Tieto, tiede ja usko. Tietoteoreettinen analyysi

Tieto, tiede ja usko. Tietoteoreettinen analyysi tieteellisen tiedon ja uskonnollisen uskon eroista luterilaisen usko-käsityksen pohjalta.

1.Esipuhe

Mitä on tieteellinen tieto, mitä tieto ja mitä uskonnollinen usko? Tämä lyhyt, muutamia vuosia internetissä ollut kirjoitukseni tieteellisen tiedon ja uskonnollisen uskon suhteesta on muodostunut yllättävän suosituksi. Sinänsä on häpeä, ettei suomenkielellä internetistä näytä löytyvän parempaa esitystä tästä usein hyvin suositusta keskustelunaiheesta. Niinpä, palvellakseni tiedeyhteisöä, uskonyhteisöä ja muita asiasta kiinnostuneita, olen varovaisesti päivittänyt esseetäni niissä kohdin, missä ilmaisu on ollut kömpelöä tai parempia lähdeviitteitä olisi kaivattu. Essee on ensisijaisesti tarkoitettu lukijakunnalle, jolla on jonkinlainen peruskäsitys filosofiasta ja tieteenfilosofiasta.

Esseen pyrkimyksenä on ensisijaisesti käsitellä suhteita tiedon, tieteellisen tiedon ja luterilaisesta näkökulmasta ymmärretyn uskonnollisen uskon välillä. Toissijaisesti pyrkimyksenä on hahmotella teologisia ja tietoteoreettisia perusteluja eräänlaiselle luterilaiselle, postmodernille produktiivisen systemaattisen teologian harjoittamisen tavalle. Muunkinlaisia perusteluita tämänkaltaiselle, ’tunnustukselliselle’ teologialle on kehitelty. Kiinnostuneita kehotan tutustumaan myös Juha Ahvion artikkeliin Tieto-opilliset taustaoletukset modernissa evankelikaalisessa teologiassa^¹ ja esseen lopussa olevaan kirjallisuusluetteloon.

Esseen argumentaatiorakenne on seuraavanlainen: Ensin esitetään yleinen tiedon määritelmä ja tieteellisen tiedon määritelmä. Seuraavaksi tutkitaan yleisiä mahdollisuuksia tietoon klassisen foundationalistisen tietoteorian valossa. Ilmenee, että vain subjektin sisäisiä mielenliikkeitä koskeva tieto on perustelua. Tieteellistä tietoa arvioidaan tämän havainnon valossa. Sitten analysoidaan luterilaista tapaa käsittää kristillinen usko. Tätä uskonkäsitystä arvioidaan foundationalistisen tietoteorian valossa. Tarkastelu paljastaa, miksi kristillinen usko voi olla tietoteoreettisesti oikeutettua, vaikka se ei ole tieteellisesti verifioitavissa.

2.Tieto ja tieteellinen tieto

2.1.Mitä on tieteellinen tieto?

Tieteen ja tieteellisen tiedon määritteleminen ei ole lainkaan yksinkertainen kysymys. Tiede voitaidaan kuitenkin laveasti määritellä tieteellisen tiedon järjestelmälliseen kartuttamiseen pyrkiväksi toiminnaksi ja tämän tiedon muodostamaksi kokonaisuudeksi. Tieteellinen tieto taas määritellään yleensä hyvin perustelluiksi uskomuksiksi.

Tieteessä on kyse sen alaan kuuluvien uskomuksien perustelemisesta. Sen rajat määrittää tieteellinen metodi. Tieteellisellä metodilla tarkoitetaan yleisesti ottaen metodia, jolla hankittu tietämys on jossakin mielessä objektiivista, julkista ja verifioitavissa. Hyvin perusteltu merkitsee tieteellisestä tiedosta juuri sitä, että sille on tavalla tai toisella ominaista objektiivisuus, julkisuus ja verifioitavuus. Toisin sanoen, kenen tahansa, jolla on tarvittavat resurssit, tulee voida päätyä suorittamalla sama tutkimus eli käyttämällä samaa tieteellistä metodia samaan tulokseen, kuin mihin tieteellisen tiedon hankkija on päätynyt. Tieteellisen tiedon tulee läpäistä tiedeyhteisön sisäinen kritiikki, jonka jälkeen se on hyväksyttyä, kunnes tieteellisin metodein toisin todistetaan.

Aluksi saattaa näyttää siltä, että tällä tavoin syntynyt tieteellinen tieto on todella objektiivista ja siten myös varmaa. Kuitenkin lähempi tarkastelu osoittaa, että sen taustalla piilee monia ongelmallisia metafyysisiä olettamuksia. Tieteellisen tiedon määritelmään näyttää sisältyvän taustaoletuksena, että on olemassa muita tiedostavia subjekteja kuin tutkija itse, ja että tutkija itse ja nämä subjektit, jotka muodostavat tiedeyhteisön, ovat olennaisilta henkisiltä ominaisuuksiltaan samanlaiset. Lisäksi tieteellinen tieto näyttää edellyttävän, että on olemassa näistä subjekteista riippumaton ja heille yhteinen suhteellisen pysyväinen todellisuus, jonka osia nämä subjektit itsekin ovat, ja josta tieteellinen tutkimus voi lausua tosiasiaväitteitä. Mikäli halutaan tieteellisen tiedon olevan todella yleisesti pätevää, tulee nämä taustaoletukset, joille tieteellinen tieto rakentuu, ensin oikeuttaa. Niitä ei voida todistaa tieteen piirissä, koska silloin on kyse vain kehäpäätelmästä.

2.2.Tieteellinen tieto edellyttää uskomuksia, joita ei voida todistaa tieteen piirissä

Koska tieteellinen tieto rajataan tällä tavalla, tiede ei koske kaikkea tietoa, ainoastaan tieteellistä tietoa. Tieteellisen tiedon ulkopuolelle jää tieto, joka ei ole objektiivista, julkista ja verifioitavissa. Yleinen harhakäsitys onkin, että tieteellinen tieto, tai vain ja ainoastaan tieteellinen tieto olisi jossakin mielessä ’varmaa’. Näin ei kuitenkaan ole. Ensinnäkin jotta jotakin tietoa voitaisiin pitää tieteellisenä, on tämän edellytyksenä se, että se on myös periaatteessa kyseenalaistettavissa. Toisekseen tieteellinen tieto ja tieteenharjoitus edellyttävät uskomuksia, joita ei tieteen piirissä voida todistaa.

Länsimaisessa yliopistolaitoksessa vallitseekin jonkinlainen konsensus siitä, että filosofia on eräänlainen kaikkien tieteiden pohja, joka käsittelee ajattelun ja olemassaolon kaikkein perustavanlaatuisimpia kysymyksiä. Descartes'ta alkaneen, tieto-opillisesti kriittisen filosofian tradition mukaan on olemassa hyvin vähän tai ei lainkaan asioita, joita voidaan varmasti tietää.^² Tällaisia filosofian perusongelmia ovat kysymykset toisten tietoisten persoonien olemassaolosta (solipsismi), mielenulkoisen maailman olemassaolosta ja kielen, ajattelun ja todellisuuden suhteesta.

Tieteen harjoittaminen vaatii, että näihin kysymyksiin oletetaan vastauksia, jotka eivät ole todistettavissa. Esimerkiksi puhe julkisesta ja objektiivisesta verifioitavuudesta on mieletöntä, mikäli muita persoonia ei ole olemassa. Samoin ajatus siitä, että tiede hankkisi tietoa todellisuudesta on mieletön tai ainakin merkitsee jotakin kovin erilaista kuin mitä sen yleensä ajatellaan merkitsevän, mikäli oletetaan, ettei mielestä riippumatonta maailmaa ole olemassa. Tähän ongelmakenttään kuuluu myös kysymys tieteen ja uskonnon suhteesta: Uskonto koskee yleensä maailman ’ulkopuolisia’, metafyysisluentoisia kysymyksiä, jotka eivät kuulu tieteen soveltamisalaan, joka on oletettu, objektiivinen ulkomaailma. Usein vaikuttaa siltä, että tieteestä pyritään tekemään eräänlainen totaliteetti, joka vastaisi kaikkiin kysymyksiin. Tällöin tiede muuttuu ideologiaksi ja ylittää soveltamisalansa. Tällainen ’tiede’ ei ole enää tiedettä, vaan ideologista vallankäyttöä. Sitä ei saa kutsuta tieteeksi. Tähän yhteyteen kuuluu sen muistaminen, että tieteellinen tieto ei ole tietoa sanan jyrkimmässä merkityksessä, vaan vain hypoteesi tai teoria, joka voidaan kumota. Koska tiede ei ole totaliteetti, se ei voi itsensä perusteella nostaa itseään kaikkien muiden yhteiskunnallisten toimintamuotojen ja todellisuuden tasojen yläpuolelle. Tämä voidaan myös lausua muodossa: Tiede ei perustele itseään.

2.3.Kristillinen teologia nykyisen tiedekäsityksen puserruksessa

Modernin aikakauden ajattelu tieto-opillisine kysymyksenasetteluineen on johtanut siihen, että skeptisismi on varsin yleistä käsiteltäessä mahdollisuutta tietää jotakin teologian kohteista eli Jumalasta. Tämä on usein johtanut joko uskonnolliseen fideismiin tai relativismiin. ’Varmaa’ tietoa etsivä tiede onkin yleisesti ottanut lähtökohdakseen metodisen ateismin johtuen siitä, ettei teologisten väitteiden totuusarvoa vaikuta voitavan yleisesti todentaa.

Teologia onkin nyky-yliopistossa jakautunut moneen oppialaan, joista useimmat ovat teologisia vain tutkimuskohteensa puolesta; ne tutkivat kristilliseen kirkkoon liittyviä oman alansa kysymyksiä. Näistä poikkeuksen muodostaa systemaattinen teologia. Yhtäältä systemaattisen teologian alaan on keskiajalta asti kuulunut kristillisen uskon opinkohtien esittäminen jäsennellyssä muodossa; niiden taustaoletusten julkituominen, erittely, vertailu ja arvioiminen yleisen rationaalisuuden ja muiden tieteiden valossa. Tätä voimme kutsua deskriptiiviseksi systemaattiseksi teologiaksi, ja sitä systemaattisen teologian harjoittaminen yleensä nykyisin on. Toisaalta systemaattisen teologian harjoittamiseen on kautta aikojen kuulunut myös kristillisen opin täsmentäminen kunkin aikakauden esittämien erityiskysymysten valossa ja uuden teologian tuottaminen tai vanhan syventäminen. Suomessakin vielä sellaiset teologian professorit kuin Antti J. Pietilä ja Osmo Tiililä ovat kirjoittaneet dogmatiikan tai systemaattisen teologian yleisesityksiä, joissa he ovat ottaneet kantaa ajakohtaisiin teologisiin kysymyksiin. Tällaista toimintaa voimme kutsua produktiiviseksi systemaattiseksi teologiaksi. Teologian ja filosofian suhdetta tutkii uskonnonfilosofia, mutta erityinen asemansa on myös fundamentaaliteologiaksi kutsutulla tieteenalalla, joka ei tutki uskonnonfilosofisia kysymyksiä yleisesti, vaan jonkin tietyn dogmaattisen järjestelmän ja yleisemmin kirkon opin filosofisia perusteita.

Tosiasiaväitteitä esittävän klassisen konstruktiivisen eli produktiivisen teologian harjoittaminen yliopistoissa on modernin uskonnollisen skeptisismin vuoksi käynyt hyvin vaikeaksi, sillä uskonnollisia käsityksiä ei saa käyttää tieteellisen tutkimuksen lähtökohtina eikä selitysperusteina. Kuitenkin viimeaikainen teologinen tutkimus, esim. Eeva Martikaisen tutkimukset oppi-käsitteestä ja Reinhard Hütterin teologiset näkemykset^³, on ainakin joissain määrin uskaltanut puolustaa teologian itsenäistä asemaa tieteiden joukossa.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että useimmat nykyiset systemaattisen teologian rakentajat eivät ole uskaltaneet perehtyä tieto-opillisiin kysymyksiin - masentavana esimerkkinä tästä mm. R. Jensonin Systematic Theology - ja ovat siten rakentaneet teologiaa ikään kuin tyhjän päälle. Itsenäistyminen on tapahtunut irrottamalla teologia klassisen metafysiikan siteistä, mutta saavutettu vapaus näyttää synnyttäneen eräänlaista sisäisen koherenssinsa perusteella operoivaa teologiaa, jossa ei kiinnitetä riittävää huomiota teologisen tiedon saavuttamiseen eli teologian metodikysymyksiin. Kuitenkin ilman vahvaa tieto-opillista perustaa teologia alkaa hyvin nopeasti muistuttamaan spekulatiivista metafysiikkaa, jossa kaikki on yhtä mahdollista ja yhtä (epä)todennäköistä. Yhden fundamentaaliteologian tärkeistä tehtävistä tulee tämän vuoksi nykyaikana olla teologisen tiedon aseman oikeuttaminen ja teologisen (tiedonhankinta)metodin esittäminen. Tähän kysymykseen vastaamiseksi pyrkii tämä essee antamaan muutamia virikkeitä verratessaan teologisen ja tieteellisen tiedon luonnetta ja syntyä. Samalla tulee ilmi se perustavanlaatuinen ero, joka vallitsee teologian ja empiiristen tieteiden välillä.

3.Mitä on tieto

Tiedon määrittelemistä voidaan lähestyä kahdesta eri näkökulmasta: Sen syntymisen ja sen kriteereiden kannalta. Ns. naturalistinen lähestymistapa pyrkii kuvaamaan tapoja, joilla ihmiset hankkivat tietoa, ja se ottaa nämä tavat, esimerkiksi aistihavainnot, ikään kuin annettuina. Koska tämän kirjoituksen tarkoituksena on uskonnollisen tiedon ja tieteellisen tiedon välinen vertailu ja punnitseminen, on tämä naturalistinen tietoteoria hylättävä. Ilman normatiivisesti määriteltyä tiedon käsitettä ei nimittäin ole mahdollista tehdä aiheen vaatimaa vertailua eri käytännössä hankitun tiedon lajien välillä. Yleisin tiedon määritelmä on ns. klassinen tiedon määritelmä, jonka mukaan tietoa on tosi, oikeutettu uskomus. Määritelmä on voitu esittää seuraavalla tavalla:

Ensinnäkin tieto on siis uskomus. Mitä uskomus merkitsee? Uskomuksilla on yleensä tarkoitetuttu mentaalisia tiloja, joilla on sisältö. Yleensä on ajateltu, että tämä sisältö voidaan ilmaista propositionaalisesti, väitelauseena, joka ilmaisee jonkin tietyn asiantilan. Tiedon totuus on perinteisesti ymmärretty korrespondenssiteorian valossa, toisin sanoen siten, että jos p on tosi, niin p, eli proposition merkitystä verrataan todellisuuteen. Tiedon ja todellisuuden välillä vallitsee vastaavuus.^⁵ Tiedon oikeutuksen taas on ymmärretty merkitsevän sitä, että uskomus on syntynyt sellaisella tavalla, joka takaa tämän uskomuksen olevan tosi.^⁶ Ei siis riitä, että uskomus on tosi, jos se on syntynyt sattumanvaraisesti.

3.1.Onko olemassa oikeutettuja uskomuksia?

Millaiset uskomukset saattavat sitten olla oikeutettuja? Uskonnollisissa kysymyksissä törmää usein arkijärjelle varsin vieraisiin skeptisismin asteisiin. Jos aiotaan suorittaa puolueeton vertailu teologisen tiedon ja tieteellisen tiedon välillä, ei eri uskomuksille tai uskomustyypeille saa suoda etukäteen etuoikeutettua asemaa. Esimerkiksi aistien kautta hankittua tietoa ei voida pitää itsestäänselvästi totena. Niinpä tällaisen punnitsemisen tekemiseksi ainoa vaihtoehto on Descartesia mukaillen metodisen skeptisismin soveltaminen kaikkiin uskomuksiin. Toisin sanoen, kaikki, minkä voi asettaa epäilyksen alaiseksi, hylätään. Voin esimerkiksi epäillä sitä, että on olemassa mitään mieleni ulkopuolista maailmaa. Ehkäpä aistikokemukseni ovat vain jonkinlainen harhakuva. Tällaista metodia soveltaen Descartes päätyi lopulta siihen, ettei hän voi epäillä omaa olemassaoloaan: ”Ajattelen, siis olen, cogito, ergo sum.” Klassiseksi eli evidentialistiseksi foundationalismiksi kutsutaan sellaista käsitystä tiedon oikeutuksesta, jonka mukaan tiedollisesti oikeuttuja uskomuksia ovat vain sellaiset perususkomukset, joita ei voida epäillä. Muiden oikeutettujen uskomusten täytyy olla johdettavissa näistä. Tutkikaamme, miten tieteellinen tieto suhteutuu tähän kriteeriin.

Mitä tämä epäilyksettömyys sitten tarkoittaa? Tiedon epäilyksettömyys voidaan ymmärtää joko loogiseksi tai psykologiseksi mahdottomuudeksi.^⁷ Psykologisella mahdottomuudella tarkoitamme kyvyttömyyttä kontrafaktuaaliseen epäilyyn, eli kyvyttömyyttä kuvitella jonkin asiantilan olevan epätosi. Toisin sanoen henkilö, jonka olisi psykologisesti mahdotonta epäillä x:ää, ei voisi muodostaa propositioita muotoa ”Entä jos ei olisikaan niin että x, vaan että y.” Tällainen mahdottomuus epäillä ei tietenkään voisi tehdä uskomusta oikeutetuksi. Jonkin henkilön saattaisi olla esimerkiksi emotionaalisista syistä mahdotonta kuvitella, että hän, tai hänen puolisonsa olisi kuollut. Joskus ihmiset saattavatkin joutua psykoosiin jonkin järkyttävän tapahtuman seurauksena, niin että he menettävät mielenterveytensä, koska eivät kykene kohtaamaan jotakin asiantilaa. Tällaista kyvyttömyyttä epäilyyn emme tietenkään voi pitää sellaisena uskomuksen oikeuttajana, joka takaisi sen totuuden. Looginen mahdottomuus epäillä taas näyttää olevan liian tiukka kriteeri. Sen ulkopuolelle kun eivät jää kuin logiikan lait itse. Ne taas ovat puhtaasti formaalisia, eikä niillä ole mitään välttämätöntä suhdetta vallitseviin asiantiloihin, ainoastaan ajateltavissa oleviin asiantiloihin. Ts. siitä, mikä on loogista, ei voida päätellä sitä, mikä on, vaikka ehkä voidaankin päätellä, että se, mikä on epäloogista, ei ole - tai ainakaan loogisesti ristiriitaisella ilmaisulla ei ole korrespondenssiteorian valossa merkitystä.

3.2.Vain intuitiivinen tieto voi olla ankarassa mielessä oikeutettua

Onko siis niin, että epäilyksettömiä uskomuksia ei ole olemassa? Lammenrannan kaksijaon lisäksi voidaan esittää vielä ainakin yksi tulkinta epäilyksettömyydestä. Sen selvittämiseksi voimme antaa Descartesin kuuluisalle lauseelle ”Ajattelen, siis olen” myös kolmannen tulkinnan. Päällisin puolin voisi näyttää siltä, että Descartesilla on mielessään looginen välttämättömyys. Onhan kyseessä persoonamuotoinen verbi: S:n olemassaolo on edellytys sille, että S voi ajatella; ExS(x)&A(x), eli lauseloogiikan valossa lause voidaan jakaa elementteihin ’on olemassa S’ ja ’S ajattelee’. Se, että S ajattelee, implikoi tällöin lauselogiikan lakien mukaan sen, että S on olemassa. Tämä ei kuitenkaan kerro meille vielä mitään todellisuudesta.

Descartes ei kuitenkaan esitä väitettään yksikön kolmannessa, vaan ensimmäisessä persoonassa. Lisäksi hän sanoo nimenomaan ajattelevansa, kun olemassaolon loogiseksi todistamiseksi kelpaisi mikä tahansa toiminta - kuten Descartes’in lauseen monet väännökset todistavat. Termi cogitatio tarkoittaakin Descartesilla yleisesti kaikkia tietoisia tiloja.^⁸ Itsetietoisuus, itsensä tiedostava subjekti on kaiken ajattelun tosiasiallinen ja transsendentaalinen eli kokemusta edeltävä lähtökohta. Tämä välitön tietoisuus, refleksiivinen intuitio omasta olemassaolosta ja omista mielensisällöistä, oikeuttaa uskomuksen omasta olemassaolosta. Tämä tietoisuus on ’annettua’ ja non-propositionaalista, eli se ei tyhjene mihinkään käsitteellisiin ilmaisuihin, vaan vastaa kokemusta omasta olemassaolosta. Se oikeuttaa kuitenkin siihen itseensä viittaavat propositiot. Oma kokemus omasta olemassaolosta oikeuttaa uskomuksen omasta olemassaolosta, sillä uskomuksen - jos se halutaan määritellä propositionaalisesti - kohteena on uskomus itse ymmärrettynä uskomuksena. Väite ”Ajattelen, siis olen” viittaa siis siihen ajattelutapahtumaan, jossa tämä väite ymmärretään. Tai jos emme ajattele asiaa propositionaalisena väitteenä, kyse on yksinkertaisesti refleksiivisestä itsetietoisuudesta: tietoisuus tiedostaa itsensä ja tietää tällöin oman olemassaolonsa. Ajatteleminen voi itse olla itsensä kohteena.

Koska intuitiivinen oikeutus on non-propositionaalista eikä siis perustu päättelyyn, vaan välittömään kokemukseen, se ei voi päättelyllä kumoutuakaan. Intuition oikeuttamaa propositiota (esim. ”Minä olen olemassa”) on loogisesti mahdollista epäillä: Ei ole looginen välttämättömyys, että on olemassa S, joka olen minä. Samoin sen suhteen on mahdollista ilmaista kontrafaktuaalista epäilyä: Jos en olisi olemassa, en kirjoittaisi tätä esseetä. Kyse ei siis ole psykologisesta mahdottomuudesta: Voin kuvitella esimerkiksi, etten olisi syntynyt.^⁹ Sitä on kuitenkin mahdotonta epäillä faktisesti, koska se välittömästi tiedetään ja koska tämä epäilyksen akti olisi sisäisesti ristiriitainen. Jo tietoisuus tästä epäilystä olisi tietoisuutta olemassaolosta.^¹⁰

3.3.Tieteellinen tieto ei ole sanan ankarimmassa merkityksessä tietoa

Intuitiivisessa oikeutuksessa on kuitenkin se ongelma, että se rajoittuu omia tietoisia tiloja koskevaan tietoon ja niistä pätevästi johdettuihin väitteisiin. Siten se ei voi oikeuttaa oletusta mistään mielestä riippumattomasta ulkomaailmasta, jolla kaiken lisäksi pitäisi vielä olla jonkinlainen korrelaatio intuitiivisesti tiedettyihin aistikokemuksiin.^¹¹ Erilaiset idealismit sitten ratkaisevat tämän ongelman hylkäämällä oletuksen mielestä riippumattomasta ulkomaailmasta. Näyttää siis olevan niin, että tieteellinen tieto ei läpäise asetettuja tiedon kriteereitä. Kaikkien aistikokemuksien varmuuden kyseenalaistavaa ns. massiivisen erehdyksen mahdollisuutta ei voida oikeutetusti sulkea pois.^¹² Tieteellisen tiedon määritelmä (hyvin perusteltu uskomus) on siis oikea, sillä tieteellinen tieto ei sanan ankarimmassa merkityksessä ole tietoa; mikään ei takaa sen epäilyksettömyyttä ja siten totuutta.

Modernin tietoteoreettisen keskustelun näkökulmasta epäilyksettömyyden kriteeriä onkin usein pidetty liian ankarana ja hedelmättömänä. Uskomusten oikeutusta on pikemminkin tahdottu tarkastella eettisestä näkökulmasta, eli pohtia, millaisissa tilanteissa ihmisen ajatellaan olevan oikeutettu pitämään joitakin uskomuksia tosina, vaikka hän ei niitä varmasti voisi todistaakaan. Oikeutuksen tarkasteleminen eettisestä näkökulmasta rikkoo kuitenkin tiedon ja totuuden välisen suhteen, eikä se siten ole hedelmällinen skeptisismin kohtaamiseen. Tämän esseen tarkoituksena ei olekaan väittää, että mielen ulkoista maailmaa koskevat uskomukset eivät olisi mielekkäitä, vaan osoittaa eräänlainen tietoteoreettinen hierarkia: Tietoa on ensisijaisesti tieto omasta olemassaolosta ja omista mielentiloista. Mielenulkoista todellisuutta koskeva tieto on aina tähän nähden toissijaista ja epävarmaa, eikä se ole tietoa sanan ankarimmassa merkityksessä.

4.Tieto ja uskonnollinen usko

Tavallisesti usko käsitetään arkikielessä tiedon vastakohdaksi. Ajatellaan, että usko on jonkin proposition eli väitelauseen pitämistä totena riittämättömin perustein. Toisaalta usko voidaan ymmärtää luottamuksena: ”Minä uskon sinua” tai ”Minä uskon demokratiaan.” Kristilliseen uskoon sanan ensimmäinen käyttö soveltuu kaikkein huonoimmin, vaikka sitä historiallisista syistä siihen useimmiten sovelletaankin. Luterilaisen käsityksen mukaan usko on nimittäin luottamista Jumalaan ja hänen lupauksiinsa. Toisin sanoen usko ei kohdistu propositioon ”Jumala on olemassa”, vaan Jumalaan, joka on lupauksia antanut.

4.1.Usko on intuitiivista tietoa

Toisaalta suomalainen Luther-tutkimus on osoittanut, että esimerkiksi uskonpuhdistaja Martti Luther käsittää uskon olevan pohjimmiltaan uskovan ja Jumalan persoonallista yhdistymistä. Uskossa Kristus tulee ’asumaan’ uskovan sydämeen uskovan uudeksi tahdoksi ja mieleksi. Luther edustaa käsitystä, jonka mukaan ihminen tulee uskossa osalliseksi jumalallisesta luonnosta ja tämän partisipaation kautta tuntee Jumalan. Jumala tulee uskossa läsnäolevaksi ja ’valaisee’ ihmisen sydämen. Kyse intuitiivisesta tiedosta. Tämän partisipaatio-ajatuksen taustalla on Lutherin käsitys Jumalan olemuksesta, eli hänen teologinen ontologiansa.^¹³

Usko ei nimittäin Lutherin mukaan ole ensisijaisesti uskomuksia, vaan Jumalan teko, jossa hän luo uudeksi ihmispersoonan ja jonka hän armonvälineillään vaikuttaa. Uskon synnyttäjä ja sisältö on Jumalan iankaikkinen Sana, Kristus, joka tulee uskon kautta asumaan uskovan sieluun ja yhdistää sielun Jumalaan.^¹⁴ Itse uskossa Kristus on läsnä: ”Usko ei vaikuta ainoastaan sielun tulemista jumalallisen sanan kaltaiseksi, täyteen kaikkea armoa, vapaaksi ja autuaaksi, vaan se yhdistää myöskin sielun Kristukseen niin kuin morsiamen ylkään”.^¹⁵ Usko on koko Pyhän Kolminaisuuden asuminen ihmisessä (unio mystica). Kun ihminen tulee uskoon, hän syntyy uudesti (regeneraatio) ja valaistuu (illuminaatio). Usko synnyttää uskovassa pelastusvarmuuden ja sen, että hän tuntee Jumalan. Perimmältään kyseessä on mystinen todellisuus, kokemus, joka ylittää kaikki inhimilliset mielikuvat ja sanat, mutta on erittäin kokonaisvaltainen. Toisin sanoen kristillinen usko on sellaista Jumalan läsnäoloa uskovassa, josta seuraa välitön tietoisuus uskon välittämästä pelastuksesta ja osallisuudesta Jumalaan. Tämä tietoisuus on tietenkin seurausta Kristuksen välittömästä läsnäolosta uskon kautta uskovassa. Siten juuri uskossa tunnetaan ja tunnustetaan Jumala sellaiseksi kuin hän on. Toisaalta tämä uskon todellisuus on kristillisten mystikoiden mukaan maan päällä vielä alkavaa, ei täydellistä. Tämä on verrattavissa siihen, kuinka ihmisen itsetietoisuuden taso vaihtelee vireystilan mukaan. Niinpä itse asiassa kristillisessä perinteessä Jumalan läsnäolossa tapahtuvaa rukousta kutsutaankin valvomiseksi.

Riippumatta siitä millaisella tarkemmalla metafyysisellä järjestelmällä tätä unio mysticaa kuvataan, on jo tämän lyhyen kuvauksen valossa selvää, että kristillinen usko kohteeseensa tarttuvana ja sen välittävänä uskona on samakaltaista intuitiivista kokemista kuin ihmisen tietoisuus omista mielenliikkeistään tai omasta olemassaolostaan. Tämä intuitio taas kykenee oikeuttamaan sen illuminoimat propositiot, siis sen valossa välittömästi koetut asiat. Usko on siis kaiken teologian harjoittamisen ja teologisen tiedon tieto-opillinen pohja, lukuunottamatta puhdasta uskonnonfilosofiaa.

Vaikka uskon hahmottaminen tällaiseksi ’mystiseksi’ kokemukseksi ja uudeksi ymmärrykseksi ei olekaan ainoa tapa käsittää sen luonne, kyse on kuitenkin huomattavan vaikutusvaltaisesta traditiosta. Lännen kirkossa sitä edustavat varsinkin Augustinuksen perinnettä jatkava teologinen traditio sekä keskiaikainen mystiikan traditio, idän kirkon teologian taas katsotaan yleensä kokonaan olevan pohjimmiltaan mystistä. Luterilaisessa kirkossa tämäntyyppistä usko-käsitystä ovat Lutherin jälkeen edustaneet varsinkin pietistit.

Uskon käsittäminen tällaiseksi kokemukseksi auttaa ymmärtämään niitä ristiriitoja, joita jatkuvasti syntyy oman aikamme ei-uskonnollisen ajattelun kohdatessa uskovia. Usein kristityiltä vaaditaan erilaisia rationaalisia todisteita ja perusteluja uskonsa mielekkyydelle, ikään kuin uskomisessa olisi kyse tieteellisten teorioiden verifioimisen kaltaisesta toiminnasta, tai sitten usko käsitetään perusteettomiksi, toiveiden kaltaisiksi uskomuksiksi. Kun kuitenkin intuitiivisten kokemusten tietoteoreettinen primäärisyys pidetään mielessä, on tällainen toiminta yhtä mielettön tapa lähestyä uskonnollista uskoa, kuin yrittää saada ihminen uskomaan asiantuntijoiden lausuntojen perusteella, ettei hänellä itse asiassa ole itsetietoisuutta, vaikka hän itse näin välittömästi kokee. Monet ’uskon’ ja ’tiedon’ ristiriidat johtuvatkin siitä, että uskonnollisen elämänmuodon ulkopuolella olevat ihmiset eivät ollenkaan ymmärrä sitä, mistä kristillisessä uskossa sen oman itseymmärryksen mukaan on kyse. Tämänkin vuoksi on välttämätöntä, että sellainen henkilö, joka todella pyrkii ymmärtämään kristinuskoa tai vieläpä harjoittamaan konstruktiivista teologista pohdintaa, on itse uskossa ja tietää, mistä uskossa on kyse.

4.2.Teologia uskon illuminoimana tieteenä

Kuitenkin on huomattava, että tämä uskossa annettu ’teologia’ sisältää aluksi vain pelastukseen välttämättömän uskon sisällön ja vasta alkavan Jumala-tuntemisen, joka on ennen kaikkea Jumalan laupeuden ’ymmärtäminen’ Kristuksessa. Muu teologinen tieto ei ole välttämätöntä pelastuksen kannalta. Kuitenkin kristillisen mystiikan opettajien käsityksen mukaan hengellisen kasvun myötä ihmistä vedetään yhä enemmän Jumalan varaan niin, että hän alkaa intuitiivisesti käsittää enemmän teologisia totuuksia. Näiden uskon illuminoimien teologisten totuuksien eksplikointi on kuitenkin aina kielestä, ajattelumalleista ja kulttuurista riippuvaista. Joka tapauksessa usko muodostaa niin reaalisen kuin teoreettisenkin pohjan muulle teologialle. Credo, ut intellegas - usko, niin ymmärrät!, sanoi jo pyhä Augustinus. Käytännössä teologialla on tietenkin myös muita lähteitä kuin uskon illuminaatio. Sakramentit ja Raamattu Jumalan sanana ovat alunperin synnyttäneet uskon. Uskossa saatu Pyhä Henki toimii sitten selittäen Raamattua ja muutoin kasvattaen uskovaa kirkon sakramenttien, viran ja armolahjojen yhteydessä. Usko ja kirkon elämä taas tapahtuvat historiassa ja saavat käytännössä erilaisia ilmenemismuotoja. Tämä historiallinen tieto Jumalan toiminnasta ei tietenkään voi olla epäilyksetöntä. Sitä arvioidessa juuri uskon valaisema teologia on keskeisellä sijalla. Näin vanhurskauttamisopin kriteeriluonne toteutuu käytännössä kirkon elämässä.

4.3.Produktiivisen teologian harjoittamisesta

Edellisen pohjalta käy selvästi ilmi, että uskon illuminoima teologinen tieto, toisin kuin tieteellinen tieto, on todella tietoa sanan vahvassa merkityksessä. Se ei kuitenkaan täytä nykyisiä tieteellisen tiedon kriteereitä; Se ei ole yleisesti todennettavissa. Tämän vuoksi on ymmärrettävissä, miksi rakentavan systemaattisen teologian luominen yliopistossa on niin ongelmallista ja samoin, miksi tätä ongelmaa on pyritty kiertämään operoimalla teologian sisäisen koherenssin varassa.

Kuitenkin voisi olla toisinkin. Tieteellisen tiedon todennettavuusvaatimus pohjautuu modernistiseen ihmiskäsitykseen, jonka mukaan kaikki ihmiset elävät olennaisesti samanlaisessa kokemusmaailmassa ja omaavat samanlaisen rationaliteetin. Erilaiset postmodernit virtaukset ovat omalta osaltaan olleet murtamassa käsitystä samanlaisesta kokemisesta ja näin mahdollistaneet mm. feministisen näkökulman käytön tieteen sisäpuolella. Kristillinen teologia voisi tinkimättä yleisistä rationaalisuusperiaatteista korostaa uskonnollisen kokemisen erityisluonnetta ja vastustaa vaikkapa tässä hahmotellulta filosofiselta pohjalta pyrkimyksiä sen naturalistiseen reduktioon. Yleisestikin naturalististen selitysmallien rajat näyttävät olevan tulossa vastaan pyrittäessä selittämään ihmisen tietoisuutta luonnontieteelliseltä pohjalta. Toisaalta teologinen tieto on eräässä mielessä kaikkien todennettavissa: Vaikka uskon syntyminen onkin Jumalan teko, julistaa yleinen ja yhteinen kirkko evankeliumia kaikille ja julkisesti. Siten jokaisella on periaatteessa mahdollisuus tulla siitä osalliseksi.

Mikäli lähdetään kristillisen uskon omasta itseymmärryksestä, on joka tapauksessa selvää, että teologian harjoittajan täytyy olla uskova. Ilman uskoa ei voi olla oikeutettua tietoa eikä kunnollista ymmärtämystä teologisista asioista. Immanuel Kantin Puhtaan järjen kritiikki lienee hyvin osoittanut ne rajat, joiden sisällä teologisissa kysymyksissä voidaan operoida ilman ilmoitusta. Tuskinpa kukaan ajattelee, että syntymästään saakka sokeasta voisi tulla hyvä muotokuvamaalari, ja vielä vähemmän sellaisesta, joka - koska hänellä ei ole niistä kokemusta - ei usko värien olemassaoloon.

5.Lähteitä ja kirjallisuutta aiheesta

Luettelo sisältää paljon kirjallisuutta, johon esseessä ei ole eksplisiittisesti viitattu, vaan joita on yleisluontoisesti käytetty lähteinä tai jotka tarjoavat asiasta kiinostuneelle tarpeellista lisätietoa.

(1997) Prolegomena eli johdatus mihin tahansa metafysiikkaan, joka vastaisuudessa voi käydä tieteestä. Suom. Vesa Oittinen. Helsinki: Gaudeamus.

1983 Uskon ja tiedon samanaikaisuus. Totuus-, perustelu- ja varmuusehdon esiintymisiä uskonnollisen uskon määrittelyssä antiikista korkeaskolastiikkaan. STKSJ 137. Helsinki.

(1981) Kristityn vapaudesta. Uusi Luther-sarja 1. Toim. Simo Kiviranta. Vaasa: SLEY-kirjat.

1992 Onko Lutherilla teologista ontologiaa? –Paralleeleja. STKSJ 182. Helsinki. 11-24.

2000 Ajankohtainen keskustelu opin merkityksestä kirkossa. -Oppi - kahle vai kalleus? STKSJ 224. Helsinki. 187-195.

1982 Evankeliumin oppi. Kirkon ykseyden ja opin suhde VELKD:n ekumeenisessa mallissa 1954-1957. STKSJ 134. Helsinki

1999 Johdatus tieteenfilosofiaan. Käsitteen- ja teorianmuodostus. 2.p. Helsinki: Otava.

2 Modernin tietoteoreettisen skeptisismin isänä voidaan pitää ranskalaisfilosofi René Descartes’ia (1596-1650). Hän esittää teoksessaan Metodin esitys tienä varmaan tietoon filosofisen metodin, jonka lähtee kaiken sen kyseenalaistamisesta, mikä voidaan kyseenalaistaa. Descartes pitää ainoana asiana, jota ei voida kyseenalaistaa, itse ajattelevan subjektin, ’sielun’ olemassaoloa. Subjektin omaa olemustaan tutkiessaan havaitsemien ominaisuuksien pohjalta Descartes katsoo kuitenkin seuraavaksi todistavansa Jumalan olemassaolon. Jumalan avulla todistetaan ulkomaailman olemassaolo, mahdollisuus sitä koskevaan tietoon jne. Varsinaisesti uskonnollisen uskon ottavat kritiikin kohteeksi John Locke (1632-1704), David Hume (1711-1776) ja Immanuel Kant (1724-1804).

Empiristi Locke suhtautuu kriittisesti ideaan sielussa olevista synnynnäisistä käsitteistä. Hänen mielestään sielu on kuin tyhjä vahataulu, johon kokemukset painavat merkkinsä. Niinpä jopa logiikan lait, moraalikäsitykset jne. opitaan hänen mukaansa ainoastaan kokemuksen kautta. Descartin todistus on siis hänen mukaansa pätemätön, sillä ilman mitään edeltävää kokemusta sielussa ei hänen mukaansa olisi edes logiikan lakeja, joiden perusteella se voisi päätellä Jumalan olemassaolon.

David Hume, hänkin empiristi, kiinnittää huomionsa siihen päättelyketjuun, jonka avulla yleisten lakien oletetaan olevan pääteltävissä havaintojen pohjalta. Ainoastaan aistein havaittavia asioita voidaan havaita. Havaintojen pohjalta voidaan tehdä yleistyksiä, mutta mikään yleistys eli induktiopäätelmä ei koskaan voi olla täysin varma, joten itse asiassa mikään rajallisen joukon pohjalta luotu käsitys ei ole tietoa. Esimerksi ajatus syy- ja seuraussuhteesta on tällainen: Havaitsemme tapahtumia, mutta emme voi havaita, että niitä yhdistää jokin välttämätön syy. Humen tietoteoreettinen skeptisismi suuntautuukin niin luonnonlakeihin kuin kaikkiin filosofisiin käsitteisiin, jotka eivät välittömästä perustu havaintoon - kuten Jumalaan, substanssiin, sieluun jne.

Immanuel Kant pyrki filosofiallaan pelastamaan sen, mitä Hume oli murtanut. Kant erottaa toisistaan asiat sinänsä ja meidän kokemuksemme niistä. Asioista sinänsä emme voi tietää, kuin että ne ovat. Kaikki kokemuksemme niistä on ymmärryksemme muovaamaa. Kantin mukaan ihmisen ymmärrys sisältää käsitteitä ja kategorioita, joiden perusteella se muovaa kokemuksemme sellaiseen muotoon, että voimme käsittää sen. Olemme aina ymmärryksemme vankeja, emmekä voi astua sen ulkopuolelle sanomaan mitään objektiivisesta todellisuudesta. Niin luonnontieteet, moraali kuin uskontokin perustuvat ihmisen ymmärryksen sisältämiin apriorisiin kategorioihin ja käsitteisiin. Tämä tulee tiedostaa ja jokainen väite asioista sinänsä - esimerkiksi Jumalan objektiivisesta olemassaolosta on kategoriavirhe.

On mielenkiintoista havaita, että Kantin ajattelu on yleisesti hyväksytty silloin, kun kyse on uskonnosta tai moraalista. Kant itse ulottaa sen kuitenkin koskemaan myös luonnontieteitä. Tämä ei ole estänyt luonnontieteilijöitä esittämästä objektiivisiksi tarkoitettuja väitteitä maailmankaikkeudesta, vaikka samat piirit ovat usein turvautuneet Kantin kritiikin perusajatuksiin uskontokritiikissään.

10 Useinhan väitetään Nietzschen kumonneen teoksessaan Hyvän ja Pahan tuolle puolen Descartes’in argumentin. Klassisessa muodossa, jos ajatellaan, että Descartes todistaa argumentillaan substantiaalisen sielun olemassaolon, näin onkin. Siinä, miten tässä tulkitsemme Descartes’ia, taas on kyse siitä, edellyttääkö ajatteleminen tapahtumana ontologisesti ajattelevan subjektin olemassaolon. Analyysi ajatella-termin käytöstä osoittaa mielestäni, että kyseessä on toiminta, joka edellyttää itsetietoisuuden ja refleksiivisyyden: Jos x ajattelee, niin x tietää, että x ajattelee. Kyse ei tietenkään ole ontologisesta välttämättömyydestä, vaan sanojen merkityksiin perustuvasta välttämättömyydestä. Mutta se osoittaa, että ajattelu implikoi tietynlaisen refleksiivisyyden, sen, että ajatteleminen voi olla oman toimintansa kohteensa. Sitten on kyse subjektin määritelmästä. Jos määrittelemme subjektin siksi, joka tiedostaa itsensä, on välttämätöntä, että jokainen, joka ajattelee, on subjekti, sillä ajattelu implikoi tietoisuuden itsestään, ts. tästä ajattelusta. Nietzschen Descartes-kritiikki on pätevää vain siinä suhteessa, että ajattelusta itsessään ei voida vetää kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä ajattelevan subjektin olemuksesta. Tällöin siis ajateltaisiin, että "ajattelen, siis olen" -väite todistaisi tietynlaisen sielun olemassaolon. Mutta muuten kyseessä sanojen merkitykseen perustuva välttämättömyys: Ajattelu-sanan määritelmä, sen käyttö kielessä, edellyttää, että jos x ajattelee, niin x on (tietoinen subjekti).

Mikäli se jotakuta siis lohduttaa, voimme aivan hyvin myöntää, että kuten Nietzsche sanoo, voi aivan hyvin olla, että nimeämme kyseisen aktin väärin. Ehkäpä kyse ei olekaan ajattelusta, vaan tuntemisesta tai tahtomisesta. Sillä ei ole argumentin kannalta mitään väliä: Jos tiedostamme sen, tiedostamme samalla itsetietoisuutemme. Yhtä hyvin voimme myöntää, että ehkäpä kysymys ei olekaan ’minusta’, vaan pelkästään ’ajatuksista’. Olkoon niin, mutta nämä ’ajatukset’ ovat silti refleksiivisiä, kun kyse on sellaista ymmärrystapahtumasta, josta olemme puhuneet; niinpä ne tiedostavat itsensä, ovat itse itsensä kohteena. Nietzschen kritiikissä onkin kyse lähinnä sanaleikeistä.