Jeesus nousi vuorelle. Hän käski luokseen ne, jotka hän oli valinnut, ja he lähtivät hänen mukaansa. Nämä kaksitoista Jeesus kutsui olemaan kanssaan lähettääkseen heidät saarnaamaan ja valtuuttaakseen heidät karkottamaan saastaisia henkiä: Simon, jolle hän antoi nimen Pietari, Jaakob Sebedeuksen poika ja tämän veli Johannes, joille hän antoi nimen Boanerges - se merkitsee: ukkosenjylinän pojat - sekä Andreas, Filippus ja Bartolomeus, Matteus, Tuomas ja Jaakob Alfeuksen poika, Taddeus, Simon Kananeus ja Juudas Iskariot, sama joka kavalsi hänet.
Armo teille ja rauha Jeesukselta Kristukselta, meidän Herraltamme.
Päivän evankeliumiteksti kertoo, kuinka Jeesus nousi vuorelle ja kutsui luokseen kaksitoista opetuslasta, jotka hän oli valinnut. Nämä kaksitoista hän lähetti saarnaamaan ja valtuutti karkottamaan pahoja henkiä.
Evankelista Matteus kertoo tästä tapauksesta hieman laajemmin. Kyseessä oli eräänlainen ohjattu harjoittelu. Jeesus lähetti opetuslapset ikään kuin ensimmäiselle lähetysmatkalle Israelin kansan keskuuteen. He kulkivat kylästä kylään, julistivat Taivasten valtakunnan tulleen lähelle ja paransivat monia sairaita ja riivattuja. Näin he saivat ikään kuin esimakua siitä tehtävästä, johon Jeesus heidät oli lähettävä.
Kuolemansa ja ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus uudisti opetuslasten saaman käskyn ja heidän valtuutensa. Nyt hän ei lähettänyt opetuslapsia enää ainoastaan israelilaisten keskuuteen, vaan kaikkien kansojen pariin. "Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti."
Opetuslapset noudattivat Jeesuksen käskyä. He lähtivät pitkille lähetysmatkoille kaikkien kansojen keskuuteen. Näin heistä tuli Jeesuksen lähettiläitä, apostoleja. Kreikan kielen sana "apostoli" merkitseekin lähettilästä tai lähetettyä. Jeesuksen ilmestyksen kautta kutsuma Paavali teki lähetysmatkoja Välimeren alueella, perimätiedon mukaan Markus matkusti Egyptiin, Tuomas taas Intiaan ja muut apostolit muille alueille viedäkseen sanomaa Jumalan valtakunnasta niiden luo, jotka eivät koskaan olleet siitä kuulleet. Usein nämä lähettiläät saivat seurata Herraansa aina väkivaltaiseen kuolemaan asti. Perimätiedon mukaan kaikki muut apostolit lukuunottamatta Johannesta kokivat marttyyrikuoleman. Niinpä kirkko onkin vanhastaan viettänyt kesäkuun 29. päivää apostolien Pietarin ja Paavalin marttyyrikuoleman muistopäivänä. Samoin vietettiin myös muiden apostolien kuoleman muistopäivää. Kun nämä pyhäpäivät poistettiin 1700-luvulla kalenterista, nähtiin hyväksi muistaa yhteisesti kaikkia apostoleita tänä sunnuntaina, 6. sunnuntaina helluntaista.
Kirkon leviäminen yli asutun maanpiirin ei kuitenkaan pysähtynyt apostolien marttyyrikuolemiin eikä edes varhaisen kirkon kokemiin vainoihin. Päinvastoin kristittyjen rohkeus kuoleman edessä toimi vakuuttavana todistuksena heidän uskostaan ja rakkaudestaan Kristukseen. Kun apostolit olivat perustaneet seurakuntia merkittäviin kaupunkeihin, he nimittivät seuraajikseen piispoja, joille he uskoivat tehtävän johtaa kirkkoa heidän jälkeensä ja turvata Jeesukselta ja apostoleilta perityn opetuksen säilyminen turmeltumattomana. Ensimmäisten piispojen läheinen yhteys Jeesuksen opetuslapsiin, se, että tärkeimpien kaupunkien piispat olivat suoraan apostolien nimittämiä, auttoi kirkkoa säilymään uskollisena Herralle vainojen aikana. Vaikka Jeesus ei itse käsinkosketeltavana ollutkaan kristittyjen keskellä, saattoivat piispat kertoa seurakuntalaisilleen, mitä he itse olivat apostoleilta, Jeesuksen opetuslapsilta oppineet. Monta kertaa saatiin varmasti vainojen keskellä kuulla rohkaisevaa todistusta Jeesuksen ylösnousemuksesta ja hänen tekemistään ihmeteoista, joiden todistajat, apostolit, olivat omin silmin saaneet nähdä, että Jeesus todella oli Jumalan Poika.
Ehkä vielä tärkeämmäksi kirkolle tämä apostolinen seuraanto osoittautui vainojen lakattua. Joskus sanotaankin, että kun Saatanan ei onnistunut tuhota kirkkoa vainoilla, se pyrki tekemään sen harhaopeilla. Kun Rooman valtakuntaa hallitsi vihdoin 300-luvulta lähtien kristitty keisari Konstantinus ja hänen seuraajansa ja ulkoinen rauha oli turvattu, joutui kirkko ankaraan taisteluun erilaisia harhaoppeja vastaan. Jotkut opettajat väittivät, että Jeesus ei ollutkaan Jumalan Poika, vaan ainoastaan merkittävä ihminen, viisauden opettaja. Toisten mukaan Jeesus ei ollut ihminen lainkaan, vaan henkiolento, joka ainoastaan näennäisesti asui Jeesuksen ruumiissa ja hylkäsi hänet ennen ristiinnaulitsemista. Yhteistä lähes kaikille harhaopeille, joita vastaan kirkko joutui taistelemaan oli se, että ne hylkäsivät Jeesuksen sovituskuoleman merkityksen. Tämä tapahtui joko kieltämällä hänen ihmisyytensä, jolloin hän ei oikeasti kuollut, tai jumaluutensa, jolloin hän ei itse asiassa voinut kertoa meille mitään varmaa Isästä, Luojasta. Jeesus tahdottiin nähdä vain viisaana opettajana, mutta tie Jumalan yhteyteen ei enää kulkenut uskomalla hänen sovituskuolemaansa eli siihen, että hän oli samalla kertaa Jumala ja ihminen ja oli kuollut ihmiskunnan syntien tähden.
Vanhan kirkon piispat siis taistelivat näitä harhaopettajia ja heidän kirjoituksiaan vastaan osoittamalla heidän väitteensä valheellisiksi. Harhaopettajat eivät voineet osoittaa, että he tai heidän oppi-isänsä olisivat olleet Jeesuksen opetuslapsia. Heidän kehittämänsä opetukset olivat jostakin toisesta lähteestä, eikä kirkko niitä tunnustanut. Kirkolla oli oikea oppi.
Oikea oppi ei tarkoittanut eikä tarkoita mitään ahdasta kiihkomielisyyttä, vaan sitä, että se opetus, mitä kirkko opetti ja opettaa, on peräisin Jeesukselta ja apostoleilta. Se perustuu apostolisiin, apostoleilta ja heidän seuraajiltaan peräisin oleviin kirjoituksiin, jotka on koottu Pyhään Raamattuun ja lausuttu tiivistetyssä muodossa kirkon uskontunnustuksissa. Opetus, joka ei ole sopusoinnussa Raamatun ja kirkon opetuksen kanssa, ei ole apostolista. Se ei ole peräisin Jeesukselta ja hänen opetuslapsiltaan, vaan jostain muusta lähteestä.
Apostolisella seuraannolla siis tarkoitetaan sitä, että apostolit nimittivät seuraajikseen piispoja, jotka taas nimittivät ja vihkivät omat seuraajansa piispoiksi. Näin voidaan periaatteessa osoittaa katkeamaton ketju kenestä tahansa nykyisestä apostoliseen seuraantoon kuuluvasti piispasta aina apostoleihin, Jeesuksen opetuslapsiin saakka. Suomeen apostolinen seuraanto kulkee Pyhän Henrikin, Turun ensimmäisen piispan kautta. Voidaan osoittaa historiallisten henkilöiden ketju, joka kulkee nykyisistä piispoistamme aina apostoleihin asti. Kuitenkaan apostolisen seuraannon tarkoitus ei ole olla vain rituaali, jonka kautta voidaan piirtää ikään kuin hengellisiä sukupuita. Apostolinen seuraanto oli vanhan kirkon aikana oikean kristillisen opetuksen säilyttämiskeino. Todellinen apostolinen seuraanto ei toteudu toisiaan seuraavien vihkimysten kautta, vaan siten, että apostolien opetus Jeesuksesta, Kristuksesta, maailman Vapahtajasta säilyy. Todellinen piispa ja esipaimen on se, joka paimentaa seurakuntalaisiaan Jeesuksen esimerkin ja käskyn mukaan ja osoittaa heille tietä maailman Vapahtajan, ihmiseksi tulleen Jumalan luo. Sellaista ihmistä, joka ei näin tee, ei voida oikeana piispana pitää, vaikka hän sellaista arvonimeä kantaisikin.
Päivän evankeliumitekstissä mainittujen Jeesuksen opetuslasten joukossa on myös Juudas Iskariot, josta tuli Jeesuksen kavaltaja. Samalla tavalla nykyäänkin on niitä, jotka rahasta tai muista syistä ovat petollisesti ja nimellisesti Jeesuksen seuraajia, vaikka avoimesti toimivat häntä vastaan. Monet pitivät apostolien ja vanhan kirkon aikana Jeesusta viisauden opettajana, vaikka kielsivätkin hänen ristinkuolemansa, ehkäpä pitivät sitä jopa barbaarisena veriuhrina. Kuitenkin he tahtoivat saada Jeesuksen nimen auktoriteetin opetustensa tueksi, vaikka opettivat aivan toista kuin mitä Jeesus opetti. Samalla tavalla nykyään on ihmisiä, jotka haluavat Jeesuksen nimen suojissa ja joskus jopa piispan arvoa kantaen toimia Jeesuksen ja apostolien opetuksia vastaan ja julistaa aivan omia oppejaan. Hyvä esimerkki tällaisesta henkilöstä oli tänä kesänä Helsingin kirkkopäiville kutsuttu anglikaanipiispa Spong, jonka mielestä edes persoonallista Jumalaa ei ole olemassa, ylösnousemuksesta ja hänen mielestään barbaarisesta sovituskuolemasta puhumattakaan.
Tällaiset väärät opettajat voivat eksyttää monia ihmisiä esiintyen valheellisesti Jumalan nimen suojissa. Sellaista kristittyä he eivät kuitenkaan voi pettää, joka ottaa vakavasti päivän epistolatekstin kehoituksen "Pidä kiinni siitä, minkä olet oppinut. Sinähän olet siitä varma, koska tiedät, keiltä olet sen oppinut."
Kirkon tehtävä ei ole sepitellä uusia oppeja, vaan Jeesuksen lähetyskäskyn mukaisesti opettaa ihmisiä noudattamaan kaikkea, mitä Kristus on käskenyt meidän noudattaa. Kirkon olemassaolo ei perustu ihmisten luovuuteen, vaan Jumalan pelastustekoon Jeesuksessa Kristuksessa. Tätä pelastuksen sanomaa kirkko kuuluttaa kaikille kansoille. Jumalan sanan voimalla ja Kristuksen valtuutuksella kristityt on lähetetty karkoittamaan saastaisia henkiä. Kristityillä ei ole taistelu lihaa ja verta vastaan, vaan henkivaltoja ja voimia vastaan. Nämä voimat ovat erilaisia ajatuksia ja ideologioita, jotka pitävät ihmisiä vallassaan ja estävät heitä uskomasta Jumalaan. Niitä on esimerkiksi pohjaton usko ihmisjärjen kykyihin ja edistykseen, ihmisiä vallassaan pitävä rahan himo ja ahneus tai kaikkea epäilevä ja kaiken suhteellistava ajattelu, jonka mukaan mitään varmaa pohjaa elämälle ei ole olemassa. Vasta äskettäin on suomeksi ilmestynyt vanhan kirkon opettajan, Hippon piispa kirkkoisä Augustinuksen kirja Jumalan Valtio, jossa Augustinus kuvaa taidokkaasti näitä kahta maailmanhistorian aikana keskenään taistelevaa valtakuntaa: Kirkkoa, jonka muodostavat Jeesukseen Kristukseen uskovat, ja maailmaa, joka taistelee kirkkoa ja evankeliumia vastaan ja pyrkii tuhoamaan ja tukahduttamaan sen jos vain pystyy.
Kristuksen lähetyskäsky ja kutsu apostoliksi ei koske vain niitä kahtatoista, jotka hän itse valitsi. Me olemme saaneet kuulla apostolisen opetuksen oman kirkkomme välityksellä. Meidän tehtävämme on säilyttää tämä opetus puhtaana. Maailmalla ei voi koskaan olla rauhaa Jumalan valtakunnan kanssa, sillä Jumalan valtakunnasta loistava valo tuomitsee maailman synnin, itsekkyyden, epäuskon ja korskeuden. Jos emme taistele, maailma valloittaa kirkon. Niin kuin Paavali Efesolaiskirjeen kuudennessa luvussa kirjoittaa, tämä taistelu on ennen kaikkea hengellistä. Sen aseina ovat totuus, vanhurskaus, alttius julistaa evankeliumia, usko, Jumalan Sanan kuuleminen ja lukeminen ja ennen kaikkea rukous. Tavallisesta seurakuntalaisesta voi tuntua, että emme voi tehdä paljoakaan apostolisen uskon säilymisen puolesta. Se pitää paikkansa. Itse emme voi tehdä paljoakaan, mutta Jumala voi. Samalla tavalla kuin Kristus kutsui apostolinsa, hän kutsuu lähettiläikseen kaikkia, jotka uskovat, jotta taistelisimme tämän maailman henkivaltoja vastaan ja osoittaisimme, kuinka Kristus tuo pelastuksen myös tämän päivän ihmiselle. Aseenamme meillä on ennen kaikkea rukous, jolloin emme ole enää oman voimamme varassa, vaan Jumalan voiman. Myös lähetyskäsky koskee meitä kaikkia. Jotkut meistä saavat kutsun vieraiden kansojen pariin. Meidät kaikki on kuitenkin kutsuttu Kristuksen todistajiksi omassa maassamme, yhteisössämme, työpaikassamme ja perheessämme. Tähän tehtävään, Kristuksen apostoleiksi ja marttyyreiksi tahtovat tämän pyhäpäivän lukukappaleet meitä kehoittaa.