Ilmari Karimies

Avoliitto - syntiäkö? Luterilaisen avioliiton teologian tarkastelua

1.Johdanto ja huomautuksia

Mitä on avioliitto? Tai mitä avioliitto ei ole? Millaisessa parisuhteessa kristitty voi elää? Onko kirkon avioliitto-opetus ajanmukaista? Onko se teologisesti perusteltavissa? Jos sitä täytyy päivittää, millä perusteilla tällaista päivitystä voidaan tehdä? Tuleeko kirkon mukautua vallitsevaan yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja hyväksyä kaikki, mitä yhteiskunta tahtoisi kirkon hyväksyvän? Ovatko avoliitot syntiä?

Tällaiset kysymykset ovat nykyisessä, yhä enemmän individualisoituvassa ja postmodernisoituvassa yhteiskunnassamme yhä ajankohtaisempia. Usein kirkkoa syytetään aataminaikuisen seksuaalietiikan opettamisesta, jolla ei ole enää mitään mielekästä sanottavaa nykymaailmalle. Onko näin, ja jos on, niin miten kirkon seksuaalieettistä opetusta pitäisi tarkastella? Usein lähtökohdaksi on yksinkertaisesti otettu vallitseva yhteiskunnallinen tilanne ja tahdottu, että kirkko muuttaa opetustaan sen mukaan, miten ihmiset elävät. Teologisesti tällainen lähtökohta on kuitenkin hyvin ongelmallinen, sillä kirkon opetuksen pitäisi jo yksistään kirkkolain 1. pykälän mukaan perustua Raamattuun, vanhan kirkon uskontunnustuksiin ja luterilaisiin tunnustuskirjoihin.¹

Mutta mitä nämä kirkon perustavanlaatuiset dokumentit oikein opettavat? Tässä kirjoituksessa on tarkoitus tarkastella Raamatusta luterilaisen tunnustuksen pohjalta hahmottuvaa seksuaalietiikkaa. Läheisempi tutustuminen näihin dokumentteihin osoittaa, että kaikki kristillisiksi yleisesti luullut seksuaalieettiset käsitykset eivät suinkaan ole raamatullisia tai luterilaisen kirkon tunnustuksen mukaisia. Päinvastoin näyttää siltä, että raamatullinen ja luterilainen seksuaalietiikka antaa mahdollisuuden paljon laajempaan liikkumavaraan useiden seksuaalieettisten kysymysten kohdalla, kuin mitä perinteisesti on haluttu antaa ymmärtää. Alkuperäinen luterilainen käsitys avioliiton merkityksestä ja alkamisajankohdasta vääristyi jo puhdasoppisuuden aikana 1600-luvulla. Vielä enemmän käsitystä kristillisestä seksuaalietiikasta kapeuttivat pietistispohjaiset herätysliikkeet, joiden eräänä johtavana teemana oli ajatus, että kristityn pitäisi erottautua ulkoisella elämällään radikaalisti maailmasta. Usein tämä johti hyvin ahtaisiin syntikäsitykseen, jotka eivät ole kunnollisesti perusteltavissa Raamatun avulla. Näin kävi osaltaan myös avioliiton ja parisuhteiden solmimisen suhteen.

Kirjoituksessa harjoitetun tarkastelun avulla voidaankin osoittaa, että erityisesti avoliitto kuuluu sellaisiin yhteiselämän muotoihin, joita ei voida kaikissa tapauksissa perustellusti Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen nojalla tyrmätä. Kirjoituksen tarkastelunäkökulma on systemaattis-teologinen ja kirkkohistoriallinen.

1.1.Synnistä

Tässä kirjoituksessa puhutaan paljon synnistä. Kun esimerkiksi todetaan, että eroaminen on syntiä, tällä ei tarkoiteta sitä, että ihminen, joka eroaa, ei pelastuisi. Kuka ikinä pelastuukin, pelastuu uskosta Kristukseen joka on sovittanut meidän syntimme, ei tekojen kautta. Erilaiset asiat, esimerkiksi haureus tai eroaminen, ovat syntiä sen vuoksi, että niillä aiheutetaan inhimillistä kärsimystä, joko välillistä tai välitöntä. Siksi ne ovat vastoin Jumalan tahtoa, joka on rakkaus. Sen takia ne ovat syntejä. Synnistä puhumisella on kaksi tarkoitusta: Ensiksi se, että ihmiset välttäisivät synnin tekemistä ja inhimillinen kärsimys siten vähenisi, ja toiseksi se, että ihmiset havaitsisivat olevansa syntisiä ja tarvitsevansa siksi Jumalan armoa ja anteeksiantoa. Kukaan ei pysty elämään synnitöntä elämää. Sen yrittäminen ilman Kristusta on pahimpia syntejä, joka ajaa ihmisen armon ulkopuolelle.

Tätä kirjoitusta vastaan on välillä hyökätty raivoisasti sillä perusteella, että on ajateltu sen olevan pyrkimys puolustella syntiä. Minun on erittäin vaikea uskoa sellaiseen väitteeseen, että jos joku kristitty sanoo, ettei jokin kiistanalainen asia ole hänen mielestään syntiä, se johtuisi siitä, että hän haluaa näyttää synnittömältä tai saada luvan synnin tekemiseen. Fariseusten – eli ihmisten, jotka kuvittelevat pelastuksensa riippuvan heidän teoistaan, eikä uskosta Kristukseen – sekä tapakristittyjen – joita kiinnostaa vain se, miltä he näyttävät muiden silmissä, ei sisäinen todellisuus – kohdalla voi varmaan olla näin. Mutta sellainen kristitty, joka todella haluaa saada omantunnon rauhan Jumalan kanssa, ei ryhdy valehtelemaan tällaisissa asioissa. Toisaalta Vanha Aatami meissä kaikissa haluaa näyttää pyhältä ja synnittömältä, mutta uskon silti, että Kristukseen kiinni kasvaneella kristityllä ei ole mitään syytä yrittää näyttää synnittömältä omissa tai muiden silmissä. Syntisyytemme näkeminen nimittäin ajaa meitä Kristuksen luo, mutta sen kieltäminen kauemmas hänestä. Eri kristillisillä ryhmillä on erilaisia käsityksiä siitä, mikä on syntiä. Niin kauan kuin turvaamme Kristuksen sovitustyöhön, eivät virheelliset käsitykset synnistä voi koitua turmioksemme. Paljon turmiollisempi oppi on sellainen käsitys, että kristityn pelastus olisi kiinni siitä, että hänellä on tässä maailmassa täydellinen syntikäsitys, tai hänen omasta synnittömyydestään.

1.2.Teologisesta metodista

Kun kysymme, mitä avioliitto Raamatun mukaan on, on kyse tulkinnasta. Tiedettä tulkinnasta kutsutaan hermeneutiikaksi. Jos pyrimme tulkitsemaan jotakin tekstiä, joka ei liity välittömästi siihen yhteisöön, jossa itse elämme, on todennäköistä, että kaikki tekstissä käytetyt käsitteet eivät merkitse samaa asiaa kuin mitä me niillä tarkoitamme, ts. niillä on eri merkityssisältö. Tekstin oikean tulkinnan kannalta on välttämätöntä, että selvitämme, mitä tekstin käsitteet merkitsevät. Tätä kutsutaan käsiteanalyysiksi. Sillä pyrimme selvittämään tutkittavan tekstin käsitteiden määritelmiä. Jos haluamme tietää, mitä jokin teksti nykyajassa merkitsee, on meidän tunnistettava käsitteiden viittaussuhteet eli intensiot. Kun tunnemme käsitteen intension, voimme verrata käsitettä todellisuuteen ja tutkia, mitkä todellisuuden oliot vastaavat tätä käsitettä, eli mikä on käsitteen ekstensio. Tätä teologista metodia olen soveltanut tutkielmassani. Olen etsinyt Raamatusta kohtia, joissa avioliitto määritellään, ja tutkinut, mihinkä todellisuuden entiteetteihin ne tällä hetkellä viittaavat. Näihin entiteetteihin sisältyy asiaintiloja, joihin suomen kielellä viitataan sekä termillä avioliitto että avoliitto. Tutkimuksen tuloksena on avioliiton teologinen määritelmä, jonka olen esittänyt luvussa 3.6. Tämän määritelmän pohjalta olen analysoinut tämänhetkistä tilannetta ja esittänyt, millaisia johtopäätöksiä olisi tehtävä.

2.Avioliiton määritteleminen – ongelmaton asiako?

2.1.Avioliiton historiaa

Yhteiskunta on muuttunut sitten 1800-luvun. Joskus ennen vanhaan kun nuoret rakastuivat toisiinsa, poika meni tytön isän luo pyytämään morsiamen kättä. Katsottiin, oliko poika sopiva sulhasehdokas, neuvoteltiin tulevan perheen taloudesta ja juotiin kahvit tai konjakit. Kihlaus toimitettiin julkisesti ja sillä oli lain voima. Haettiin kuulutukset, pidettiin kuuliaiset ja kirkossa tapahtuneen julkisen vihkitoimituksen jälkeen vietettiin hääjuhla. Sitten pari saattoi muuttaa yhteen ja aviollinen yhteiselämä alkaa. Muunlainen toiminta oli häpeällistä ja pahennusta herättävää.

Tämä valistuksellis-romanttinen avioliitonsolmimisjärjestys on toiminut pohjana nykyiselle kristilliselle avioliitonsolmimisjärjestykselle, jossa etenkin vihkimisellä on ratkaiseva asema. Kuitenkin on todettava, että edellä esitetty avioliitonsolmimisjärjestys ei edes Suomen historian mittakaavassa edusta kuin vähäisen aikaa vallinnutta ihannetta. Esimerkiksi Suomessa katolisella keskiajalla avioliitto oli sukujen välinen sopimus, jonka katsottiin alkavan julkisesta kihlauksesta. Erotettiin toisistaan avioliittosopimus, avioliiton toimeenpano ja avioliiton täytäntöönpano. Kihlaus oli avioliittosopimuksen vahvistaminen, jonka jälkeen kihlattuja koskivat mm. aviorikoksesta määrätyt yhteiskunnalliset rangaistukset. Kirkko taas piti avioliittoa sakramenttina, joka alkoi tietyistä kaavan sanoista.

Kirkollinen vihkiminen ei ollut keskiajalla välttämätön, sillä avioliitot perustuivat sukujen väliseen oikeuteen. Kirkollisen vallan vahvistuessa sukuvalta alkoi murtua mm. siksi, että kirkon asettamat avioesteet² tekivät omaisuuden ja vallan järjestelyn sukujen välisten suhteiden kautta mahdottomaksi. Uskonpuhdistus romutti osittain katolisen avioestejärjestelmän, mutta kirkon liittoutuminen vahvistuvan keskusjohtoisen valtion kanssa toi avioliiton solmimisen uudenlaisen säätelyn piiriin. Koska avioliitto samanaikaisesti menetti sakramentti-asemansa, ei enää tehty eroa kirkollisen ja yhteiskunnallisen avioliiton solmimisen välillä. Ruotsi-Suomessa suurvaltakaudelta lähtien avioliitto tahdottiin määrätietoisesti saada yhteiskunnallisen säätelyn piiriin, sillä keskusjohtoinen kuningasvalta pyrki yhä suurempaan suvereniteettiin. Tämä tapahtui leimaamalla ilman kirkollista vihkimystä solmitut avioliitot "huoruudeksi". Puuttumalla avioliittoon annettiin kuolinisku sukujen vallalle. Sen tähden kirkollinen vihkiminen tuli vuonna 1734 pakolliseksi avioliittoa solmittaessa.³ Jo sitä ennen sen laiminlyönnistä oli 1600-luvulla ryhdytty rankaisemaan sakoilla. Tapahtunut kehitys oli myös kirkon kansansivistystavoitteiden mukaista, sillä lukutaidottomuudesta ja rippikoulun käymättömyydestä tehtiin avioeste. Lupa solmia avioliitto, ns. "naimalupa" motivoi kansaa kristinopin opintojen tielle.⁴

2.2.Herätyskristillinen avioliittoteoria

Perinteinen herätyskristillinen⁵ avioliittoteoria on muodostunut 1800-luvun käytännön pohjalle. Se voidaan tiivistää käsitykseen, jonka mukaan avioliitto on sama asia kuin lainvoimainen vihkiminen. Jos on vihitty, on avioliitossa, muuten ei. Aviollinen elämä ilman lainvoimaista vihkimistä on määritelty haureudeksi. Hyvän esimerkin tästä ajattelusta antaa Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen sivuilta löytyvä Erkki Koskenniemen määritelmä avioliitolle:

Tässä maailmassa on monta tulkinnanvaraista asiaa. Niihin ei kuulu se, onko ihminen naimisissa vai ei. Se on yhteiskunnallinen asia, jonka tietää henkikirjoittaja, juristi - ja sen tietää ihminen itse.⁶

Herätysliikkeitä on usein leimannut taipumus pyhittää jonkun tietyn aikakauden muodot ja tavat ainoina oikeina ja sallittavina. Tämä on ilmennyt mm. käsityksenä siitä, mikä on syntiä: Esimerkiksi tupakointi, alkoholin nauttiminen, populaarimusiikki, vääränlainen pukeutuminen, ehostautuminen, television katselu ja elokuvat, tanssiminen, kortinpeluu, kaikki rahapelit, ravintolakulttuuri ja naisten työssä käyminen ovat kuuluneet liikkeiden syntilistoihin. Jo tämänkaltaisesta syntilistasta näkyy, kuinka herätyskristillisyyden on ollut välillä hyvin vaikea sopeutua ympäröivän yhteiskunnan muutoksiin.

2.3.Miksi herätyskristillinen avioliittoteoria ei toimi: Historiallinen tarkastelu

Mitä tulee avioliittoon ja parisuhteisiin, ympäröivä yhteiskunta on todellakin muuttunut sitten 1800-luvun. Nykyinen herätyskristillisyyden piirissä vallitseva käsitys siitä, että lainvoimainen vihkimistoimitus synnyttää avioliiton, on ehkä saattanut toimia 1800-luvun Suomessa, jossa myös muu yhteiskunta on sen jakanut. Kuitenkin tällainen käsitys tuomitsee suuren osan historian aikana eläneiden kristittyjen ja ihmisten avioliitoista synniksi. Väitänkin, että tämä perinteinen avioliittoteoria ei toimi. Se on liiaksi sidottu tiettyihin ajallisiin ja paikallisiin yhteiskunnallisiin muotoihin. Sitä ei ole johdettu Raamatusta, vaan se on omaksuttu ympäröivältä yhteiskunnalta.

Mikä tässä avioliittoteoriassa sitten on vikana? Esitettäköön muutamia esimerkkejä. Historian aikana on ollut ja edelleen on olemassa useita avioliittoja, joiden pätevyyttä ei kristinuskon eikä edes herätyskristillisyyden parissa ole kyseenalaistettu, vaikka niitä ei ole solmittu edellä esitetyllä tavalla.

2.3.1.Tapaoikeus (common law) -avioliitot

Keskiajalla ei ollut rekisteriviranomaisia eikä ylipäänsä modernin kaltaista kansallisvaltiota. Monissa maissa avioliitot solmittiin tuolloin ns. tapaoikeuden perusteella. Tapaoikeudella tarkoitetaan ikimuistoisista ajoista periytyneitä kirjoittamattomia oikeussääntöjä, 'maan tapaa'. Tapaoikeuden nojalla riitti, että mies ja nainen olivat sopineet olevansa aviopuolisoita, jotta heidät myös sellaisiksi katsottiin. Tapaoikeus muodosti keskiaikaisen Englannin oikeusjärjestelmän perustan. Siihen perustuva avioliitto, ns. 'common law marriage' on edelleen mahdollinen monissa Yhdysvaltain osavaltiossa.⁷ Kun avioliitto solmitaan tapaoikeuden mukaan, valtio ei ole siitä millään tavalla tietoinen, eikä ole mitään julkista rekisterinpitäjää, jolta voitaisiin kysyä, onko joku tietty ihminen avioliitossa. Tällä tavoin solmittua avioliittoa ei siis voida tarkastaa henkikirjoittajalta. Kirkollinen vihkiminenkään ei keskiajalla ollut pakollista, kuten se ei tietenkään ole Yhdysvalloissakaan, joten edes kirkonkirjoista ei ole apua henkilön siviilisäädyn selvittämiseksi. Jäljelle jää siis vain kaksi vaihtoehtoa: Joko täytyy todeta, että suurin osa keskiajan ihmisistä ei ollut avioliitossa, vaikka he itse näin ajattelivat, vaan päinvastoin he elivät koko ikänsä haureudessa, tai sitten täytyy luopua vaatimuksesta, että avioliitto täytyisi voida tarkistaa jostakin rekisteristä. No, nyt voidaan tietysti väittää, että avioliitto perustuu ympäröivän yhteiskunnan hyväksyntään ja ilman sitä ei avioliittoa voida solmia. Onko tämä ajattelutapa muka sitten ongelmaton?

Englantihan on tunnetusti maa, jossa vapaakirkollisuus on ollut hyvin voimakasta. Vuoteen 1753 asti Englannissa oli mahdollista solmia avioliitto edellä kuvatun common law marriage -käytännön mukaan, jolloin puolisot sopivat keskenään olevansa avioliitossa ja muuttivat yhteen. Vapaan kristillisyyden edustajat (ns. non-conformists) käyttivät yleensä tätä mahdollisuutta, koska he eivät halunneet olla tekemisissä anglikaanisen valtiokirkon kanssa. Vuonna 1753 Englannissa tehtiin kirkollinen vihkiminen pakolliseksi ja ainoaksi tavaksi solmia avioliitto. Common law marriage-käytäntö kiellettiin. Tämän seurauksena monet ihmiset kävivät Skotlannissa solmimassa common law-avioliiton, jossa sen saattoi tehdä kirjoittamalla kahdenkeskisen sopimuksen kahden todistajan läsnäollessa. Tätä sopimusta ei tarvinnut saattaa muiden kuin asianomaisten tietoon. Valtio ja kirkko eivät siis olleet sopimusosapuolia. Usein Skotlantiin matkattiin solmimaan avioliitto vastoin vanhempien tahtoa. Siksi näin tapahtunutta vihkimistä pidettiin yleisesti hyvin häpeällisenä. Anglikaanikirkon papit yrittivät saada tällaiset ihmiset vielä kirkossa vihittäviksi. Kerrotaan myös tapahtuneen jopa aseellisia taisteluja sulhasehdokkaiden ja morsianten isien välillä, kun morsiamen perhe yritti estää tyttärensä häpäisyn. Mutta monille vapaakirkollisille kyse oli uskonnonvapaudesta. He eivät tahtoneet mukautua (conform) valtion ja kirkon kontrolliin, sillä he eivät tunnustaneet Englannin kirkkoa oikeaksi kirkoksi eivätkä sen vuoksi suostuneet siellä laillisesti vihittäviksi.

Jos nyt väitetään, että avioliitto perustuu ympäröivän yhteisön hyväksyntään, eivät nämä vapaakirkolliset ihmiset olleet naimisissa, vaan elivät loppuikänsä haureudessa. Jos taas väitetään, että avioliitto perustuu lailliseen vihkimiseen, on tilanne yhtä vaikea, sillä kotimaansa lakien mukaan nämä henkilöt olivat lainvastaisesti naimissa. Tämä taas on herätyskristillisen avioliittoteorian mukaan kontradiktio, sillä avioliitto perustuu sen mukaan maan lakiin.

Tietysti voidaan sanoa, että avioliitto voi perustua minkä tahansa maan lakiin, mutta tästä seuraa herätyskristillisen avioliittoteorian edustajille lisää ongelmia. Oletetaanpa esimerkiksi, että kaksi avopuolisoa katsovat olevansa keskenään naimisissa. He kirjoittavat keskenään sopimuksen, jonka mukaan he ovat aviomies ja aviovaimo. Tämä sopimus ei tee heistä juridisesti aviopuolisoita Suomen lainsäädännön silmissä. Mutta jos he muuttavat Yhdysvaltoihin, he ovat siellä tietyissä osavaltiossa aviopuolisoita ilman lisätoimenpiteitä. Oletetaanpa, että nämä puolisot eivät muutakaan, vaan vain matkustavat lomamatkalle Yhdysvaltoihin. Paikallisen lainsäädännön silmissä he ovat siellä aviopuolisot myös tämän lomamatkan aikana. Onko niin, että kun he palaavat Suomeen, heidän avioliittonsa mitätöityy? Entä jos henkilöt kirjoittavat Suomessa sopimuksen, joka on Yhdysvaltain lainsäädännön mukaan pätevä avioliittosopimus ja lähettävät sen postitse Yhdysvaltoihin? Ovatko he nyt aviopuolisot? Entä jos he yksinkertaisesti kirjoittavat tämän sopimuksen Suomessa? Jos todetaan, että avioliitto ei synny puolisoiden keskinäisestä sopimuksesta, joudutaan mitä kummallisimpien oikeudellisten kysymysten noidankehään. Tämä ei voi olla oikea ratkaisu, sillä sen mukaan voidaan peräti päätyä siihen, että ihmiset ovat tietämättään keskenään naimisissa. Muutamissa maissa nimittäin katsotaan, että tarpeeksi pitkä yhdessä asuminen tekee parista avioparin.

2.3.2.Valtiovallan armoilla?

Oikeastaan herätyskristillisen avioliittoteorian fundamentaalinen ongelma on siinä, että se ei ole teologinen. Se luovuttaa avioliiton määrittelemisen yhteiskunnan ja lainsäädännön tehtäväksi. Kuten sanoin, 1800-luvulla tällainen on ehkä saattanut toimia. Nykyaikana tällaisen teorian pätevyys on kuitenkin helposti koeteltavissa. Oletetaanpa esimerkiksi, että valtiovalta muuttaa avioliittolakia niin, että myös kahden samaa sukupuolta olevan ihmisen parisuhteiden katsotaan olevan avioliittoja. Onko oletettavissa, että tällainen muutos hyväksytään herätyskristillisyyden parissa? On aivan varmaa, että tällaisen tilanteen syntyessä tullaan luopumaan valtiovaltaan ja yhteiskunnalliseen mielipiteeseen perustuvasta avioliiton määrittelemisestä, kun se osoittautuukin murtuvaksi ruokosauvaksi. Tämä ongelma on Suomessa vielä teoreettinen, mutta saman periaatteen soveltaminen historiaan antaa karmaisevia tuloksia, jotka eivät ole teoreettisia.

Esimerkiksi Venäjällä julistettiin 1500-luvulla pätemättömiksi avioliitot, joita ei ollut solmittu kirkollisella vihkimisellä. Tämä julistaminen oli takautuvaa; se merkitsi sitä, että mikäli mies halusi, saattoi hän ilman mitään kompensaatiota jättää vaimonsa, ja myös lapset katsottiin äpäröiksi ja he menettivät perintöoikeutensa. Tällä pyrittiin vakiinnuttamaan kirkollinen vihkiminen ainoaksi avioliiton solmimisen tavaksi.⁸ Yleinen moraalitaju sanelee varmasti useimmilla ihmisillä, että tällainen avioliiton pätemättömäksi julistaminen ja lasten ja puolison hylkääminen on syntiä. Mutta kun herätyskristillistä avioliittoteoriaa sovelletaan johdonmukaisesti tähän tapaukseen, tullaan siihen tulokseen, että syntiä ei tehty, koska avioliittoakaan ei ollut. Päinvastoin voidaan ajatella, että puolisoilla oli velvollisuuskin erota, sillä avioliitto oli esivallan päätöksellä lakannut ja yhteiselämän jatkaminen olisi ollut haureutta, ainakin siihen asti kunnes olisi käyty kirkossa solmimassa (uudelleen) avioliitto. Tällaisiin järkyttäviin johtopäätöksiin ajaudutaan, jos luovutetaan esivallalle oikeus päättää siitä, mikä on avioliitto. Jotta niiltä vältyttäisiin, täytyy käsityksen avioliitosta välttämättä olla teologinen.

2.3.3.Avoliitot ongelmana

Erityisen ongelman on nyky-Suomessa synnyttänyt suhtautuminen avoliittoihin. Etenkin herätyskristillisissä piireissä on perinteisesti ajateltu, että avoliitto on aina ja välttämättä syntiä. Avoliitto on haluttu nähdä avioliiton vastakohtana. Sellaisen parin asumista yhdessä, jota ei ole laillisesti vihitty avioliittoon, on pidetty automaattisesti syntinä ja kristitylle sopimattomana. Tätä on perusteltu puhumalla esiaviollisesta seksistä ja haureudesta, vaikka tosin yhdessä asuminen ei välttämättä edes merkitse yhteistä sukupuolielämää. Kun tässä kirjoituksessa käsitellään avoliittoa, kuitenkin oletetaan, että siihen sisältyy myös sukupuolielämä.

Koska tapa, jolla suomalaisessa yhteiskunnassa solmitaan parisuhteita on muuttunut, avioliittokäsitysten kriittinen tarkasteleminen Raamatun pohjalta on välttämätöntä. Perinteinen herätyskristillinen avioliittoteoria ei enää toimi, eikä se ole toiminut menneisyydessäkään, kuten edellä esitetyt esimerkit osoittavat. Niinpä se on välttämätöntä korvata teologisesti perustellulla teorialla avioliitosta. Tämän tutkielman tarkoituksena on luoda sellainen hahmottamalla Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen pohjalta välttämättömät kriteerit sille, mitä voidaan kutsua avioliitoksi. Sellaista, mikä ei ole välttämätöntä, ei voida vaatiakaan. Siksi on pyrittävä riisumaan avioliittokäsitys kaikista sellaisista piirteistä, jotka ovat ehdollisia eli adiafora-asioita. Lähtekäämme liikkeelle tarkastelemalla avioliiton teologiaa ja sen kannalta perustavanlaatuisia raamatunkohtia.

3.Avioliiton teologia

3.1.Luonnonoikeus avioliiton perustana

Kun käsitellään avioliittoa, on perinteisesti jouduttu puhumaan oikeudesta. Voidaan kysyä: Kenellä on oikeus solmia avioliitto? Mihin tämä oikeus perustuu? Avioliitto on perinteisesti käsitetty luomisjärjestykseen perustuvaksi asiaksi. Tämä merkitsee sitä, että oikeus solmia avioliitto perustuu luomistyöhän ja se on jokaisella ihmisellä riippumatta siitä, onko valtiollista lainsäädäntöä. Ainoastaan Jumala voi rajoittaa tätä oikeutta.

Luomiseen perustuvaa oikeuksien järjestelmää kutsutaan luomisoikeudeksi tai luonnonoikeudeksi. Luonnonoikeus on laajempi käsite. Luonnonoikeus on luomisoikeutta siinä määrin kuin se perustuu kristilliseen käsitykseen maailman luomisesta. Luonnonoikeus laajemmin määriteltynä on klassisen filosofian käsite, jolla tarkoitetaan ajasta ja paikasta riippumattomia yleisiä oikeusperiaatteita. Antiikin aikana syntyi idea ihmisten säätämän oikeuden yläpuolella olevista, sen pätevyyttä määräävistä normeista jotka olivat peräisin jumalilta tai (persoonattomalta) maailmanjärjeltä, joka oli ohjannut maailman luomista ja ohjasi sen kehitystä. Tämä erityisesti stooalaisten suosima ajattelutapa periytyi kristinuskolle, joka sovelsi sitä keskiajalla pitäen lähtökohtanaan Jumalan maailman luomisessa hahmottamia tarkoitusperiä, jotka oli ilmaistu Raamatussa. Valistusaikana kehittyi maallistunut, rationalistinen luonnonoikeuksien filosofia, joka vaikutti 1700- ja 1800-luvulla merkittävästi eurooppalaisen oikeuden kehitykseen. Se johti ajasta ja paikasta riippumattomiksi katsotuista periaatteista muuttumattomina pidettyjen normien järjestelmän. Toisen maailmansodan jälkeen luonnonoikeus elpyi ja esiintyy nykyään useina eri suuntauksina.⁹ Se on edelleenkin useiden maiden oikeusjärjestelmän perustana. Luonnonoikeusajattelun kehityksestä kristillisessä teologiassa antiikista nykyaikaan olen kirjoittanut tarkemmin artikkelissani Kuka näyttää meille, mikä on hyvää?¹⁰

Monien maiden oikeusistuimet tunnustavat luonnonoikeuteen perustuvan oikeuden solmia avioliiton. Ajatellaan, että luonnonoikeus ja tapaoikeus (common law) ovat enemmän tai vähemmän identtiset; tapaoikeus perustuu luonnonoikeuteen. Näin toteaa esimerkiksi Yhdysvalloissa Korkeimman oikeuden edelleen voimassa oleva päätös. Sen mukaan valtiollinen avioliittoa koskeva lainsäädäntö on vain ohjeellista eikä se voi kumota yksilöiden tapaoikeuden pohjalta solmimaa avioliittoa, sillä kyseessä on ns. 'God-given right'.¹¹ Myös YK:n ihmisoikeuksien julistuksen katsotaan yleisesti perustuvan luonnonoikeuteen.

Keskiajalla oikeuden ajateltiin jakautuvan kolmeen alueeseen: Jumalalliseen oikeuteen, luonnolliseen oikeuteen ja inhimilliseen oikeuteen. Jumalallinen oikeus tarkoitti mitä tahansa Jumalan erityisessä ilmoituksessa asettamia lakeja, esimerkiksi Raamatussa ilmoitettua kymmentä käskyä. Luonnollinen oikeus tarkoitti Jumalan luomistyössa asettamia lakeja. Inhimillinen oikeus taas tarkoitti ihmisten säätämiä lakeja, esimerkiksi valtiollista lainsäädäntöä. Näiden lakien ajateltiin olevan hierarkisessa suhteessa toisiinsa. Inhimilliset lait saattoivat olla päteviä vain, jos ne eivät olleet ristiriidassa luonnollisten lakien ja jumalallisten lakien kanssa. Luonnolliset lait taas olivat päteviä aina, jos niitä ei oltu erityisellä jumalallisella ilmoituksella kumottu. Luonnolliset lait voitiin mieltää siinä mielessä jumalallisiksi eli osaksi jumalallista oikeutta, että ne perustuivat Jumalan luomistyöhön ja kaitselmukseen.¹²

Luonnonoikeuteen perustuu myös luterilaisten tunnustuskirjojen käsitys avioliitosta. Luterilaiset käyttivät muuttumattomia luonnonoikeuksia perusteluna sille, että pappien avioliittoa ei saanut kieltää. Luonnonoikeus on niiden mukaan sama asia kuin Jumalan luomisjärjestys. Siksi se on jumalallista oikeutta. Tunnustuskirjat määrittelevätkin hyvin, millä tavalla luonnonoikeusajattelu ja Raamattu suhtautuvat tässä kysymyksessä toisiinsa:

Koska ihminen on Jumalan luomistyön tulos ja se ja luomisjärjestys ovat luonnonoikeutta, ovat oikeusoppineet viisaasti ja oikein sanoneet miehen ja naisen liittymisen toisiinsa perustuvan luonnonoikeuteen. Mutta kun luonnonoikeus on muuttumaton, niin oikeus avioliiton solmimiseen on pysyvää laatua. Sillä jos kerran luonto ei miksikään muutu, säilyy välttämättä myös se järjestys, jonka Jumala on luontoon pannut, eikä sitä voida ihmisten säätämillä laeilla kumota. Naurettava ja tyhjänpäiväinen on siis se vastustajien väite, että avioliittokäsky oli voimassa aluksi, mutta ei nyt enää. Tämähän on aivan samaa kuin jos he sanoisivat: Muinoin ihmiset syntyivät sukupuolisina olentoina, mutta eivät nyt enää. Ei yksikään seppä voisi sepitellä näppärämpää ajatusta kuin nämä typeryydet, joita on väsätty luonnonoikeuden kiertämiseksi. Pysyköön siis voimassa tässä asiassa se, mitä Raamattu opettaa ja minkä oikeusoppinutkin on viisaasti lausunut: Miehen ja naisen liittyminen yhteen perustuu luonnonoikeuteen. Edelleen luonnonoikeus on todella jumalallinen oikeus, koska se on Jumalan luontoon istuttama järjestys. Ja kun tämä oikeus ei voi miksikään muuttua ilman että Jumala erityisellä tavalla asiaan puuttuu, pysyy välttämättä voimassa oikeus avioliiton solmimiseen, koska puheena oleva luonnollinen vietti on sukupuolten luonnonmukaista keskinäistä suhdetta säätelevä Jumalan järjestys ja sen johdosta se on oikeus.¹³

Luterilainen käsitys avioliitosta luonnonoikeuden piiriin kuuluvana asiana on Martti Lutherin avioliittokäsityksen perusta. Tämän käsityksen Luther lausuu erittäin selvästi teoksessa Kirkon Baabelin vankeudesta, jota pidetään yhtenä kolmesta Lutherin reformatorisesta pääteoksesta:

Mutta sen tiedän, ettei mitään valtiota voida hallita hyvin lakien avulla. Sillä jos esivalta on järkevä, niin se hallitsee kaikessa paremmin luonnollisen oikeustajuntansa kuin lakien perusteella. Mutta jos esivalta on ymmärtämätön, niin se lakiensa avulla vain edistää pahaa, koska se ei osaa käyttää eikä sovelluttaa niitä. Sen tähden valtion on pidettävä enemmän huolta kennollisten ja viisaiden miesten asettamisesta johtoasemiin kuin lakien laatimisesta. Sillä sellaiset miehet ovat itse parhaana lakina, koska he ratkaisevat kaikki lukemattomat yksityistapaukset elävän oikeuden ja kohtuuden mukaan. Kun siis jumalallisen lain ymmärtämiseen yhtyy luonnollinen viisaus, niin ovat kirjoitetut lait aivan tarpeettomia ja vahingollisia. Mutta ennen kaikkea ei rakkaus ensinkään tarvitse mitään lakeja.
Sanon ja teen kuitenkin kaiken voitavani kehottaessani ja pyytäessäni kaikkia pappeja ja veljiä, että he huomatessaan jonkin avioesteen, josta paavi voi antaa erivapautuksen ja jota ei nimenomaan ole mainittu Raamatussa, vahvistaisivat poikkeuksetta kaikki sellaiset avioliitot, vaikka ne olisikin solmittu jossakin suhteessa vastoin kirkollisia ja paavillisia lakeja. Vahvistakoot he itseään jumalallisella lailla, jossa sanotaan: »Minkä Jumala yhdisti, sitä älköön ihminen erottako» (Matt. 19:6). Sillä miehen ja vaimon liitto perustuu jumalalliseen oikeuteen ja pysyy voimassa, vaikka se olisi tehty kuinkakin vastoin ihmissäännöksiä. Niiden tulee tässä väistyä vähääkään epäröimättä. Sillä jos mies luopuu isästään ja äidistään liittyäkseen vaimoonsa, niin miten paljon suurempi syy hänellä onkaan polkea jalkoihinsa päättömät ja väärät ihmissäännökset liittyäkseen vaimoonsa. Jos joku paavi, piispa tai lakimies purkaa avioliiton, joka on solmittu vastoin jotakin ihmisten säätämää lakia, niin hän on Antikristus ja tekee syntiä luontoa vastaan sekä loukkaa jumalallista majesteettia, sillä tämä sana on horjumaton: »Minkä Jumala yhdisti, sitä älköön ihminen erottako.»
Ota lisäksi huomioon, ettei ihmisillä ole mitään oikeutta säätää sellaisia lakeja ja että Kristus on vapauttanut kristityt kaikista ihmissäännöksistä, erittäinkin silloin, kun on kysymys jostakin jumalallisesta laista, kuten hän sanoo Mark. 2:27 - 28: »Ihmisen Poika on sapatin herra. Sapatti on asetettu ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten.»
Edelleen Paavali on edeltä käsin tuominnut sellaiset lait ennustaessaan, että on esiintyvä sellaisia, jotka kieltävät menemästä naimisiin (1. Tim. 4:3). Sen tähden täytyy »hengellisestä» tai »lakiin perustuvasta» veriheimolaisuudesta johtuvien esteiden väistyä, jos vain Raamattu sen sallii. Raamatun mukaan on kielletty vain toisen asteen veriheimolaisuus, niin kuin on kirjoitettu 3. Moos. 18:6 ss. Siinä luetellaan kaksitoista kiellettyä henkilöä, nimittäin äiti, äitipuoli, luonnollinen sisar, kummankin vanhemman sisar, pojan tytär, isän sisar, äidin sisar, miniä, veljen vaimo, vaimon sisar, tytärpuoli ja enon vaimo. Näiden kanssa on vain ensi asteen lankous ja toisen asteen veriheimolaisuus kielletty, vaikka ei tosin kokonaan, niin kuin on selvästi havaittavissa. Sillä veljen tai sisaren tytärtä ei ole lueteltu kiellettyjen joukossa, vaikka ne kuuluvatkin toisen asteen sukulaisiin. Jos siis avioliitto on solmittu näiden sukulaisuussuhteiden ulkopuolella, ei sitä suinkaan saa purkaa minkään inhimillisen lain perusteella, jos ei voida vedota mihinkään muuhun Jumalan kieltoon. Sillä onhan itse avioliitto jumalallisena säännöksenä verrattoman paljon korkeampi kuin nuo lait. Oikeastaan ei sitä siis saisi kumota noiden lakien tähden, vaan ne olisi kumottava avioliiton tähden.¹⁴

Luther siis lausuu, että avioliitto perustuu jumalalliseen lakiin ja pysyy voimassa, vaikka se olisi solmittu vastoin kirkollisia tai yhteiskunnallisia lakejakin. Kristityt on vapautettu avioliittoa koskevista ihmissäädöksistä. Jos jokin laki on ristiriidassa Jumalan säädöksen kanssa, tulisi tämä laki kumota avioliiton tähden. Luther ei kuitenkaan näe mitään syytä muuttaa totuttuja avioliiton solmimisen tapoja niin kauan kuin ne eivät ole ristiriidassa jumalallisen säädöksen kanssa. Vähä katekismuksen liitteessä Avioliittoon vihkiminen. Opas tavallisille papeille hän toteaa, että ei ole kirkon asia päättää avioliiton solmimisen käytännöistä, vaan "Jokainen kaupunki ja maa noudattakoon omaa käytäntöään ja totuttuja tapoja",¹⁵ mikä täytynee ymmärtää tapaoikeusajattelun hyväksyntänä. Tämän ajatuksen Luther esittää myös teoksessaan Von Ehesachen, jossa hän perustelee sitä, että Mooseksen lain säädökset moniavioisuudesta eivät päde kristittyihin, maan ja tapojen erilaisuudella.¹⁶

3.2.Avioliiton syntyminen ja luonne Raamatun valossa

Tunnustuskirjat ja Luther viittaavat Raamatun opetuksiin, etenkin sen avioliittokäskyyn 1. Moos. 2:22-24. Siihen viittaavat Mark. 10:6-9 ja Ef. 5:31-33, jotka täydentävät sitä. Nämä ovat avioliiton kannalta keskeisimmät raamatunkohdat. Avioliiton asettaminen löytyy 1. Mooseksen kirjan luvusta 2, jakeista 22-24. Käsityksen siitä, että avioliitto perustuu luomisjärjestykseen, vahvistaa Jeesus Markuksen evankeliumissa asettaessaan luomistapahtuman Mooseksen lain edelle.¹⁷ Avioliitossa tapahtuva yhdistyminen, yhdeksi lihaksi tuleminen on reaalista, eikä vain kuviteltua, kuten Efesolaiskirjeen kohta selittää.

"Herra Jumala teki tästä kylkiluusta naisen ja toi hänet miehen luo. Ja mies sanoi: - Tämä se on! Tämä on luu minun luustani ja liha minun lihastani. Naiseksi häntä sanottakoon: miehestä hänet on otettu. Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että he tulevat yhdeksi lihaksi." (1. Moos. 2:22-24)

"Mutta maailman alussa Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako." (Mark. 10:6-9)

"'Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.' Tämä on suuri salaisuus; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa. Mutta se koskee myös kaikkia teitä: jokaisen tulee rakastaa vaimoaan niin kuin itseään, ja vaimon tulee kunnioittaa miestään." (Ef. 5:31-33)

Näiden Raamatunkohtien varaan voidaan perustaa kristillinen käsitys avioliiton olemuksesta tai määritelmästä, kuten Tunnustuskirjatkin ja Luther tekevät. Niiden mukaan avioliitto on siis sitä, että 1) mies jättää vanhempansa, 2) liittyy vaimoonsa ja 3) nämä tulevat yhdeksi lihaksi. Vanhempien jättäminen on lähinnä eräänlainen käytännön edellytys avioliitolle. Varsinainen avioliiton sisältö on se, että mies liittyy vaimoonsa, niin että he tulevat yhdeksi lihaksi.

Tätä lausetta on tulkittu yleisesti ainakin kahdella eri tavalla. Jotkut ovat katsoneet, että liittyminen merkitsee avioliittolupausta eli liiton solmimista, yhdeksi lihaksi tuleminen taas sukupuoliyhteyttä. Avioliiton solmimisessa on siis kolme vaihetta: luopuminen, liittyminen ja yhdyntä. Luopuminen merkitsee vanhemmista eroamista. Liittyminen taas merkitsee keskinäistä sopimusta, kihlausta eli avioliittolupausta. Yhdyntä merkitsee sukupuoliyhdyntää. Sen voi ymmärtää myös laajemmin yhteiselämäksi.

3.3.Martti Lutherin käsitys avioliiton syntymisestä

Uskonpuhdistaja Martti Luther käsittelee monissa teoksissaan avioliiton teologiaa. Teoksessa Kirkon Baabelin vankeudesta vuodelta 1520, jota pidetään yhtenä Lutherin kolmesta reformatorisesta pääteoksesta, Luther käsittelee sakramenttioppia ja kirkollisen ja maallisen lainsäädännön sekä jumalallisen oikeuden eli luonnonoikeuden suhdetta. Hän käy läpi kaikki katolisen kirkon seitsemän sakramenttia ja omistaa pitkän luvun avioliitolle. Tässä teoksessa Luther esittää järkkymättömän käsityksensä, että avioliitto perustuu luonnonoikeuteen ja on siksi kaikkea inhimillistä ja kirkollista lainsäädäntöä ylempänä.

Laajassa saksankielisessä teoksessaan Von Ehesachen vuodelta 1530 Luther käsittelee kysymystä avioliiton syntymisestä. Teos on syntynyt vastauksena kysymyksiin, jotka syntyivät kun Lutherin kirkon uudistamiseen pyrkinyttä teologiaa ryhdyttiin toteuttamaan käytännössä. Siinä Luther ottaa erityisesti kantaa avioliittolupausten eli kihlausten pätevyyteen. Lutherin aikaan eräänä katolisesta avioliitto-opetuksesta syntyneenä ongelmana olivat salaiset avioliitot, eli kahdenkeskeiset kihlaukset, joita ei julkistettu, ja niitä seurannut sukupuolielämä. Luther tuomitsee tällaisen käytännön, koska se saattoi johtaa tilanteisiin, joissa yksi ihminen oli samaan aikaan kihloissa useamman kihlakumppanin kanssa. Samoin Luther tuomitsee kaikki tulevaisuutta koskevat lupaukset kihlautumisesta. Kihlaus tapahtuu aina nykyhetkessä, preesensissä.¹⁸ Lutherin mukaan avioliiton syntymisen riittävä edellytys on julkinen kihlaus.¹⁹ Julkinen kihlaus osoittaa, että Jumala on johdattanut aviopuolisot yhteen. Tärkeänä raamattuperusteluna käsitykselleen Luther pitää sitä tosiseikkaa, että Raamattu kutsuu Mariaa ja Joosefia aviopuolisoiksi heidän ollessaan vielä kihloissa.²⁰ Luther kirjoittaa asiasta mm. näin:

Jolla on morsian, se on sulhanen, sanoo Johannes Kastaja (Joh. 3:29). Koska nyt ensin kihlautuneella miehellä on morsian ja hän on sulhanen, tämä nainen (saks. sie) ei voi tämän jälkeen kihlautua kenenkään muun kanssa eikä sulhanen toisen kanssa. Siksi myös Mooses kutsuu (5. Moos. 22) lupautunutta neitsyttä aviovaimoksi, kun hän sanoo: "Kun tyttö on luvattu yhdelle ja toinen makaa hänet kaupungissa, sinun tulee kivittää molemmat, nainen siksi että hän ei ole huutanut, mies siksi, että hän on häpäissyt lähimmäisensä puolison tai aviovaimon. Siitä näet, että luvattua morsianta kutsutaan aviovaimoksi kirjoituksissa (Matt. 1:20), kuten myös Matteus 2:ssa enkeli sanoo Joosefille, kun Maria oli hänelle lupautunut: "Joosef, sinä Daavidin poika, älä pelkää ottaa puolisoasi tai aviovaimoasi Mariaa tykösi." Siksi tämä uskonkohta on aivan varma: kun kaksi ovat kihlautuneet (=lupautuneet, sama sana) toisilleen julkisesti - ja asia on kiinni tästä lupauksesta - ei kumpikaan voi jättää toista koko elämässään.²¹

Julkisen kihlauksen jälkeen kihlautuminen jonkun muun kanssa on Lutherin mukaan aviorikos.²² Julkisesti kihlattu tyttö on aviovaimo ja mies aviomies.²³ Luther lausuu, että avioliitto on yhtä paljon avioliitto kihlauksen jälkeen kuin häidenkin jälkeen.²⁴ Salassa tapahtunut kihlaus ei synnytä avioliittoa, mutta silti sen jälkeen tapahtunut sukupuoliyhteys ei ole haureutta, mikäli tarkoituksena on kuitenkin ollut solmia avioliitto.²⁵ Tässä ajattelussaan Luther liittyykin kirkossa jo vanhan kirkon ajoilta vallinneeseen perusperiaatteeseen, jonka mukaan keskinäinen sopimus luo avioliiton, consensus facit nuptias.²⁶ Kihlakumppanit ovat siis jumalallisen oikeuden mukaan solmineet keskenään avioliiton, jonka kirkko voi siunata, jos sitä pyydetään. Saman käsityksen Luther ilmaisee lyhyemmin jo teoksessaan Kirkon Baabelin vankeudesta:

Avioesteenä pidetään myöskin »sidettä», nimittäin sitä, että kihlaus sitoo johonkin toiseen. Tässä kohden ollaan sitä mieltä, että ensimmäinen kihlaus menettää merkityksensä, jos toisessa on tapahtunut lihallista yhteyttä. Tätä en ollenkaan käsitä. Sillä minun mielestäni ei sillä, joka kerran on lupautunut toiselle, enää ole vapaata itsemääräämisoikeutta, vaan jumalallisen oikeuden mukaan hän kuuluu ensimmäiselle, jonka kanssa ei ole ollut yhteydessä, vaikka sen jälkeen olisikin ollut yhteydessä toisen kanssa. Sillä hän ei voinut antaa sellaista, mitä hänellä ei enää ollut, vaan petti jälkimmäisen ja teki todellisen aviorikoksen.²⁷

Luther kirjoittaakin Isossa Katekismuksessa, että kihlauksen rikkominen on erityisen raskas synti:

Pohtiaksemme kuitenkin lyhyesti Jumalan nimen moninaista väärinkäyttöä on ensiksi todettava, että sitä tapahtuu maallisissa, rahaa, omaisuutta ja kunniaa koskevissa jutuissa ja asioissa, silloin kun vannotaan vääriä valoja Jumalan nimeen tai pannaan sielu jonkin asian pantiksi, tapahtuipa se sitten julkisesti tuomioistuimen edessä, tai torilla tai muualla. Erityisen tavallista sellainen on avioliittoasioissa. Salaa kahden kesken mennään kihloihin, mutta jälkeenpäin rikotaan uskollisuudenvala.²⁸

Mutta hyvän edistämiseksi ja lähimmäisen auttamiseksi tulee vannoa. Sellainen on todella hyvä teko. Siten ylistetään Jumalaa, lujitetaan totuutta ja oikeutta, torjutaan valheita, saatetaan ihmiset keskenään sovintoon, osoitetaan kuuliaisuutta ja selvitetään riidat. Sillä Jumala itse tulee siinä välittäjäksi sekä erottaa toisistaan oikean ja väärän, pahan ja hyvän. Jos toinen osapuoli vannoo väärin, tuomiona on väistämätön rangaistus. Ja vaikka se viipyisikin hetken, hän ei kuitenkaan voi missään onnistua, vaan kaikki, minkä hän siten on voittanut, valuu käsistä eikä hän kykene siitä milloinkaan iloiten nauttimaan. Niin olen havainnut tapahtuvan monille, jotka ovat valallaan kiistäneet antamansa aviolupauksen. Heillä ei sen jälkeen ole ollut yhtään onnellista hetkeä eikä tervettä päivää. Heidän ruumiinsa ja sielunsa sekä kaiken lisäksi vielä heidän omaisuutensakin on joutunut surkeasti perikatoon.²⁹

Luther puhuu kirjoituksissaan joskus ”laillisesta avioliitosta” haureuden vastakohtana.³⁰ Ilmaisu saattaa hämätä ja vaikuttaa edellä esitetyn perusteella ristiriitaiselta. Tällöin on kuitenkin kyse siitä, Luther ajattelee keskiaikaiseen tapaan lain olevan ennen kaikkea jumalallista lakia.³¹ Keskiaikainen erottelu jumalallinen laki - luonnollinen laki - inhimillinen laki³² on siksi syytä pitää mielessä lukiessa Lutherin tekstejä, sillä nykyään tarkoitamme lailla yleensä vain ihmisten säätämää lakia, ja tämä saattaa helposti hämätä. Jumalallisen lain vastaisia avioliittoja olivat mm. israelilaisten sellaisten kansojen kanssa solmimat avioliitot, joiden kanssa avioitumisen Jumala oli kieltänyt. Haureus tarkoitti irrallista sukupuolielämää ilman avioliittosopimusta ja yhteiselämää.

3.4.Kihlautumisen ja sukupuoliyhteyden järjestyksestä ja suhteesta

Jotkut ovat tulkinneet 1. Mooseksen kirjan avioliittoasetusta myös sillä tavalla, että liittyminen merkitsee sukupuoliyhteyttä ja sen seurauksena on yhdeksi lihaksi tuleminen, mikä olisi sama kuin avioliitto. Näiden tulkintavaihtoehtojen välillä on hyvin vaikea tehdä eroa, sillä alkukielessä sana "niin/ja" (w-, kai) voi merkitä sekä kausaalista että ajallista seuraavuutta tai konjunktiota yleensä. Nämä tulkinnat eivät kuitenkaan varsinaisesti ole ristiriidassa keskenään. Alkuperäinen Jumalan luomistarkoitus on nimittäin selvästi, että ihminen on sukupuoliyhteydessä vain yhden kumppanin, aviopuolisonsa kanssa, niin kauan kuin puoliso on elossa.³³

Tältä pohjalta on helposti ymmärrettävissä se käsitys, jonka mukaan sukupuoliyhteys luo avioliiton. Jos näin ajatellaan, esiaviollista seksiä ei itse asiassa ole olemassakaan. On vain aviollista seksiä ja aviorikoksia. Nykyaikana vapaan seksuaalisuuden ollessa yleistä on vaikea määritellä avioliittoa pelkästään sukupuoliyhteyden perusteella: Tulisiko esimerkiksi katsoa, että irtosuhteita harrastava henkilö on aina luomisjärjestyksen pohjalta naimisissa sen kanssa, jonka kanssa on viimeksi ollut ja tekee joka kertaa uuden suhteen aloittaessaan aviorikoksen? Toisaalta Raamattu tuntuu tukevan tätä näkemystä myös muissa kohdissa: Neitsyen maanneen miehen tulisi ottaa hänet vaimokseen.³⁴ Kertomuksessa Amnonista ja Tamarista tämän periaatteen jyrkkyys tulee hyvin selvästi esille: Amnon makaa sisarpuolensa Tamarin, neitsyen, mikä on synti ja hyvin häpeällinen teko. Kuitenkin se, että Amnon ajaa tämän jälkeen Tamarin pois luotaan, on vielä suurempi rikos.³⁵ Näyttäisi kuitenkin siltä, että tämä sääntö pätee jyrkästi vain neitsyeisiin.

Koska nyky-yhteiskunnassa on kuitenkin vaikeata määritellä avioliittoa puhtaasti seksuaalisuuden perusteella tuntuu lupaukseen perustuva avioliittokäsitys olevan nykyään huomattavasti suositumpi kuin sukupuoliyhteyteen perustuva. Kuitenkin tuntuu kyseenalaiselta ryhtyä kumoamaan Jumalan alkuperäistä tarkoitusta sillä, että ihmisten toiminta ei ole sen mukaisesta. Väärinkäyttö ei tee tyhjäksi oikeata käyttöä.

Voidaan joka tapauksessa todeta, että sukupuoliyhteys ilman aikomusta sitoutua elinikäisesti on Jumalan tahdon vastaista ja siten syntiä. Ideaalitapauksessa pitäisi myös pyrkiä toimimaan sen mukaisesti, että sukupuoliyhteydessä olleet, jotka Raamatun mukaan ovat tästälähin yksi liha,³⁶ myös pysyisivät yhdessä, vaikka tästä ei olisi etukäteen sovittu. Toisin sanoen voidaan tiivistää, että yhdyntä velvoittaa avioliittoon, jos se on mahdollista, eli toisin sanoen yhdyntä ilman aikomusta sitoutua on väärin. Näinhän myös Luther ajattelee: Mikäli yhdyntään liittyy aikomus avioliitosta, se ei ole haureutta, vaikka julkinen kihlaus puuttuisikin. Tietenkään yhdyntä ei voi velvoittaa avioliittoon, jos esimerkiksi on jo naimisissa. Silloin kyse on aviorikoksesta. Selvät ohjeet siitä, että yhdynnän perusteella tulisi solmia avioliitto, Raamattu antaa kuitenkin vain tilanteesta, jossa naimaton mies on yhtynyt neitsyeen. Jos on jo naimisissa, uusi yhdyntä ei välttämättä kumoa liittoa, mutta tekee liiton purkamisen sallituksi. Huorintekeminen eli aviorikos on Raamatun mukaan peruste avioerolle,³⁷ mutta ei kuitenkaan tee avioerosta välttämätöntä.³⁸

Raamatun tekstiä voidaan kuitenkin tulkita siihen suuntaan, että avioliiton muodostaa puolisoiden välinen sopimus, jota seuraa sukupuoliyhteys. Näin tekee mm. Martti Luther. Tällöin voidaan puhua esiaviollisista suhteista ja haureudesta. Haureus on siis seksuaalista kanssakäymistä ilman aikomusta solmia avioliitto, ts. pysyä yhdessä. Raamattu tekee eron aviorikoksen ja haureuden välille käyttämällä näistä eri termiä. Pelkkä yhdyntä ilman muuta liittymistä ei siis näytä synnyttävän avioliittoa. Voidaan kuitenkin todeta: Yhdynnän ja avioliiton tulisi aina esiintyä yhdessä, sillä näin sanotaan jo avioliittokäskyssä. Sen perusteella voidaan myös todeta, että avioliiton synnyttävät siis yhteen liittyminen eli avioliittolupaus ja sukupuoliyhteys. Näiden keskinäisen järjestyksen problematiikkaa tullaan käsittelemään vielä myöhemmin.

3.5.Erilaisten seremonioiden merkitys avioliiton solmimisessa

Mielenkiintoista on, että missään kohtaa Raamattua ei näytetä edellyttävän häitä, vihkimistä tai jonkinlaista seremoniaa avioliiton syntymisen edellytykseksi. Useista ihmiskunnan kantaisistä ja patriarkoista vain todetaan, että he ottivat itselleen vaimoja tai yhtyivät heihin.³⁹ Tämä lienee vielä helpompaa käsittää, kun muistetaan, että hepreassa niin kuin kreikassakin sanat "nainen" ja "vaimo" ovat sama sana. Miehen 'oma' nainen on siis hänen vaimonsa. Vaimo on se, joka on miehelle hänen naisensa. Raamattu ei edes näytä edellyttävän sanan "avioliitto" käyttämistä, sillä kyseinen sana esiintyy Raamatussa vain muutamia kertoja, eikä sitä mainita avioliittokäskyssä. Avioliitto on yksinkertaisesti miehen ja naisen välinen suhde, jossa luovutaan vanhemmista, liitytään toisiinsa ja ollaan sukupuoliyhteydessä. Tämä on täydessä harmoniassa Tunnustuskirjojen käsityksen kanssa, että avioliitto perustuu luonnonoikeuteen. 'Common law marriage' -avioliittoja esiintyy siis etenkin Raamatun alkulehdillä. Raamattu ei siis tue sellaista käsitystä, että häät tai jonkinlainen julkinen seremonia olisivat välttämättömät jotta avioliitto syntyisi. Raamatussa ei myöskään anneta minkäänlaista kaavaa avioliiton solmimiseksi, mikä olisi perin outoa jos jokin senkaltainen toiminta olisi välttämätöntä avioliiton kannalta. Ja sellaista, mikä ei ole välttämätöntä, ei voida vaatiakaan. Maria ja Joosef ovatkin tästä kysymyksestä malliesimerkki. Raamattu toteaa heidän olevan kihloissa, mutta kutsuu heitä kuitenkin aviopuolisoiksi.⁴⁰ Juuri tähän havaintoon perustaa Lutherkin käsityksensä kihlauksen merkityksestä.

Oikeastaan hyvin vähän voidaan sanoa tätä vastaan. Hääseremonioita on joskus vaadittu sen perusteella, että Jeesus toteaa Johanneksen evankeliumissa samarialaisnaiselle: "Viisi miestä sinulla on ollut, ja se, jonka kanssa nyt elät, ei ole sinun miehesi."⁴¹ Tätä on joskus pidetty esimerkkinä vihkimättömäksi yhteiseloksi määritellystä avoliitosta. Avoliiton olettaminen ei kuitenkaan ole mitenkään välttämätöntä tämän kohdan ymmärtämiselle. Päin vastoin tulee ymmärtää Raamatun kokonaisilmoituksen valossa. Raamattu ei vaadi, että avioliitto solmittaisiin seremonialla. Kohdan täytyy siis selittyä muuten. Ensinnäkin voi olla, että mies jonka kanssa nainen elää on jonkun toisen aviomies ja nainen esimerkiksi rakastajatar tai konkubiini. Toisekseen voi olla, että heillä ei ole mitään aikomusta pysyä yhdessä; he eivät itsekään pidä liittoaan avioliittona. Ehkä kyse on väliaikaiseksi tarkoitetusta suhteesta. Tämän kohdan perusteella ei voida tehdä mitään johtopäätöksiä avioliiton solmimisen tavasta, koska siinä ei sellaisesta mitään puhutakaan.

3.6.Avioliiton teologinen määritelmä eli mistä avioliitossa varsinaisesti on kyse

Jo edellä on määritelty, että avioliitto on luomisjärjestykseen kuuluva asia. Jumalan luomistyöt taas ovat aina jotakin reaalista, olemassaolevaa. Näin on myös avioliiton laita. Raamattu opettaa selvästi, että avioliitto on jotakin olevaa, jotakin reaalista:

"Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi." Tämä on suuri salaisuus; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa. (Ef. 5:31-32).

Ettekö tiedä, että joka yhtyy porttoon, on samaa ruumista hänen kanssaan? Onhan sanottu: "Nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi." Mutta joka liittyy Herraan, on samaa henkeä hänen kanssaan. (1. Kor. 6:16-17)

Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä. (1. Kor. 12:13)

Toisin sanoen: Joka yhtyy lihallisesti toiseen ihmiseen, on samaa lihaa hänen kanssaan. Joka yhtyy hengellisesti Jumalaan, on samaa Henkeä hänen kanssaan. Siksi Raamattu antaa avioliitolle tämän määritelmän:

Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että he tulevat yhdeksi lihaksi. (1. Moos. 1:24).

Avioliitto on sitä, että on yhtä lihaa. Se ei ole termi, se ei edes ole vain relaatio, vaan se on entiteetti, toisin sanoen olemistodellisuus. Avioliitto olemistodellisuutena on kenties meidän silmiltämme kätketty, salaisuus, samassa mielessä kuin esimerkiksi Kristuksen reaalinen läsnäolo ehtoollisaineissa tai Pyhän Hengen läsnäolo uskovassa on salaisuus. Olemukseltaan nämä asiat ovat analogisia. Raamattu kuitenkin opettaa selvästi, että avioliitossa on läsnä tällainen todellisuus, joka syntyy lihallisen yhtymisen kautta, ja joka on tarkoitettu pysyväksi:

Mutta maailman alussa Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako. (Mark. 10:6-9)

Kun siis kysytään, ketkä ovat avioliitossa, on vastaus: Ne kaksi, jotka ovat tulleet yhdeksi lihaksi. He eivät enää ole kaksi, he ovat yksi. Jumala on yhdistänyt heidät. Jumalan luomistarkoitukseen sisältyy se, että nämä kaksi pysyvät yhdessä. Liittyminen ja yhdeksi lihaksi tuleminen eivät myöskään ole avioliiton edellytyksiä tai seurauksia, vaan ne ovat sen olemus. Kummankin pitää esiintyä yhdessä. Liittyminen velvoittaa yhdeksi lihaksi tulemisen, sillä puolison ruumis ei kuulu hänelle itselleen,⁴² yhdeksi lihaksi tuleminen taas velvoittaa liittymisen. Jos näin ei todellisuudessa käy, se ei ole Jumalan vika, vaan ihmisten, jotka käyttävät Jumalan luomistyötä väärin. Haureus on yhdeksi lihaksi tulemista ilman liittymistä, huorintekeminen eli aviorikos taas yhdeksi lihaksi tulemista jonkun muun kanssa kuin sen, johon on jo liittynyt.

Avioliitto siis ei ole pelkkä nimi tai käsite. Jumalan luomistyöt eivät ole nimiä tai käsitteitä. Ne eivät ole tyhjää tai ei-mitään. Ne ovat olevia asioita, entiteettejä. Luomisjärjestys tarkoittaa Jumalan luomaa asioiden järjestystä. Siihen sisältyy kaikki, mitä Jumala on luonut, ja näiden olioiden olemuksiin sisältyvät tarkoitukset. Luomisjärjestyksen mukaisuus on Jumalan luomistarkoituksen mukaisuutta. Tämä tarkoitus ei ole irrallaan olioiden olemuksista, vaan sisältyy niihin. Luomisjärjestys siis määrittää esimerkiksi, mikä on ihminen, tai mikä on avioliitto. Kyse ei ole kielellisistä sovinnaisuuksista. Kyse ei ole käsitteistä, vaan olevasta.⁴³ Avioliitto määrittyy sen pohjalta, mitä on olemassa: Ihmisillä on luomiseen ja ihmisluontoonsa perustuva kyky ja oikeus solmia avioliitto, koska ihmiset ovat ihmisiä. Vaikka tätä instituutiota ja toimintaa ei kutsuttaisi avioliitoksi, sen olemus ei muutu. Tätä tarkoittaa se, että avioliitto on luomisoikeutta, iure divino, jumalallinen sääty.⁴⁴

Tietenkin avioliittoon liittyy paljon muutakin, kuin avioliittolupaus ja seksi: Esimerkiksi keskinäinen rakkaus ja huolenpito, kodin perustaminen, mahdollisesti lasten hankkiminen, yhteinen vanhuus jne. Nämä kuuluvat kuitenkin avioliitossa elämiseen, eivät varsinaisesti sen syntymiseen (vaikka rakkaus toivottavasti onkin se, joka johtaa ihmiset yhteen). Näiden keskinäistä suhdetta voisi kuvata esimerkiksi klassisen filosofian syy-jaottelun avulla seuraavasti:

Muodollinen (formaalinen) syy: Avioliittosopimus

Aineellinen (materiaalinen) syy: Yhdyntä

Päämääräsyy (finaalinen syy): Yhteiselämä

Kaksi ensimmäistä syytä ovat välineellisiä syitä kokonaisuuden, yhteiselämän toteuttamiseksi. Tässä mielessä seksillä ei toisaalta ole suurta merkitystä, ja toisaalta sillä on. Yhteiselämän kannalta se ei tieteenkään saa olla vallitseva asia, mutta se on kuitenkin merkittävimpiä asioita, jotka erottavat avioliiton muista yhteiselämän muodoista. Aviollisen yhteiselämän yhdeksi merkittävimmistä tarkoituksista voimme ymmärtää lasten hankkimisen ja kasvattamisen. Avioliittosopimuksen yhtenä tarkoituksena on luoda suhteelle tätä tarkoitusta tukeva vakaus ja pysyvyys, missä taas yhdyntä on suora keino lasten hankkimiseen. Tietenkin aviollinen yhteiselämä on mahdollista myös ilman lapsia, jolloin sen tarkoitus keskinäisen rakkauden toteuttamisen paikkana korostuu, mutta mikäli lapsia hankitaan, on avioliitto myös Jumalan tarkoittama instituutio heidän kasvattamisekseen.

3.7.Johtopäätös: Suuri osa avoliitoista on teologisesti tarkasteltuna avioliittoja

Voitaisiin karkeasti määritellä, että avoliitto on miehen ja naisen välinen rekisteröimätön parisuhde, jossa avokumppanit asuvat samassa taloudessa. Olettakaamme, että avoliitossa elävät harjoittavat sukupuoliyhteyttä. Onko siis kyse esiaviollisesta seksistä tai synnistä?

Raamatun mukaan avioliiton synnyttävät luopuminen vanhemmista, puolisoon liittyminen ja sukupuoliyhteys. Jos nämä ehdot täyttyvät, asiassa ei ole sinänsä mitään väärää, vaan avopari elää itse asiassa teologisesti tarkasteltuna avioliitossa, vaikka Suomen lainsäädännössä heidän suhdettaan kutsutaankin avoliitoksi. Tämä on täysin selvää luomisoikeudellisen avioliittokäsityksen valossa.

Tällaisessa suhteessa on kuitenkin eräs vakava ongelma. Raamatun mukaan avioliitto on elinikäinen parisuhde, kun taas jotkut muuttavat avoliittoon vain kokeillakseen yhteiselämää. Jos avoliitossa elämisen tarkoitus on vain olla koe, on tällainen toiminta tietenkin väärin. Missä menee sitten raja, jonka mukaan voidaan katsoa onko avoliitto teologisesti avioliitto vai ei? Kristillisen avioliiton kannalta on selvää, että puolisoilla täytyy olla aikomus pysyä loppuelämänsä yhdessä, sillä se on Raamatun ilmoituksen mukaan Jumalan tarkoitus avioliitolle. Mutta voidaan kuvitella myös tilanne, jossa yhdessäpysyminen on ehdollista: Pysymme yhdessä, jos sovimme yhteen, jos ei tule ylipääsemättömiä ongelmia tms.

Onko tällainen avosuhde sitten automaattisesti haureutta? Mielestäni voidaan vastata: Ei. Vaikka avoliittoon ryhdyttäessä asetettaisiin ehtoja yhdessä pysymiselle, ei tällaista suhdetta silti voida pitää haureutena, jos ensisijaisena tarkoituksena on kuitenkin pysyä yhdessä. Raamattu antaa luvan avioeroon, jos puoliso pettää. Lisäksi on kirkossa on yleensä ajateltu, että mm. puolison väkivaltaisuus tai alkoholismi ovat sallittuja syitä eroon. Avoliitto voi paljastaa puolisosta tällaisia piirteitä, jolloin siitä eroamista voidaan pitää yhdenmukaisena avioeron kanssa. Se, joka eroaa ilman tällaista perusteltua vakavaa syytä, tekee tietenkin väärin ja syntiä. Tulevaisuudesta ei kuitenkaan kukaan tiedä. Myös vihittyjä liittoja rikkoutuu, vaikka vihittäessä useimpien parien tarkoitus on varmasti pysyä yhdessä.

Mooseksen lain mukaan miehen oli mahdollista jättää vaimonsa antamalla tälle erokirja.⁴⁵ Tämä eroamisen mahdollisuus oli siis olemassa kaikissa juutalaisten solmimissa avioliitoissa. Silti Jeesus ei pitänyt niitä haureutena eikä käskenyt purkamaan niitä, vaan päinvastoin kielsi eroamisen.⁴⁶ Mahdollisuus eroon ei siis kumoa liiton avioliitto-luonnetta. Jeesus ei pitänyt juutalaisten avioliittoja, joihin eromahdollisuus sisältyi, mitättöminä, vaan päinvastoin opetti, että puolisoaan ei saa jättää muuten kuin haureuden tähden. Mielenkiintoista on, että Jeesus tässä kohden kumoaa Mooseksen lain säädöksen vetoamalla luonnonoikeuteen: "Alun perin ei ollut niin."

Näyttää siis siltä, että ainoastaan sellaisia avoliittoja, joihin on alun perinkin ryhdytty siinä aikomuksessa, että todennäköisesti tullaan eroamaan, voidaan pitää haureutena. Avoliitto ei kuitenkaan mitenkään automaattisesti merkitse vähäisempää sitoutumista. On olemassa useita pareja, joilla avoliitossa elämisen syynä ei ole halu sitoutua toisiinsa vähemmän, vaan esimerkiksi muut ideologiset tai käytännölliset syyt. Tällaisia syitä saattaa olla esimerkiksi vakaumus, että avioliitto syntyy puolisoiden välisestä sopimuksesta eikä sen rekisteröiminen tuo siihen mitään lisää, tai halu vastustaa edelleenkin joissakin valtiossa vaadittavaa avioliiton siunaamista uskonnollisin menoin.

Koska Raamattu ei suinkaan määrittele avioliittoa yhteiskunnan lainsäädännön kysymykseksi, vaan Jumalan luomistyöksi, ei voida katsoa avoliiton ja avioliiton olevan toistensa vastakohtia. Tällainen väite on pelkkä sisällöltään tyhjä sanaleikki. Raamattu ei edes käytä avioliittokäskyn yhteydessä (1. Moos. 2:24) sanaa "avioliitto." Tästä ei kuitenkaan kukaan ole vielä rohjennut päätellä, että Aatami ja Eeva olisivat eläneet haureudessa tai esiaviollisessa suhteessa. Kyse ei ole nimistä, vaan viittaussuhteista. Jeesuksenkaan mukaan merkittävää ei ole se, miltä asiat näyttävät, vaan niiden sisältö.⁴⁷ Yleensä sitä paitsi puhutaan avopuolisoista, avomiehestä ja avovaimosta, mikä osoittaa, että avoliitossakin elävät mieltävät toisensa toistensa puolisoiksi. Avo-etuliitteellä viitattaneen yleensä suhteen juridiseen statukseen, ei siihen, etteikö minkäänlaista liittoa puolisoiden välillä vallitsisi. Itse asiassa voidaan sanoa, että avoliitossa eläminen kuuluu sen instituution piiriin, joka perustuu 1. Moos. 2:24 annetulle käskylle ja jota usein kutsutaan avioliitoksi. Siksi tällaiset avoliitot ovat teologisesti tarkasteltuina avioliittoja.

Myöskään häät eivät ole Raamatussa avioliiton edellytys. Voitaisiin jopa ajatella, että Kristuksen ja seurakunnan suhde, jota avioliitto Paavalin mukaan kuvaa, on vielä tällä hetkellä 'vain' avoliitto, koska Karitsan häät vietetään vasta taivaassa. Sen pohjalta voimme havaita, että todellinen rakkaus ei tarvitse ulkoista pakottajaa, mutta ei myöskään pelkää julistautua toisen omaksi ja tunnustaa rakkauttaan.

Johtopäätös: On siis olemassa suhteita, jotka ovat Jumalan edessä avioliittoja, vaikka ne yhteiskunnallisen lainsäädännön silmissä olisivatkin vain avoliittoja. Avioliitto perustuu Tunnustuskirjojen ja Lutherin mukaan luonnonoikeuteen eli luomisjärjestykseen. Samaa kantaa edustaa myös Raamattu. Sen lisäksi, että avo- ja avioliittojen välille ei edes ole voitu tehdä eroa monina aikakausina kirkon historiassa, myös osa nykyisistä kirkoista on tullut siihen johtopäätökseen, että avoliittoja voidaan pitää avioliittoina. Ehkä merkittävimpiä näistä on sosiaalietiikkaansa 2000-luvun alussa uudistanut, kommunismivallan alta vapautunut Venäjän ortodoksinen kirkko.⁴⁸ Avioliitossa oleminen ei siis ole pohjimmiltaan yhteiskunnallisen lainsäädännön määriteltävissä sen enempää kuin vaikkapa kysymys siitä, ketkä ovat ihmisiä. Olisihan esimerkiksi kuviteltavissa tilanne, jossa vaikkapa vanhuksia, vammaisia tai sairaita ei pidettäisi yhteiskunnallisen lainsäädännön kannalta ihmisinä, mutta heidän ihmisyyteensä Jumalan luomuksina tämä ei tietenkään vaikuttaisi. Samalla tavalla yhteiskunnan käsitys ei voi sen enempää synnyttää kuin kumotakaan avioliittoa.

Koska ei siis voida perustellusti katsoa, että avoliitossa eläminen olisi itsessään syntiä tai väärin, ei myöskään voida oikeutetusti kieltää kristittyjä elämästä avoliitossa. Tosin avioliiton virallinen rekisteröiminen voi olla hyödyllistä. Häät tai vihkiminen eivät kuitenkaan ole avioliiton kannalta välttämättömiä, vaan ne ovat ehdollinen yhteiskunnallinen tapa, jota voidaan noudattaa tai jättää noudattamatta. Sellaista, mikä ei ole välttämätöntä, ei voida ehdottomana vaatiakaan. Päinvastoin sellaisessa ajattelussa, että avoliitossa eläminen on syntiä, väärin tai epäkristillistä, piilee monia vaaroja.

4.Avioliitto ja avoliitto: Esivalta, yhteiskunta ja moraali

4.1.Avioliitot ja esivalta

Luterilaisuudessa toisaalta on aina esiintynyt vahva pyrkimys esivallan aseman korostamiseen. Jotkut ovatkin esittäneet sellaisen ajatuksen, että vaikka avoliitto voisi olla avioliitto esimerkiksi autiolla saarella, määrittelee Suomessa maallinen esivalta eli valtio sen, mikä on avioliitto. Siksi avoliitto ei voi olla avioliitto. On myös esitetty, että avoliiton kutsuminen avioliitoksi olisi kapinaa maallista esivaltaa vastaan.

Ajatus siitä, että esivallalla olisi valta päättää siitä, mikä on avioliitto ja mikä ei, on luterilaisen luonnonoikeusajattelun ja raamatullisen avioliittokäsityksen vastainen. Kuten jo edellä on osoitettu, avioliitto ei ole nimi tai käsite, vaan se on olemistodellisuus, entiteetti. Esivalta ei voi muuttaa todellisuutta eikä Jumalan luomistöitä. Sen ensisijainen tehtävä ei edes ole säädellä kielenkäyttöä. Esivalta ei voi tehdä olevasta ei-olevaa tai ei-olevasta olevaa. Esivalta ei ole Jumala. Jos esivalta toteaa, että jokin, mikä on Jumalan luomisasetuksen perusteella avioliitto, ei ole avioliitto, se asettuu Jumalan käskyä vastaan.⁴⁹ Samoin se tekisi esimerkiksi, jos se toteaisi, että jokin, mikä on todellisuudessa luomisen perusteella ihminen (esimerkiksi juutalainen - vrt. Natsi-Saksa) ei ole ihminen, se asettuu Jumalan käskyä vastaan. Esivallan asettaminen avioliiton määrittelijäksi on sen tekemistä epäjumalaksi.⁵⁰

Toisaalta esivallalla on luterilaisen käsityksen mukaan oikeus ja velvollisuus antaa määräyksiä siitä, miten kansalaisten tulee elää. Toisin sanoen esivalta voi antaa erilaisia avioliittoa koskevia määräyksiä. Esivalta ei kuitenkaan voi määritellä sitä, mikä on avioliitto, sillä avioliitto perustuu Jumalan luomisasetukseen. Esivalta voi kyllä selvittää, mitkä sen kansalaisista elävät sellaisessa instituutiossa, jonka avioliittokäsky rajaa, ja säätää määräyksiä sellaista elämäntilannetta koskien. Poistaessaan avoliiton rangaistavuuden esivalta on käyttänyt juuri tätä lainsäädäntäoikeuttaan. On sosiaalietiikan alaan kuuluva kysymys, onko avoliittojen salliminen hyvä vai paha asia. Yksittäinen ihminen ei kuitenkaan voi tätä päätöstä muuttaa. Avoliittojen hyväksyminen lainsäätäjän taholta on tietenkin yksi esimerkki siitä, että esivalta etääntyy lainsäädännön kristillisestä perustelemisesta. Suomessa aikoinaan voimassa ollut laki, joka määräsi, että jos mies makasi naisen avioliittolupauksin mutta kieltäytyi vihkimisestä, niin heidät julistettiin aviopuolisoiksi ilman vihkimistä ja heihin sovellettiin asiaankuuluvia lakeja,⁵¹ perustuikin kristilliseen käsitykseen avioliiton olemuksesta. Nykyisenä suvaitsevaisuuden aikakautena tällaista toimintaa ei kuitenkaan ole enää nähty tarpeelliseksi. Lainsäädännön irtautumisesta sen kristillisistä perusteista on yksinkertaisesti seurannut se, että yhteiskunnallinen avioliitto-käsitys ei ole sama kuin avioliitto luotuna todellisuutena. Joka tapauksessa, nyky-Suomessa avoliitossa eläminen ei enää ole rikos. Siksi kristitty ei tee syntiä eläessään avoliitossa. Jos laki rankaisisi avoliitossa elämisestä tai määräisi vihittäväksi, tilanne olisi toinen. On huomattava, että tällaisessakin tilanteessa avioliitto itsessään olisi pätevä ja syntiä olisi vain sitä koskevien lakien rikkominen ilman oikeutettua syytä. Esivallan valta siis rajoittuu Jumalan luomistekojen oikeasta käytöstä määräämiseen, ei näiden luomistekojen määrittelyyn tai tyhjäksi tekemiseen.

Pohjimmiltaan kyse on myös kielifilosofisesta kysymyksestä. Jos ajatellaan, että esivalta määrittelee avioliiton, on avioliitto-käsitteen merkityssisältö on riippuvainen siitä yhteisöstä, jossa tätä käsitettä milloinkin käytetään. Toisin sanoen tällöin käsite on yhtä kuin sana. Ei siis ole merkittävää, mitä asiantilaa kutsutaan nimellä avioliitto, vaan että jotakin asiantilaa kutsutaan nimellä avioliitto. Jos jotakin asiantilaa ei kutsuta avioliitoksi, se ei silloin ole avioliitto. Avioliitto olisi siis silloin vain käsitteellinen sovinnaisuus, sopimus siitä, miten jotakin sanaa käytetään. Yhteisö voisi sopia, mitä se nimittää avioliitoksi. Tämä nimittäminen määrittyy sen kautta, mitä edellytyksiä yhteisö asettaa sille, että jotakin asiantilaa voidaan nimittää avioliitoksi. Avioliitoksi nimitetään sellaista suhdetta, jota yhteisössä on ryhdytty nimittämään avioliitoksi.

Tällainen käsitys avioliitosta on monella tavalla mieletön. Siitä seuraa esimerkiksi, että "avioliitto"-sanaa ei voida kääntää kielestä toiseen. Jos avioliitolle ei voida antaa muuta määritelmää, kuin että se on se, mitä kukin yhteisö kutsuu avioliitoksi, ei voida mitenkään tunnistaa, mikä sana merkitsee jossakin toisessa kielessä avioliittoa, sillä avioliitto -termillä on ainoastaan se sisältö, että se on se, mitä ihmiset kutsuvat avioliitoksi. Tämä on tietysti mielettömyyttä ja osoittaa, että tällainen käsitys avioliitosta on perustavasti virheellinen. Luonnonoikeudellinen käsitys avioliitosta ei sisällä tätä ongelmaa, sillä se antaa universaalit, yhteisöstä riippumattomat kriteerit sille, mitä asiantilaa voidaan nimittää avioliitoksi, eli se antaa universaalin avioliiton määritelmän. Koska avioliitto on Jumalan asettama, ei esivallan, näin tietysti täytyy ollakin.

Toisaalta Luther ei määrittele esivaltaa yksinkertaisesti valtiovallaksi, vaan Lutherin mukaan kaikki yhteisön jäsenet kuuluvat esivaltaan. Esivallan tehtävänä on ennen kaikkea taata yhteiskuntarauhan säilyminen ja siten luoda mahdollisuus kuulla Jumalan sanaa, saada riittävästi ravintoa ja omaisuutta sekä säilyttää ne, ja lisääntyä ja kasvattaa lapsia.⁵² Esivallan tehtävä ei siis suinkaan ole määritellä asioita, vaan luoda puitteet, joissa hyvä, Jumalan lahjoista nauttiva elämä on mahdollista. Luther esittää monissa avioliittoa käsittelevissä teoksissaan periaatteen, jonka mukaan avioliitto voidaan solmia maassa maan tavalla. Patriarkat solmivat avioliiton yksinkertaisesti ottamalla vaimoja.⁵³ Suomessa esivalta ja yhteiskunta ovat mahdollistaneet parisuhteen solmimisen ilman vihkimistä. Siten avoliitot eivät suinkaan ole esivallan vastaista toimintaa, vaan toimimista maassa maan tavalla.

4.2.Avioliitot ja yhteiskunta

Tätä kirjoitustani on arvosteltu siitä, ettei se ottaisi huomioon avioliiton yhteiskunnallista merkitystä. Kirjoitustani vastustaneet ovat väittäneet, että avioliitto on ensisijaisesti yhteiskunnallinen asia. Siihen tulee liittyä julkisia merkkejä, kuten vihkisormus, joista yhteisön jäsenet voivat tunnistaa avioliitossa olevat, jotta toiset ihmiset voivat tietää, ketkä ovat jo varattuja. Sen lisäksi sen tulee olla yhteiskunnan tiedossa, mikä tapahtuu virallisen rekisteröimisen kautta. Häitä pidetään tapahtumana, jossa solmittu liitto samalla julkisestaan yhteisölle niin, ettei kellekään ole epäselvää, ketkä ovat naimisissa. Saamani kritiikin mukaan tämä ei toteudu avoliitossa.

Se, ettei kirjoitukseni ottaisi huomioon avioliiton yhteiskunnallista merkitystä, ei pidä lainkaan paikkaansa. Päinvastoin kirjoitukseni edustaa luterilaista käsitystä esivallasta, josta puhuttiin jo edellisessä kappaleessa. Sen mukaan esivalta ei suinkaan ole yksinkertaisesti valtiovalta, vaan kaikki yhteisön jäsenet kuuluvat esivaltaan. Esivalta ei ole mikään ihmisten yläpuolelle asetettu jumalallinen, absoluuttista kuuliaisuutta vaativa yliluonnollinen ja muuttumaton järjestys, vaan se kuuluu ihmisille.⁵⁴ Yhteiskunta ei ole valtion väestörekisteri. Nykyään puhutaan yleisesti kansalaisyhteiskunnasta, jolla tarkoitetaan sitä, että me, kansalaiset, olemme yhteiskunta. Yhteiskunta ei ole mikään meistä etäännytetty virkamiestaso.

On erikoista, että kirjoitustani näillä perusteilla vastustaneet näyttävät pitävän kaikkia rekisteröityjä avioliittoja pätevinä. Melko yleinen tapa oli esimerkiksi 70-luvulla solmia avioliittoja maistraatissa kahden todistajan läsnäollessa. Mahdollisesti pidettiin myös jonkinlaiset kahvitukset lähisukulaisille. Tunnen monia ihmisiä, jotka ovat solmineet avioliiton tällaisin hyvin pienin muodollisuuksin. Jotkut ihmiset kokevat juhlien keskipisteenä olemisen hyvin kiusalliseksi, eivätkä järjestä minkäänlaisia juhlia. Niiden, jotka pitävät hääjuhlaa ja yleisölle julkista vihkimistä välttämättömänä, tulisi samoilla perusteilla pitää tällaisia avioliittoja pätemättöminä.

Edellä on sitäpaitsi selvästi ilmaistu, että luterilaisen käsityksen mukaan kihlauksen tulee olla julkinen, jotta se olisi pätevä. Avioliittosopimuksen voi julkistaa muutenkin, kuin pitämällä häät. Kihlasormus on liiton merkki, eikä Suomessa miehelle yleensä toista sormusta tulekaan. Ortodoksisen tavan mukaan sormuksia on molemmilla puolisoilla vain yksi, ja sitä pidetään oikean käden nimettömässä. Tekevätkö ortodoksit syntiä, kun eivät ole ulkonaisesti ja julkisesti tunnistettavissa aviopuolisoiksi? Tunnen myös monia aviopareja, jotka ovat kadottaneet hää- tai kihlasormuksensa, tai joille sormus on käynyt pieneksi. Tekevätkö he syntiä, kun eivät tahdo hankkia uutta sormusta, jolla ei ole samaa tunnearvoa? Avioliiton tunnistettavuuden ehdoton sitominen joihinkin tiettyihin julkisiin merkkeihin on muotomenojen ja ihmiskäskyjen pyhittämistä eli juuri sitä, mistä ’herätyskristityt’ usein muita kristittyjä syyttävät.

Yleensä avoliitto ja kihlaus ovat iloisia asioita, joista kerrotaan lähipiirille. Usein uuteen kotiin pidetään tupaantuliaiset. Monet ihmiset viettävät ainakin pienimuotoiset kihlajaiset. Kun ymmärrämme, että yhteiskunnalla tarkoitetaan kansalaisyhteiskuntaa, ihmisten lähipiiriä, täyttyy liiton julkisuus tällaisin toimenpitein, toisin kuin maistraatissa toimitetussa pienimuotoisessa vihkimisesessä. Liitto on julkinen, kun ne ihmiset, joiden kanssa pari pääasiallisesti viettää aikaansa, ovat siitä tietoisia. Hyvin harva asuu salaa avoliitossa, ja jos asuu, sillä on todennäköisesti jotain tekemistä pikemminkin sen kanssa, että jotkut kristityt edelleen vainoavat avoliittolaisia. Valtio tulee liitosta tietoiseksi väestörekisterijärjestelmän kautta puolisoiden tehdessä muuttoilmoituksen. Lisäksi avoliitto tulee ilmoittaa mm. lähes kaikkia KELAn tukia, mm. opintotukea ja toimeentulotukea haettaessa.

4.3.Onko avioliitto moraalisesti parempi vaihtoehto kuin avoliitto?

Oikeudenmukaisen arvioinnin perussääntönä pidetään sitä, että relevanteilta ominaisuuksiltaan yhdenmukaisiin asioihin pitää suhtatua yhdenmukaisesti. Tämän vastakohta on mielivalta. Jos esimerkiksi kaksi ihmistä ovat yhtä hyviä työntekijöitä, kummallekin tulee maksaa samaa palkkaa. Tai jos kaksi ihmistä tekee saman rikoksen, siitä tulee antaa sama rangaistus. Kuitenkin palkan suhteen relevanttina ominaisuutena voidaan pitää esimerkiksi sitä, että perheelliselle tulee maksaa enemmän palkkaa kuin perheettömälle, tai rangaistuksen suhteen sitä, että ensikertalaiselle tulee antaa vähäisempi rangaistus, kuin uusijalle. Jos mitään merkittävää eroa tapausten välillä ei ole, oikeudenmukaisuus vaatii samaa tuomiota.

Jotkut kirjoitukseeni reagoineet ovat vastustaneet avoliittoa sillä perusteella, että se tarjoaa Suomessa vähäisemman turvan puolisoille eikä siten ole rakkauden mukainen. Ensinnäkin on huomattava, että on eri asia selvittää, mikä on avioliitto, ja selvittää, onko jokin avio- tai avoliitto eettisesti oikein. Henkilö voi solmia avioliiton julkisesti, Suomen lain mukaan, hääjuhlat pitäen, tarkoituksenaan esimerkiksi päästä käsiksi puolisonsa omaisuuteen. Kyseessä on kuitenkin avioliitto, vaikka se onkin solmittu moraalisesti tuomittavin motiivein. Pelkästään se, että jokin liitto ei täytä yhtä korkeita moraalisia kriteereitä kuin toinen - eli esimerkiksi perustu vain puhtaaseen epäitsekkääseen rakkauteen joka kärsii kaiken ja on valmis kuolemaankin toisen puolesta - ei kumoa tuota liittoa. Argumentti, että avoliitto ei olisi avioliitto, koska se on ’rakkauden vastainen’ perustuu sekaannukseen. Sellaiseen puhtaaseen, täydelliseen rakkauteen, jota jotkut avoliiton vastustajat edellyttävät, ei syntiinlankeemuksen jälkeen todennäköisesti kykene kukaan. Tällaista rakkautta Jumala on osoittanut kansaansa kohtaan. Ihmiseltä sellaista ei voida vaatia.⁵⁵ Eri asia on, onko rekisteröity avioliitto eettisesti parempi ratkaisu kuin avoliitto. Tätä voimme arvioida tutkimalla niiden asian kannalta relevantteja ominaisuuksia.

Avioliitto ja avoliitto eroavat Suomen lainsäädännössä ennen kaikkea omaisuutta koskevien järjestelyjen kannalta. Avopuolisoilla ei ole perintöoikeutta toistensa ennen avoliittoa hankittuun omaisuuteen eikä yhteisomistusta sen jälkeen hankittuun omaisuuteen. Avioliitossa taas puolisot perivät toisensa ja liiton jälkeen hankittu omaisuus lasketaan yhteiseksi. Lisäksi avoliitosta erottaessa ei ole puolen vuoden harkinta-aikaa. Tällä perusteella on väitetty, että avoliitto tarjoaa huonomman turvan puolisolle kuin avioliitto. Usein on myös väitetty, että avoliitto on jotenkin ’kokeiluluonteinen’, toisin kuin avioliitto.

Oikeus, joka ei kohdistu mihinkään, ei ole oikeus. Relevantiksi perintöoikeus tulee vasta silloin, kun on jotakin perittävää. Olen aivan samaa mieltä avoliiton kriitikoiden kanssa siitä, että jos syy olla menemättä vihille on omaisuuden himo, halu ilman relevantteja perusteita rajata puoliso yhteisomistuksen ulkopuolle, kyse on synnistä. Jos taas ajattelemme esimerkiksi nuoria opiskelijoita, joilla on hyvin vähän omaisuutta, esimerkiksi vain muutamia huonekaluja, yhteisomistus ja perintöoikeus eivät ole relevantteja kriteereitä. On myös huomattava, että avopuolisoiden lapset perivät kuitenkin vanhempansa. Joskus avoliittoja on verrattu roomalaiseen konkubinaattiin tai jalkavaimouteen. Tämä vertaus ei ole pätevä, sillä edellisissä oli kyse siitä, että ylhäisö otti itselleen jalkavaimoja, ’rakastajattaria’, joiden lapsilla ei ollut perintöoikeutta. Instituutio oli tarkoitettu seksuaalisten tarpeiden tyydyttämiseen ilman pelkoa ylhäisösuvun omaisuuden menetyksestä. Toisaalta on huomattava, että myös avioliitossa voidaan tehdä avioehto, jonka kautta puoliso ei saa perintöoikeutta ennen avioliiton solmimista hankittuun omaisuuteen. Tällaiset ovat yleisia juuri ns. parempien sukujen keskuudessa, jossa sukuomaisuutta ei haluta menettää mahdollisen avioeron tapahtuessa. En ole vielä nähnyt kenenkään julistavan avioehdon sisältäviä avioliittoja pätemättömiksi. Jos avioehtoja ei yhtä lailla kritisoida, avoliitonkin kritiikki ontuu.

Puolisoiden yhteisomistus on sitten toinen asia. Siinäkin on kyse oikeudenmukaisuudesta. Voimassaoleva avioliittolaki perustuu sille ajatukselle, että mies käy ansiotyössä ja vaimo hoitaa kotityöt. Siksi vaimon täytyy mahdollisen eron sattuessa saada korvaus tekemästään työstä osuutena miehen omaisuudesta. Toki tämä toimii myös toisin päin, mikäli vaimo on se, jolla on enemmän omaisuutta. Siitä, onko nykyinen laki oikeudenmukainen, voidaa kuitenkin olla montaa mieltä. Se on mahdollistanut keinottelun, jossa jotkut ovat solmineet avioliittoja vain päästäkseen käsiksi toisen omaisuuteen, eroten vain lyhyen ajan kuluttua liiton solmimisesta vieden mukanaan puolet omaisuudesta. Raamatusta tällaista omaisuudenjakovaatimusta avioliitolle ei joka tapauksessa löydy, eikä se siten ole mikään avioliiton pätevyyden edellytyskään. Mikäli avoliitossa halutaan päästä samaan tilanteeseen, voivat puolisot laatia merkittävistä hankinnoista asiakirjat, joissa he sopivat yhteisomistajuudesta. Lisäksi he voivat testamentata omaisuutensa toisilleen. Näin saavutetaan sama tilanne kuin avioliitossakin.

Puolen vuoden avioeron harkinta-aika on toki laissa, ja se on varmasti monissa tapauksissa ihan hyvä asia. Se ei kuitenkaan estä eroa haluavaa puolisoa muuttamasta erilleen ja aloittamasta suhdetta jonkun muun kanssa jo harkinta-ajan sisällä. Tässä mielessä se ei tarjoa mitään todellista suojaa. Avoliitosta eroaminen on yksinkertaisempaa siinä mielessä, ettei harkinta-aikaa ole. Puolisot eivät myöskään saa omistusoikeutta toistensa omaisuuteen. Nopea eroaminen ei kuitenkaan kaikissa tapauksissa ole huono asia. Useimmat kristilliset kirkot ja yhteisöt hyväksyvät eroperusteeksi puolison väkivaltaisuuden, alkoholismin ja aviorikoksen. Aina tällaiset piirteet, etenkään väkivaltaisuus, eivät ilmene edes pitkän seurustelun aikana. Tällaisessa tilanteessa eroamisen helppous ei ole mitenkään huono, vaan päinvastoin hyvä asia. Pakotettu valinta ei sitä paitsi ole moraalinen valinta ollenkaan. Moraalisesti moitittavaa ei ole se, miten helppo on erota, vaan mistä syystä erotaan. Sekä avoliitosta että avioliitosta voi kummastakin erota, eikä ilman oikeaa syytä eroaminen muutu vähemmän vääräksi sillä, että se on vaikeampaa, tai oikeasta syystä eroaminen vääräksi siksi, että se on helpompaa. Kristitty kyllä ymmärtää, ettei kokeiluluontoinen liitto ole oikein.

On myös muita tilanteita, joissa avoliitto saattaa olla väliaikaisesti parempi ratkaisu kuin rekisteröity avioliitto. Puolisot ovat esimerkiksi jo sopineet häistä ja toiselta meneekin yllättäen asunto alta. Tai kahta asuntoa samalta paikkakunnalta ei ole saatavissa, ja puolisot joutuvat elämään pitkään erossa toisistaan. Ei aivan mahdoton tilanne ole sekään, että puolisoilla ei ole heti mahdollisuutta järjestää hääjuhlia, vaikka he ovat sopineet yhteiselämästä. Kuitenkin pari haluaisi kauniin hääjuhlan, ja jotkut sukulaiset saattaisivat loukkaantua pikavihkimisestä. Elämä saattaa tuoda eteen monenlaisia tilanteita, joissa avoliitto väliaikaisena ratkaisuna on moraalisesti paras ratkaisu. Minun on vaikea keksiä sellaista tilannetta, jossa se olisi pysyvänä ratkaisuna paras vaihtoehto, mutta en kiellä, etteikö sekin jossain tilanteessa saattaisi olla mahdollista.

5.Kirkon suhtautuminen avoliittoihin

5.1.Miksi on vaarallista ajatella, että avoliitto olisi syntiä

Edellä esitetyn pohjalta on selvää, että ihmiset saattavat elää avoliitossa ilman että kyseessä olisi synti. Kuitenkin herätyskristillisissä piireissä pidetään usein harkitsemattomasti itsestäänselvyytenä, että avoliitossa elävät ihmiset tekevät syntiä. Tämä saattaa ilmetä esimerkiksi lähtökohdiltaan negatiivisena suhtautumisena avoliitossa eläviin lähimmäisiin. Koska avoliitto ei kuitenkaan itsessään ole väärin ellei sen tarkoituksena ole elää sitoutumatta toiseen, suljetaan tällaisella vihamielisellä suhtautumisella useita näistä lähimmäisistä pois kristillisen todistuksen piiristä, tai ainakin vaikeutetaan kristillisen pelastussanoman julistusta heille. Tällöin itse asiassa sidotaan toisia ihmisiä ihmiskäskyillä, perinnäissäännöillä, joita Raamattu ei ole asettanut. Kristityillä ei ole kuitenkaan mitään oikeutta sitoa toisia kristittyjä sellaiseen elämäntapaan, joka esimerkiksi historiallisista tai yhteiskunnallisista syistä saattaa näyttää kristilliseltä, mutta joka ei todellisuudessa sitä ole.

Erityisen pahaa jälkeä tällaisella suhtautumisella saadaan aikaan silloin, kun tämän kaltaisen ihmissääntöjen julistamisen kohteeksi joutuvat uskossaan heikot, ehkä jopa vasta uskoon tulleet kristityt, joita saatetaan vaatia tekemään julkinen pesäero maailmaan ja luopumaan myös monista sellaisista asioista, joista ei ole minkäänlaista Raamatun käskyä. Tupakanpolton tai tanssimisen kieltäminen on vielä vähäistä sen rinnalla, että uskoon tulleita on kehotettu purkamaan avoliittonsa ei-uskovaan puolisoon, etenkin mikäli tämä ei ole tahtonut mennä vihille. Tällainen toiminta on itse asiassa Raamatun selkeää kehotusta vastaan:

"Sitten sanon vielä, en Herran sanana vaan omanani: Jos jollakin veljellä on vaimo, joka ei usko, ja tämä suostuu asumaan hänen kanssaan, miehen ei pidä jättää häntä. Ja jos uskovalla naisella on aviomies, joka ei usko, ja tämä suostuu asumaan hänen kanssaan, vaimon ei pidä jättää miestään. Mies, joka ei usko, on uskovan vaimonsa pyhittämä, ja vaimo, joka ei usko, on uskovan miehensä pyhittämä. Muutenhan teidän lapsenne olisivat epäpuhtaita; nyt he kuitenkin ovat pyhiä. Mutta jos se puoliso, joka ei usko, tahtoo erota, niin erotkoon. Uskovaa veljeä tai sisarta ei tällaisessa tapauksessa sido mikään pakko. Jumala on kutsunut teidät elämään rauhassa." (1. Kor. 7:12-15)

Perinteinen herätyskristillinen käytäntö, jossa avopareja on joko vaadittu menemään vihille, tai purkamaan liittonsa, jos eivät tähän suostu, on perusteellisesti väärä ja Raamatun vastainen. Jeesus ei suinkaan kehottanut tällaisia pareja eroamaan, vaan käski heitä pysymään yhdessä.⁵⁶ Juuri tähän pitäisi kirkon opetuksen tähdätäkin. Raamatun todistuksen mukaan avoliitto on yleensä Jumalan edessä avioliitto eikä sen purkaminen silloin ole yhtään vähäisempi synti kuin avioliiton purkaminenkaan. Tällaiseen käytäntöön neuvova tekee itsensä osalliseksi raskaaseen syntiin.

Sen lisäksi, että tällaisilla pakotetuilla avoliiton purkamisilla tehdään erittäin pahaa vauriota evankeliumin julistamisen työlle ja toimitaan suoraan myös kaikkia avioliiton sitovuudesta puhuvia raamatunpaikkoja vastaan, sillä aiheutetaan myös valtavia henkilökohtaisia murhenäytelmiä. Tämä johtuu siitä, että ei ole perehdytty kunnolla siihen, mitä Raamattu kertoo avioliiton olevan. Tällaisten tragedioiden välttämiseksi on ehdottoman välttämätöntä, että käsitys avioliitosta perustuisi Raamatun teologiseen tarkasteluun. Avoliitoista syntyvien ongelmien 'ratkaisu' sulkemalla silmät ja luovuttamalla valta päättää avioliitoista paikalliselle ja ajalliselle yhteiskuntajärjestykselle on pettävä tie, joka johtaa eneneviin ongelmiin sitä mukaa, kun yhteiskunnan parisuhdeajattelu muuttuu yhä vähemmän kristilliseksi. Tällainen ratkaisu ei myöskään ole mitenkään kestävä, jos tahdotaan olla aidosti raamatullisia, sillä sitä seuraamalla asetetaan ihmiskäsky ja perinnäissääntö Jumalan käskyn edelle ja asetutaan väärällä tavalla ihmisten orjiksi.⁵⁷

5.2.Perusongelma: Lakihenkisyys avioliiton teologian pohjana

Tällainen ihmisten orjaksi alistuminen on itse asiassa laajempikin ongelma. Kaikki se, mikä näyttää kristilliseltä, ei suinkaan välttämättä sitä ole. Raamattukin puhuu erottautumisesta maailmasta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sellaista julkista erottautumista, jota fariseuksetkin harrastivat. Fariseukset halusivat osoittaa kuuluvansa eri joukkoon kuin syntiset tiettyjen julkisten, kaikille näkyvien tuntomerkkien avulla. Jeesus ei kuitenkaan kiittänyt heitä tästä, vaan syytti heitä tekopyhiksi ja ulkokultaisiksi. Tämä johtui siitä, että tietyistä tavoista oli tullut heille oikean elämän kriteeri, ja ne täytettyään he eivät kiinnittäneet huomiota moniin paljon vakavampiin asioihin. Fariseukset olivat ymmärtäneet erottautumisen väärin. He erottautuivat maailmasta tavoilla, jotka eivät olleet välttämättömiä ja Jumalan käskemiä, vaan ihmissääntöjä.⁵⁸ Tämän erottautumisen tehtyään he olivat tyytyväisiä omaan hurskauteensa. Itse erottautumisen periaatteesta oli tullut heille tärkeämpää kuin niiden asioiden arvioimisesta, missä tulisi erottautua. Riitti, että oltiin erossa.⁵⁹

Tällaista toimintaa ja ajattelua on esiintynyt ja esiintyy nykyäänkin erityisesti joidenkin lakihenkisten herätyskristittyjen piirissä. Historiallisista ja yhteiskunnallisista syistä on syntynyt tiettyjä kriteereitä, joilla osoitetaan, että ollaan erossa maailmasta. Nämä kriteerit voidaan tiivistää ulkoisiksi "syntilistoiksi", joihin kuuluvien syntien lisäksi uskovilta vaaditaan usein myös esimerkiksi julkista todistamista, evankeliointia sekä edellä mainittuja "syntejä" harjoittavien aktiivista tuomitsemista. Näiden asioiden vaatimiselle ei ole vankkoja raamatullisia perusteita, vaikka tietysti tällaisissakin liikkeissä vaaditaan myös useita asioita, joista Raamattu aivan selvästi puhuu, esimerkiksi luopumista irrallisista sukupuolisuhteista, varastamisesta, epäjumalien palvonnasta jne.

Ongelmana onkin se, että Raamatun selvästi edellyttämien asioiden lisäksi tällaisissa herätyskristillisissä liikkeissä vaaditaan usein paljon sellaista, mistä Raamattu ei lainkaan puhu, mutta sen lisäksi jätetään huomiotta monia asioita, joista Raamattu puhuu. Erottautuminen menee usein niin pitkälle, että ei muisteta Paavalin kehoitusta olla juutalaisille juutalainen ja kreikalaisille kreikkalainen, vaan ollaan kaikille fariseus demonisoimalla monia maallisen todellisuuden osa-alueita ja tapoja. Ei-uskovat nähdään helposti automaattisesti pahoina. Ihmisiä ei kohdata persoonina, vaan käännytyksen kohteina. Raamatun antama kaikkein keskeisin tuntomerkki sille, mistä kristityt tunnistetaan - lähimmäisen rakkaus⁶⁰ - näyttää usein puuttuvan. Esimerkiksi maailmanloppu tuntuu olevan paljon tärkeämpi teema kuin yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus, vaikka Raamattu korostaa jo Mooseksen laista alkaen, miten hurskaan tulee ajaa köyhän asiaa.⁶¹

Usein tapahtuu myös niin, että ajatellaan erottumisen ja mahdollisimman synnittömältä näyttämisen olevan niin tärkeä asia, että halutaan antaa ei-uskoville väärä kuva omasta elämästä. Ei-uskoville ihmisille ja ystäville pitää esittää onnellisempaa ja synnittömämpää kuin onkaan, koska ajatellaan niin, että erottautuminen maailmasta on nimenomaan julkista erottumista eikä ensisijaisesti sisäistä, sydämen erottumista. Näin käännetään evankeliumi väärin päin.⁶² Itse asiassa tämän julkisuuskuvan vuoksi jopa annetaan maailman ihmisten päättää, miten kristitty saa julkisesti käyttäytyä: Esimerkiksi omasta synnistä ja uupumuksesta ei saa puhua heille eikä se saa näkyä, koska kristityn tulee näyttää menestyvältä. Tai vaikka uskottaisiin, että muutaman oluen nauttiminen ei ole syntiä, ei kuitenkaan tehdä sitä ei-uskovien seurassa, koska on luotu sellainen kuva, että kristityt eivät käytä alkoholia. Näin ei-uskovat saavat sellaisen kuvan, että kristityn elämä on hankalaa, ilotonta ja kurjaa sääntöjen noudattamista. Tällä tavalla voidaan monelta sulkea tie Jumalan valtakuntaan tekemällä kristityn elämä hirvittävän vaikean näköiseksi. Lisäksi monia heikkoja kristittyjä saatetaan kuormittaa liian raskailla taakoilla, kun julistetaan ihmissääntöjä Jumalan käskyinä. Näin voidaan pahimmassa tapauksessa johtaa heikompia veljiä uskosta luopumiseen, kun se, mitä uskovaisuuden nimellä tarjotaan, onkin evankeliumin irvikuva. Näin toteutuu Raamatun varoitus fariseuksista, jotka sulkevat taivasten valtakunnan oven muiltakin.⁶³

Raamatun mukaan kristittyjen tulisi kuitenkin erottautua maailmasta ensisijaisesti siten, että heidän elämäänsä säätelee rakkauden kaksoiskäsky. Tällainen todistus vaikuttaa ei-uskoviin. Kun ei kysytä, miten ja miksi tulee erottautua, vaan riittää, että erottaudutaan, antaa sellainen toiminta kristinuskosta usein hyvin rakkaudettoman ja lakihenkisen kuvan, joka ei ole lainkaan omiaan vetämään kansaa syntisten Vapahtajan puoleen. Näin tapahtuu myös avoliiton automaattisen tuomitsemisen kautta.

5.3.Miten kirkossa tulisi suhtautua avopuolisoihin?

5.3.1.Suhtautuminen avoliittoihin yleensä

Kaiken edellä esitetyn pohjalta on selvää, että suurin osa avoliitoista on teologisesti tarkasteltuna avioliittoja. Sellaisina kirkon myös tulisi niihin suhtautua. Perinteisestä käytännöstä, jossa avoliittoja on ilman muuta pidetty syntinä ja niiden purkamiseen on rohkaistu, mikäli avopari ei ole tahtonut mennä vihille, tulisi ilman muuta epäraamatullisena luopua. Avoliitot ovat tulleet jäädäkseen. Sen sijaan, että ilmiötä yritettäisiin vastustaa väittämällä, että avoliitto ei ole avioliitto, tulisi korostaa, että Raamatun perusteella avoliitto on aivan yhtä vakava ja velvoittava asia kuin avioliittokin ja sen purkaminen on samalla tavalla syntiä. Avoliittoon muuttaminen ei ole kevyt asia, ja sen purkaminen vielä vähemmän kevyt. Tämä pitäisi ottaa vakavasti huomioon kirkon opetuksessa.

Sen lisäksi että tällainen suhtautuminen on Raamatun mukaista, autettaisiin sillä avopareja heidän yhteiselämässään ja kaiken lisäksi ehkäistäisiin kristillisyyden ajautumista yhteiskunnan marginaali-ilmiöksi. Tähän suuntaan kehitys onkin itse asiassa kulkemassa luterilaisen kirkon piirissä. Esimerkiksi Kirkon perheneuvonnan parissa autetaan erottelematta niin avio- kuin avoparejakin. Luterilaisen kirkon piirissä onkin avoliittokysymykseen suhtauduttu yleensä maltillisemmin ja vähemmän tuomitsevasti kuin vapaiden suuntien piirissä. Niinpä kirkon onkin varmasti helpompi myöntää tekemänsä virheet ja kääntää laivansa suuntaa, kuin vapaissa suunnissa, joissa on päinvastoin usein aktiivisesti pyritty avoliittojen purkamiseen, eikä avoparien tukemiseen. Tällaisen suunnanmuutoksen tekemisen välttämättömyys tulee varmasti tulevaisuudessa yhä selvemmäksi, kun käy ilmi, että avoliittojen vastustus ajaa kristittyjä yhä marginaalisempaan asemaan postmodernissa yhteiskunnassa. Jos kristinusko kääntää selkänsä modernin maailman asettamille haasteille, tulevat seuraukset todennäköisesti olemaan yhtä karmaisevia kuin 1800-luvun katolisessa ultramontanismissa, joka johti kirkon lähes täydelliseen eroon muusta yhteiskunnasta. Kristityt on kuitenkin kutsuttu elämään maailmassa, ei erossa siitä.

5.3.2.Kristityt avopuolisot

Vaikka kaikkiin avoliittoihin tulisi suhtautua avioliittoina, tulee etenkin kristittyjen avopuolisoiden suhtautua suhteeseensa suurella vakavuudella. Vaikka Raamattu kyllä kutsuu avioliitoiksi myös sellaisia liittoja, joissa eroamista pidetään mahdollisena, ei tätä mahdollisuutta Jumalan sanaan vakavasti suhtautuvalla kristityllä ole ilman perusteltua syytä, jollaiseksi on aviorikoksen lisäksi katsottu yleensä mm. perheväkivalta. Tietenkin ihmissuhteet voivat de facto katketa, mutta Raamattu antaa luvan eroamiseen - olipa kyseessä sitten avio- tai avoliitto - vain aviorikoksen perusteella. Koska on näin, tulisi myös avoliittoa solmittaessa olla selvää, että erota ei enää voi ilman syntiä. Hyvä tapa ilmaista aikomus lopulliseen sitoutumiseen olisi juuri kihlautuminen. Joka tapauksessa se pitäisi tehdä julkisesti. Jo edellä on esitetty, että Raamatun mukaan avioliiton muodostavat liittyminen ja sukupuoliyhdyntä. Lutherin mukaan avioliitto alkaa keskinäisestä lupautumisesta, joka on yhtä kuin kihlaus.

Toisaalta myös rakkauden kaksoiskäsky velvoittaa aivan erityisesti kristittyjä puolisoita. Niinpä tulee hyvin tarkasti harkita, onko olemassa perusteltuja syitä olla rekisteröimättä suhdetta ja pyytämättä sille siunausta. Martti Lutherin mukaan on olemassa hyvin vakavat syyt pyytää liitolle siunaus, sillä Perkele saa avioliiton piirissä aikaan "kaikkea kauheaa".⁶⁴ Uskovien ei siis tulisi lähimmäisenrakkaudenkaan vuoksi ilman syytä laiminlyödä seurakunnan esirukouksen pyytämistä. Hyvä peruste olla tarpeettomasti viivyttämättä vihkimistä on myös se, että Suomen lainsäädäntö edelleen tarjoaa suuremman turvan vihityille puolisoille esimerkiksi toisen puolison kuollessa. Yleisesti on vaikea keksiä hyviä perusteita sille, miksi kristityt avopuolisot eivät ennemmin tai myöhemmin myös vihittäisi itseään, ellei sitten kristillisen vapauden todistamiseksi. Välttämätöntä se ei avioliiton syntymiseksi Raamatun mukaan kuitenkaan ole.

Edellä esitetystä voidaan päätellä myös, että jos kristitty elää avoliitossa ei-kristityn puolison kanssa, ja tämä ei-kristitty tahtoo vihkimistä, on kristityn velvollisuus suostua vihkimiseen ellei ole jotain erityisiä syitä kieltäytyä siitä. Mutta entäpä jos kristitty puoliso tahtoisi vihille, mutta ei-kristitty avopuoliso ei tähän suostuisi? Avoliittoon ryhtyminen on vakava asia, sillä se ei mitenkään eroa Jumalan edessä avioliitosta. Raamattu ei anna lupaa jättää puolisoa siksi, että tämä ei ole uskova.⁶⁵ Kun on kerran tällaiseen asetelmaan ryhtynyt, on siinä myös elettävä. Ainoastaan ei-uskova on vapaa lähtemään liitosta.

5.4.Kysymys pahennuksen herättämisestä

Välillä avoliittoja on vastustettu sillä perusteella, että ne herättävät pahennusta. Tämä argumentti on saattanut olla pätevä 1800-luvun Suomessa, mutta enää avoliittoja ei pidetä yleisesti mitenkään pahennusta herättävänä asiana. Joissakin kristillisissä piireissä ne saattavat edelleenkin herättää pahennusta. Tulisiko niitä sitten välttää sen takia?

Niissä piireissä, joissa avoliitot tuomitaan, opetetaan lähes poikkeuksetta avoliittojen olevan syntiä. Tällainen käsitys on Raamatun opetuksen vastainen. Jo edellä on käsitelty sitä, kuinka vaarallista ja turmiollista on sitoa toisten kristittyjen omiatuntoja ihmiskäskyillä, eli käskyillä, jotka eivät perustu Raamattuun. Tämä ei kuitenkaan avoliiton kohdalla ole riittänyt: Perinnäissäännöllä on kumottu Jumalan käsky, joka kieltää kristittyjä eroamasta. Kaikkein pahinta on, jos tällaisista käskyistä tehdään pelastuksen tai seurakuntaan kuulumisen edellytys. Raamattu tuomitsee ankarasti tällaisen toiminnan ja velvoittaa kristittyjä vastustamaan sitä.⁶⁶ Samoin tekevät luterilaiset tunnustuskirjat.⁶⁷ Uskonpuhdistaja, Martti Lutherin työtoveri Philip Melanchthon kirjoittaa teoksessaan Ydinkohdat pahennuksen herättämisestä:

3. Ihmisten perinnäissääntöjä tulee pahennuksesta välittämättä rikkoa sellaisten fariseusten edessä, jotka vaativat omien sääntöjensä noudattamista ikään kuin ne olisivat pelastukselle välttämättömiä. Paavali teki näin jumalallisen oikeuden suhteen kieltäytyessään ympärileikkaamasta Tiitusta (Gal. 2:3). Kuinka paljon enemmän meidän pitää tehdä samoin typerien paavillisten perinnäissääntöjen suhteen! Kristus käskee, että ei pidä välittää niistä, jotka tästä pahentuvat, koska he ovat sokeita sokeiden taluttajia. (Matt. 15:12-14).

4. Vapauden opettamisen tähden ihmisten perinnäissääntöjä voidaan rikkoa, jotta kokemattomat tajuaisivat, että he eivät tee syntiä saadessaan luvan johonkin ihmisten tavoista poikkeavaan. Ilmeisesti tällaisessa tilanteessa Paavali vastusti Pietaria, koska tämä oli antanut myöten kokemattomille, jotka typerästi noudattivat lakia tajuamatta evankelista vapautta (Gal. 2:11-14).⁶⁸

Niin kauan, kuin perinnäissääntöjen rikkomisen väitetään olevan syntiä ja niiden noudattamista pidetään pelastukselle välttämätöntä, on kristityillä täysi oikeus rikkoa niitä ja todistaa kristillisestä vapaudesta. Vapauteen Kristus meidät vapautti, siksi emme saa alistua ihmisten orjiksi.⁶⁹ Sellaisen opetuksen vastustaminen, jossa avoliitossa elämisestä tehdään pelastuskysymys, on välttämätöntä, jotta säilyisi evankelinen vanhurskauttamisoppi, jonka mukaan ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden, ei tekojen kautta. Mutta vaikka avoliitoista ei tehtäisi pelastuskysymystä, on kristityllä silti täysi oikeus olla välittämättä sitä vastustavista ihmissäännöistä. Näin opettaa uskonpuhdistaja Martti Luther katolisen kirkon asettamista avioesteistä:

Jos näitä esteitä tarkastellaan tasapuolisesti ja vapaasti uskon silmin, niin huomaamme niiden kuuluvan niihin, joista apostoli on ennustanut: »He noudattavat villitseviä henkiä niiden viettelykseksi, jotka ulkokultaisuudesta puhuvat valhetta ja kieltävät menemästä naimisiin» (1. Tim. 4:1 - 3). Mikä sitten on naimisiin menemisen kieltämistä, ellei noin monien esteiden keksiminen ja ansojen asettaminen naimisiin menoa vastaan, tai, jos avioliitto jo on solmittu, sen purkamiseksi? Kuka on antanut ihmisille sellaisen vallan? Johtipa heitä siihen kuinka hurskas ja pyhä into tahansa, niin minkä vuoksi toisten pyhyys saisi häiritä minun vapauttani? Minkä vuoksi toisten kiihko kahlehtisi minua? Olkoon itse kukin niin pyhä ja innokas kuin suinkin tahtoo, kunhan ei vahingoita muita eikä ryöstä minulta vapauttani!⁷⁰

…Opi siis jo pelkästään tästä avioliittokysymyksestä, miten turmiollisesti ja kurjasti inhottavat, tyhmät ja jumalattomat ihmissäädökset ovat sotkeneet, vääristelleet ja kietoneet sekä vaarantaneet kaikki kirkolliset toimitukset. Eikä ole toivoakaan parannuksesta, jollemme palauta evankeliumin vapautta ja arvostele ja tuomitse kaikkea sen mukaan. Mutta kaikki ihmisten keksimät lait meidän kerta kaikkiaan on jätettävä huomioon ottamatta. Amen.⁷¹

Kristityn vapaus on Jumalan antama eikä sitä ihmissäädöksin voida ottaa pois.

6.Johtopäätöksiä

Tässä esseessä esitetystä voimme tehdä seuraavia johtopäätöksiä: Avioliittojen solmiminen on luonnonoikeuteen perustuva käytäntö. Siksi avoliitot ovat teologisesti tarkasteltuina avioliittoja, ellei niitä ole tarkoituksella solmittu vain väliaikaisiksi. Ainoastaan selvästi väliaikaisiksi tarkoitetut avoliitot ovat haureutta. Uskovia sitovat avoliitossa samat käskyt kuin avioliitossakin. Kirkon ja kristittyjen tulisi ottaa tämä huomioon niin opetuksessaan kuin käytännön elämässäänkin. Etenkin toiminnasta, jolla on pyritty avoliittojen purkamiseen, tulisi luopua.

7.Historia

• 20.6.2004 Lisätty historia.

• Päivitetty kappaleita 2.3.1 (alaviite 7) ja 3.1 (alaviite 10).

• Päivitetty kappaletta 3.4 (Amnon ja Tamar)

• Lisätty kappaleeseen 3.6 viimeinen tekstikappale.

• Lisätty alaluku 4, jossa uutta tekstiä kappaleet 4.2 ja 4.3. Näissä otettu kantaa tutkielmaan kohdistuneeseen kritiikkiin.

• 30.6.2004 lisätty alaviite 38

• 1.7.2004 lisätty kappaleeseen 3.1 ja 3.3 huomatus keskiaikaisesta erottelusta jumalallisen lain, luonnollisen lain ja inhimillisen lain välillä

• 1.10.2004 siirretty huomautuksia-kappale tutkielman alkuun ja liitetty se samaan kappaleeseen johdannon kanssa. Täydennetty johdantoa.

• Siirretty historia-kappale tutkielman loppuun

8.Lähteet ja kirjallisuus

8.1.Lähteet

8.1.1.Historialliset lähteet

Akvinolainen, Tuomas

- Summa Theologiae. Valikoiden suomentanut J. -P. Rentto. Helsinki 2002

Biblia Hebraica Stutgartensia

- Biblia Hebraica Stuttgartensia ediderunt K. Elliger et W. Rudolph et al. Editio quarta emendata. Stuttgart: Deutsche Bibelgesellschaft 1990.

Luther, Martti

WA 6, 497-573 De captivitate Babylonica ecclesiae praeludium. 1520. Kirkon Baabelin vankeudesta. -Valitut teokset 2. Porvoo 1959.

WA 10,2,275-304 Vom ehelichen Leben. 1522. Avioelämästä. -Valitut teokset 3. Porvoo 1959.

WA 30, III, 198-248. Von Ehesachen. 1530.

WA 42 In primum libri Mose enarrationes. 1535-1545. Ensimmäisen Mooseksen kirjan selitys 1-7. Luther-säätiö: Hämeenlinna 2004.

- Ein Traubüchlein für die einfältigen Pfarrherrn. 1529. Avioliittoon vihkiminen. Opas tavallisille papeille. -Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat. Helsinki. 1998

- Tohtori Martti Lutherin Iso Katekismus. -Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat. Helsinki. 1998

Melanchthon, Philip

1521 Loci communes rerum theologicarum seu Hypotyposes theologicae. Suomentanut nimellä Ydinkohdat Risto Saarinen 1986. Helsinki.

1531 Confessio Augustana invariata. Augsburgin tunnustus. -Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat. Helsinki. 1998

1531 Apologia Confessionis Augustanae. Augsburgin tunnustuksen puolustus. -Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat. Helsinki. 1998

Novum Testamentum Graece

- Novum Testamentum Graece post Eberhard et Erwin Nestle editione vicesima septima revisa communiter ediderunt Barbara et Kurt Aland et al. 27. revidierte Auflage. Stuttgart: Deutsche Bibelgesellschaft 1993.

Raamattu

1938 Uusi testamentti. XII yleisen Kirkolliskokouksen vuonna 1938 käyttöön ottama suomennos.

1992 Pyhä Raamattu. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen vuonna 1992 käyttöön ottama suomennos. Mikkeli.

von Usingen, Bartholomeus Arnoldi

- Compendium philosophie naturalis. 1507.

8.1.2.Modernit lähteet

Hui Häitä - Urbaani hääopas naimatautisille

2003 Artikkeli: Häiden historiaa suomessa. http://www.amoriini.com/Sivusto/articles/tradition/article_finnish_traditionfinland.php

Koskenniemi, Erkki

2000 Esitelmä: Esiaviolliset suhteet, avoliitto, avioliitto ja Raamattu. http://www.sley.fi/luennot/ESITYS/EsiavioEK.htm

Laine, Esko

2002. Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa pidetty luentosarja: Kirkolliset toimitukset Ruotsin vallan aikana. 17.9.-5.11.2002

Originalintent.org

Common law marriage. http://www.originalintent.org/edu/marriage.php

Sacred Bishops' Council of the Russian Orthodox Church

2000 Bases of the Social Concept of the Russian Orthodox Church. http://www.ortodoks.no/hlolga/ortodoks/doc_no/kirkenidag/social_consept.doc

WSOY:n tietosanakirjatoimitus

1999 Filosofian sanakirja. Juva.

8.2.Kirjallisuus

Karimies, Ilmari

2004 Kuka näyttää meille, mikä on hyvää? - Ihmisen vapaus valita oma hyvänsä? Etsijä 1/2004.

Laulaja, Jorma

1981 Kultaisen säännön etiikka. Lutherin sosiaalietiikan luonnonoikeudellinen perusstruktuuri. Missiologian ja ekumeniikan seuran julkaisuja 32. Helsinki.

Lehtonen, Aleksi

1931 Kirkon pyhät toimitukset. Porvoo.

Lempiäinen, Pentti

1986 Pyhät toimitukset. 3. uudistettu painos. Rauma.

Lähteenmäki, Olavi

1955 Sexus und Ehe bei Luther. Schriften der Luther-Agricola-Gesellschaft 10. Turku.

Raunio, Antti

2001 Rakkauden teologia. -Johdatus Lutherin teologiaan. Toim. Pekka Kärkkäinen. Helsinki: Kirjapaja

2001 Luther ja yhteiskunta. -Johdatus Lutherin teologiaan. Toim. Pekka Kärkkäinen. Helsinki: Kirjapaja

Sariola, Heikki

1991 Avioliitto Markuksen evankeliumissa. -Alkukirkko ja juutalaisuus. Suomen eksegeettisen seuran julkaisuja 53. Helsinki.