Ilmari Karimies
Pyhä
Augustinus: Jumalan valtio (1. osa)
(Etsijä 3/2003)
Lännen kirkkoisän kannanotto uskontoteologiaan ja filosofian merkitykseen
Kun avasin kesäkuun puolenvälin paikkeilla vapisevin käsin kirjapakettia, tiesin jo nimestä pitäväni kädessäni länsimaisen sivistyksen klassikkoteosta. Kirkkoisä Augustinuksen (354-430) teos Jumalan valtio, De civitate Dei, tunnetaan yhtenä tämän lännen kirkon suuren opettajan pääteoksista. Nyt WSOY:ltä Heikki Koskenniemen kääntämänä ilmestynyt kirjan ensimmäinen osa sisältää noin puolet Augustinuksen massiivisesesta historianfilosofisesta ja -teologisesta hengentuotteesta, eli ensimmäiset kymmenen kirjaa. Seuraavat kaksitoista kirjaa, jotka muodostavat teoksen toisen osan, ovat luvassa myöhemmin.
Augustinuksen teos jakautuu sisällöllisestikin kahteen osaan, joista ensimmäinen, kirjat 1-10, muodostaa perusteellisen antiikin pakanauskonnon kritiikin. Tämä osa on suurelta osin apologiaa ja yksityiskohtaista antiikin ja eritoten roomalaisen uskonnollisen ajattelun sisäisten ristiriitojen tarkastelua. Toinen osa, jonka käännöstä vielä saamme odottaa, on itsenäisempi teologinen esitys kahdesta valtiosta; Jumalan valtiosta, jonka jäsenet ovat aina vieraita ja muukalaisia, Jumalaa vastustavan maallisen valtion keskellä. Augustinuksen teos on piirtänyt ne rajat, joiden puitteissa lännessä kristinuskon ja maailman, etenkin pakanamaailman suhde aina uskonpuhdistukseen asti miellettiin.
Kirjan kirjoittamiselle on antanut alkusysäyksen vuonna 410 Roomaa kohdannut hävitys, kun länsigootit valtasivat ’ikuisen kaupungin’ ja aiheuttivat siellä paljon tuhoa väkivallalla, ryöstelyllä ja raiskauksilla. Niin kuin monet kerrat historiassa, kysyttiin, missä Jumala oli tuolloin. Rooman kaupunki oli jo noin tuhat vuotta seisonut valloittamattomana ja monet pitivät Rooman vallan mahtia ikuisena. Valtion itseymmärryksen olennaisen osan oli ennen kristinuskon saapumista muodostanut roomalaisen kansalliskirjailija Vergiliuksen Aeneis-teoksessa ehkä parhaiten ilmaisunsa saava Rooma-ideologia, jonka mukaan roomalaisilla oli jumalilta saatu tehtävä hallita muita kansoja: ”Muista sinä, Rooman mies, hallita kansoja - tämä on sinun taitosi -, laatia rauhan säännöt, kohdella lempeästi alistettuja ja alistaa sodalla ylpeät.” Niinpä Rooman hävitys oli valtava järkytys tämän ajattelutavan läpitunkemalle kulttuurille. Ikuinen kaupunki oli saanut nöyryyttävän iskun, jollaisen ei olisi uskottu voivan olla mahdollinen. Syypäätä ryhdyttiin etsimään, ja monien Rooman kunnian perään haikailevien syyttävät sormet osoittivat tulokasta, kristinuskoa. Kristityt keisarit olivat lakkauttaneet Rooman valtiokultin. Johtuiko kaupungin tappio tästä? Kohtasiko valtiota nyt rangaistus laiminlyötyjen jumalien vihan tähden?
Augustinus omistaa ensimmäiset viisi kirjaansa osoittaakseen, että asia ei ollut näin. Lähes väsyttävän yksityiskohtaisesti hän käy läpi Rooman tarumaista historiaa ja osoittaa, kuinka valtion Jumalat eivät olleet suojelleet edes kaikkein uskollisimpia alamaisiaan kauan ennen kuin kristinuskosta oli kuultukaan. Niinpä heidän palvelemisensa oli turhaa maallisten etujen saavuttamiseksi. Kaupungin tuho ei voinut johtua sellaisten jumalien hylkäämisestä, jotka eivät ennenkään voineet auttaa heihin turvaavia.
Augustinuksen esityksessä vilisevät Rooman kirjallisuuden suuret nimet, etenkin Vergiliuksen Aeneis-eepos, Sallustiuksen Catilina ja Titus Liviuksen Ab urbe condita -historiateos. Pakanauskonnon kritiikissään hän käyttää hyväkseen myös Marcus Varron kadonnutta muinaisen Rooman uskonnon pikkutarkkaa esitystä Antiquitates rerum humanarum et divinarum. Kuudennessa ja seitsemännessä kirjassa Augustinus käy pakanauskonnon sisäisten ristiriitojen kimppuun. Tässä hän tukeutuu mm. Platonin myyttisen teologian kritiikkiin: Jumalatarusto on sisäisesti ristiriitaista sepitettä, joka kaiken lisäksi antaa tuomittavan ja epämoraalisen kuvan aviorikoksissa ja luonnottomuuksissa piehtaroivista jumalista. Vasta kahdeksannessa kirjassa Augustinus pääsee siihen, jota pidän itse asiana: välienselvittelyyn antiikin filosofien jumalakuvan kanssa.
Ensimmäiset seitsemän kirjaa siis lienevät useimpien nykylukijoiden näkökulmasta melko tylsiä. Rooman valtionuskonto Juppitereineen, Magna Matereineen ja Vestan neitsyeineen tulee nykyään vastaan lähinnä kulttuurihistoriassa, eikä sen yksityiskohtainen kritiikki ole itsessään kovin antoisaa luettavaa. Toisaalta Augustinuksen taitavan retorinen kuvaus erilaisista siihen liittyvistä outouksista saa joskus lukijassa aikaan naurunpärskähdyksiä. Itse en kuitenkaan voi kuvitella vaikkapa luettelon eri viljankorren osien suojelusjumalien tehtävistä sytyttävän suuria intohimoja kuin ehkä joissakuissa uskontotieteilijöissä. Augustinuksen esityksen seuraaminen vaatii näiltä osin sitä paitsi jonkinmoiset perustiedot Rooman myyttisestä historiasta ja jumalatarustosta.
Paljon mielenkiintoisempia suomalaisen lukijan kannalta lienevät teoksen kaksi viimeistä kirjaa. Niihin kuuluviin teemoihin on poikettu edeltävissäkin kirjoissa, mutta nyt Augustinus ryhtyy niiden systemaattiseen käsittelyyn. Yksi niistä on teologinen eudaimonismi eli onnellisuuden tavoittelu, joka on Augustinuksen ajattelun hallitsevia teemoja. Augustinus uskaltaa jopa lausua: ”…ihmisten ei tule palvoa ketään muuta jumalaa kuin ainoastaan häntä, joka voi suoda heille onnen.” Tälle pohjalle rakentuu suurin osa Augustinuksen pakanuuden kritiikistä ja myös hänen vastauksensa kärsimyksen ongelmaan.
Augustinus osoittaa ensimmäisessä viidessä kirjassaan, että pakanajumalat eivät voi suoda varmaa maallista menestystä. Hänen varsinainen argumenttinsa näissä kirjoissa on kuitenkin se, että minkä tahansa jumalan palveleminen maallisten asioiden takia on järjettömyyttä, sillä mikään muuttuvassa maailmassa oleva ei voi tehdä ihmistä pysyvästi onnelliseksi. Kun ihminen rakastaa muuttuvaista maallista todellisuutta, hän kärsii. Viisas etsii muuttumatonta ja iankaikkista hyvää. Siksi valtiota ja sen kristittyjäkin jäseniä kohdannut maallinen onnettomuus ei itse asiassa voi aiheuttaa heille mitään todellista haittaa. Kärsimykset ainoastaan puhdistavat kristittyä riisumalla häntä rakkaudesta maalliseen, pakanoita ne taas kurittavat joko heidän kääntymyksekseen tai tuomiokseen.
Varsinaisen välienselvittelyn Augustinus omien sanojensakin mukaan käy niiden kanssa, jotka opettavat, että pakanajumalia tulee palvoa iankaikkisen autuuden saavuttamiseksi. Tässä hän, kristitty uusplatonisti itsekin, tukeutuu ajan valtafilosofiaan uusplatonismiin. Itse Platoniin tukeutuen Augustinus opettaa, että viisas on se, joka jäljittelee Jumalaa, tuntee hänet ja rakastaa häntä, ja joka on hänestä osallisena onnellinen. Augustinuksen tiivistetysti esittämän kolmen filosofisen tien mukaisesti häneen kaikki liittyy (kosmologia), hänessä kaikki on varmaa (logiikka ja epistemologia) ja hänessä kaikki on oikein (etiikka). Tie Jumalan luo löytyy siis tutkimalla syitä, järkeä ja hyvettä.
Tältä pohjalta Augustinus laukaisee pääosin eettisen kritiikin pakanajumalia vastaan. Heidän tiedetään toimineen paheellisesti ja valehdelleen. Opetukset heistä ovat irrationaalisia ja moraalittomia. Epäjumalat eivät edusta hyvettä, vaan pahetta. Siten he eivät voi olla tie Luoja-Jumalan luo, joka on hyvyys, totuus ja kaiken syy. Näin käy selväksi, että pakanajumalat ovat pahoja henkiä. Heidän palvelijansa ovat pahojen henkien pettämiä ihmisiä. Viisaimmat heistä, filosofit ja jotkut salatieteiden harjoittajat ovat ymmärtäneet pakanajumalien todellisen olemuksen. Näihin kuuluvat Augustinuksen mukaan heidän omien kirjoitustensa perusteella mm. Varro, uusplatonistit Apuleius, Plotinos ja Porfyrios sekä egyptiläinen salatieteiden opettaja Hermes Trismegistos. Maallisten etujen tähden he eivät ole uskaltaneet paljastaa kansalle epäjumalien olevan pahoja henkiä, sillä kansan pitämisestä väärien uskomusten vallassa on koitunut monenlaista hyötyä. Augustinus kurittaa ankaralla kädellä sellaisia opettajia, jotka puhuvat kansalle aivan toista kuin uskovat, vieläpä toimivat pappeina ja osallistuvat julkisiin uhrimenoihin.
Augustinuksen yhdeksäs ja kymmenes kirja sisältävät laajan ja mielenkiintoisen demonologian ja enkeliopin. Augustinuksen lähtökohta on, että epäjumalat ovat langenneita enkeleitä, pahoja henkiä, jotka ovat todellisia. Ne voivat tehdä ihmeitä, ilmestyä palvelijoilleen ja antaa heille salattua tietoa sen mukaan kuin Jumala sallii niiden toimia. Nämä enkelit eivät elä Jumalan, ikuisen Valon kontemplaatiossa, ja sen vuoksi niillä on passioita, tunteita. Ne himoitsevat, riitelevät ja raivoavat. Toimiessaan vallanhimonsa pohjalta ne pettävät ihmisiä palvelemaan heitä. Nämä henget asuvat yläilmoissa, kuitenkin taivaan alapuolella, sillä ne on karkoitettu taivaasta. Sieltä ne voivat nähdä tapahtumia jo kaukaa ja liikkua suurella nopeudella. Ne ovat ruumiittomia ja kuolemattomia. Augustinuksen enkelioppi on mielenkiintoinen yhdistelmä kristillistä demonologiaa ja uusplatonismia; perustuuhan se monin paikoin Apuleiuksen ajatuksiin. Hyvin mielenkiintoinen on myös kysymys siitä, kuinka tämä maakeskeiseen maailmankuvaan perustuva enkelioppi tulisi tulkita nykyaikana. Enkeleistä ei valistuksenjälkeinen kristinusko ole paljoa puhunut. Kuitenkin jo erilaisten uuspakanuuden muotojen yleistyminen haastaa kristittyjä ottamaan näkymättömän todellisuuden vakavasti. Erilaiset henget ovat monille koettua todellisuutta ja Augustinuksen tapainen lähestymistapa saattaa olla huomattavasti hedelmällisempi näiden kokemusten kohtaamisessa kuin pelkkä psykologinen reduktionismi.
Kirkossamme on viime aikoina käyty vilkasta uskontoteologista keskustelua. Yksi esitetyistä kysymyksistä on se, voidaanko muiden uskontojen kautta ajatella saavutettavan jonkinlaista Jumalan ilmoitusta ja ovatko ne jopa mahdollisesti pelastustie. Augustinus tosin näyttää ajattelevan, että pahat henget tuntevat rajoitetusti jumalallisia totuuksia ja voivat paljastaa niitä seuraajilleen. Esimerkiksi Hermes Trismegistos ennustaa aivan oikein tulevasta Kristuksesta. Kuitenkin pakanajumalien palvelijat pikemminkin surevat Kristuksen niille aiheuttamaa tuhoa, eikä tämä tieto siten millään tavalla koidu pelastavaksi. Erityisen selvästi voidaan todeta, että pakanoiden palvoma luojajumala ei suinkaan ole Isä, vaan häneltä kunnian vienyt paha henkiolento.
Vaikka Augustinuksen Rooman uskonnon kritiikki itsessään ei olekaan kovin ajankohtaista, on Augustinuksen käsitys pakanajumalien olemuksesta kuitenkin voimakas kannanotto nykyiseenkin uskontoteologiseen keskusteluun. Augustinuksen yksityiskohtaiseen kritiikkiin perustuvaa metodia voidaan tosin väittää länsimaalaiseksi ja liian rationaaliseksi, mutta Augustinus itse todennäköisesti näkisi tämän kritiikin vain todisteena siitä, kuinka intialais- ja New Age -peräisten uskontojen kannattajat ovat vaihtaneet Jumalan ihmiselle antaman viisauden valheeseen ja pimeyteen. Kuitenkaan Augustinuksen käsitys luonnollisesta uskonnollisuudesta ei tyhjene näihin negatiivisiin näkymiin, kuten jatkossa tulee käymään ilmi.
Jumalan valtion kahdeksannen kirjan alku on lyhyt antiikin filosofian yleisesitys, joka alkaa luonnonfilosofeista ja päätyy uusplatonisteihin. Nämä Augustinus kokee vertaisikseen keskustelukumppaneiksi. Toisin kuin myyttisen ja valtiollisen jumaluusopin harjoittajilla, filosofeilla on oikea tieto Jumalasta ja hänen ominaisuuksistaan. Referoiden eräitä antiikin filosofien jumalatodistuksia Augustinus päätyy tähän ja toteaa: ”Näin on Jumala itse heille ilmoittanut sen, mitä hänestä voidaan tietää, kun he ovat ymmärryksellä havainneet hänen näkymättömän olemuksensa hänen teoissaan, samoin hänen ikuisen voimansa ja jumaluutensa.” Samaan jumalatuntemukseen kristityt ovat päässeet yksinkertaisempaa tietä kristillisen opetuksen kautta.
Augustinus siis ajattelee, että Jumalan tunteminen järjen avulla on aivan mahdollista. Edellä mainituille filosofeille tästä tuntemisesta ei kuitenkaan ole ollut mitään hyötyä, sillä he eivät ole tehneet siitä oikeita johtopäätöksiä eli sanoutuneet julkisesti irti epäjumalanpalveluksesta. Jo teoksessaan Tunnustukset Augustinus kertoo oppineensa tuntemaan Jumalan olemuksen filosofian kautta, mutta Pyhän Hengen lahjoittaman rakkauden hän on saanut vasta Kristuksen kautta. Tieto ilman rakkautta ei riitä pelastukseen.
Onko filosofian kautta sitten mahdollista pelastua? Kyllä ja ei. Augustinus katsoo, että järkensä mukaan eläville voidaan Jumalan armosta täydentää tämän elämän jälkeen se, mikä jää puuttumaan. Pelastus siis on yksin armosta. Kuitenkin sellaiselle pakanalle, joka vilpittömästi järkeään seuraten etsii Jumalaa, voi Jumala armossaan sen antaa. Augustinuksen käsitys luonnollisesta uskonnosta ei siis osoittaudukaan niin negatiiviseksi kuin aluksi voi vaikuttaa. Pakanauskonnot tosin eivät vie Jumalan luo, mutta mahdollisuus luonnolliseen jumalatuntemukseen on silti olemassa.
Augustinuksen teos sisältää viimeisten kirjojen filosofisten osioiden lisäksi monia mielenkiintoisia ekskursseja, joissa Augustinus käsittelee mm. itsemurhaa, tahdon vapautta, Jumalan ennaltatietämystä ja hyvien enkeleiden tiedon lajeja. Erityisen mielenkiintoinen on varsin pitkä antiikin tunneteoriaa käsittelevä jakso, jossa Augustinus viittaa mm. Simo Knuutilan tutkimuksista tuttuun Aulus Gelliuksen teokseen Attikan öitä. Augustinuksen ja kirkkoisien mielenkiintoinen tunneteoria ansaitsisikin oman artikkelinsa.
Augustinuksen teoksen nyt käännetystä osasta vasta viimeinen kirja on sisällöltään varsinaisesti hengellinen. Siinä edellisistä kirjoista silloin tällöin pilkahdellut valo murtautuu todella esiin. Säkenöivällä kaunopuheisuudella Augustinus kuvaa tosi jumalanpalvelusta, hengellistä nousua todellisen valon, Pyhän Kolminaisuuden aineettomaan syleilyyn hyvän ja todellisen välimiehen, Kristuksen, iankaikkisen Sanan, tuottaman puhdistuksen kautta. Augustinus osoittautuu todelliseksi mystiikan teologiksi. Tätä olemme odottaneet ja odotamme lisää teoksen toisen osan muodossa.