Ilmari Karimies

Kansankirkko on kristinuskon loinen
(Etsijä 1/2003)

"Käsite kansankirkko nousi viime vuosisadalla pariin kertaan innoittavaksi johtotähdeksi, visioksi kirkosta, joka ohjaili elämää ja toimintaa", aloittaa Kotimaa-lehden päätoimittaja Jaakko Elenius 10.1.2003 kansankirkkoa käsittelevän pääkirjoituksensa. Hän siteeraa siinä Mikkelin piispa Voitto Huotarin artikkelia kansankirkko-ohjelman tulevaisuudesta. Huotarin mukaan kansankirkollisilla ohjelmilla on ollut kolme olennaista, edelleen kantavaa piirrettä: "Ensiksi pyrkimys pitää ihmisiä avoimesti ja ehdoitta kirkon jäseninä, toiseksi kirkon halu palvella ihmisiä menemällä heidän lähelleen ja liittymällä heidän tarpeisiinsa sekä kolmanneksi tavoite liittyä yhteiskunnan toimintaan." Tältä pohjalta pitäisi Eleniuksen mukaan kirkon toimintaa edelleen kehittää.

Kansankirkko-ohjelma ei kuitenkaan ole edes Suomessa mikään itsestäänselvyys, vaikka kirkon hallintokoneisto on viimeiset sata vuotta pitänyt sitä lähtökohtanaan. Herätysliikkeet ovat esittäneet sitä kohtaan kritiikkiä pietistisen kirkkokäsityksen pohjalta. Viime aikoina ekumeniikan yliopistonlehtori Sammeli Juntunen on käsitellyt sitä kriittisesti eräänlaisen vanhakirkollisen kirkkokäsityksen pohjalta teoksessaan Horjuuko kirkon kivijalka. Tämä kirjoitukseni perustuu etenkin em. teokseen sekä Sammeli Juntusen syyslukukaudella 2002 yliopistossa pitämään luentosarjaan Uusinta amerikkalaista postliberaalia teologiaa, jossa hän käsitteli etenkin saksalaisen luterilaisen teologin, Duken yliopiston jumaluusopillisen tiedekunnan professori Reinhard Hütterin kirkkokäsitystä. Hütterin ajattelun mukaan kansakirkko-ohjelma, jonka on ollut tarkoitus olla kirkon pelastus, onkin itse asiassa kirkon tuho. Se on johtanut siihen, että kirkko on kadonnut protestanttisuudesta.

Reinhard Hütter esittää nämä ajatuksensa teoksessa Suffering Divine Things - Theology as Church Practise. Tässä amerikkalaista postliberaalia eli uusklassista teologista koulukuntaa edustavassa teoksessaan hän tarkastelee protestanttisen teologian hajaannusta ja jakautumista erilaisiksi irrallisiksi diskursseiksi, jotka eivät enää ole yhteydessä toisiinsa. Eksegetiikka, kirkkohistoria, systemaattinen teologia ja käytännöllinen teologia ovat lähes täysin menettäneet keskusteluyhteytensä. Käsitys teologian yhteisestä tehtävästä on kuollut. Yliopistollisella teologialla ei enää ole yhteistä missiota, vaan se on kääntynyt sisäänpäin ja jakautunut lukemattomiksi itseään ruokkiviksi aladisipliineiksi, joista ei synny minkäänlaista kokonaisuutta. Mutta nämä ovat vain oireita. Perustavana syynä näihin ongelmiin Hütter katsoo olevan sen, että kirkko todellisena julkisena yhteisönä on kadonnut protestanttisuudesta. Tämä johtuu - ei enempää eikä vähempää kuin - kansankirkosta.

1.Kansankirkko-ohjelman perustelu

Kansankirkko-ohjelmassa on kyse on kirkon itseymmärryksestä. Tämä taas liittyy erottamattomasti kirkon asemaan yhteiskunnassa. Aina 1800-luvulle asti kirkon julkinen asema protestanttisissa maissa perustui valtioon: Kirkko oli valtionkirkko. Valtio tunnusti kristillistä uskoa ja toimi sen mukaan. Tällä tavalla kirkon sanomaa pidettiin julkisuudessa totena ja kristillinen jumalapuhe oli ymmärrettävää ja mielekästä. Itse asiassa kristillinen käsitys todellisuudesta oli koko yhteiskuntajärjestyksen ja lainsäädännön perusta. Protestanttisen valtion hajotessa 1800- ja 1900-luvun aikana kristinuskon totuus privatisoitui ja muuttui henkilökohtaiseksi. Se ei enää ollut julkisesti totta. Kumminkin kirkon julkisoikeudellinen ja yhteiskunnallinen asema säilyi suurimmilta osin samanlaisena. Tämän mahdollisti kansankirkko-ohjelma. Sen tavoitteena oli oikeuttaa kirkon asema vetoamalla yleisesti hyväksyttyihin totuuksiin. Koska kirkon varsinainen oppi ei enää ollut osa yleistä, julkisesti hyväksyttyä totuutta, tapahtui tämä pääasiassa seuraavan kolmen keinon avulla:

1. Pyrittiin osoittamaan kirkon uskon yhtenevyys ajankohtaisen rationaalisen maailmankuvan kanssa.

2. Pyrittiin antamaan kirkolle merkitys sen yhteiskunnallisen toiminnan, etenkin diakonian kautta

3. Pyrittiin osoittamaan, että uskonto on tarpeellinen yksilön psyykkisen kehityksen kannalta

Suurin osa 1800- ja 1900-luvun teologiasta jäsentyykin pyrkimyksenä tulkita kristinusko uudelleen modernille ihmiselle näitä kolmea periaatetta soveltamalla. Nämä periaatteet esiintyvät yleensä yhdessä, eri painotuksin, toisiaan täydentäen. Ajankohtaisena rationaalisena maailmankuvana toimi 1800- ja 1900-luvulla ennen kaikkea uuskantilainen filosofia ja eksistentialismi, joille kummillekin oli ominaista metafysiikan vastustaminen. Moraalinen toiminta, hengen vapaus, aito oleminen ja persoonan itseilmaisu nähtiin niiden piirissä korkeimpina arvoina. Niinpä Adolf Harnack kuuluisassa dogmihistorian yleisesityksessään katsoikin tehtäväkseen poistaa kristinuskosta metafyysisluonteiset oppilauselmat, joita hän piti hengen vapautta kahlitsevina dogman rappioilmiönä. Samoin eksegetiikka asetti Jeesus Nasaretilaisen merkityksen hänen moraaliopetuksiinsa hyläten ylösnousemuksen ja muut ihmeet. Tässä se seurasi jälleen uuskantilaista paradigmaa, jonka mukaan epävarmat historialliset tosiseikat eivät voi toimia perusteina hengen ikuisille totuuksille. Kantin ja hänen seuraajiensa mukaan moraali oli ihmisen korkein ominaisuus ja uskonto käytännöllisen järjen postulaatti, jonka tehtävä oli motivoida moraaliseen toimintaan. Niinpä kirkko osoitti merkityksensä moraalin opettajana ja erilaisten yhteiskunnallisten palvelutehtävien kautta. Uskonto sijoitettiin myös taiteen alueelle: Se oli runouden kaltaista aidon kokemuksen itseilmaisua. Tässä valossa tulkittiin myös kristinuskon dogmaa: Opit olivat uskonnollisen kokemuksen kuvausta. Niinpä oli mieletöntä vaatia niille yleistä totuusarvoa. Eihän runouskaan ole totta tai epätotta, vaan se on sisäisen kokemuksen ilmaisua. Opilliset totuusvaatimukset ovat siis kategoriavirheitä.

2.Kansankirkon ilmenemismuotoja Suomessa

Sama kansankirkko-ohjelma on Suomessa edelleen ajankohtainen. Esimerkiksi piispa Huotarin esittämästä kiteytyksestä voidaan löytää suurin piirtein samat pääkohdat: "Ensiksi pyrkimys pitää ihmisiä avoimesti ja ehdoitta kirkon jäseninä". Toisin sanoen kirkon jäsenyys ei edellytä jonkin tietyn opin hyväksymistä. "Toiseksi kirkon halu palvella ihmisiä menemällä heidän lähelleen ja liittymällä heidän tarpeisiinsa." Toisin sanoen kirkko oikeuttaa olemassaolonsa palvelemalla ihmisiä ja vastaamalla heidän tarpeisiinsa. "Kolmanneksi tavoite liittyä yhteiskunnan toimintaan." Toisin sanoen kirkon toiminnalla on oltava relevanssia yhteiskunnan toiminnan kannalta. Kansankirkko-ohjelman perusmotivaatio voidaan tiivistää: Kirkko ei saa olla lahko.

Mutta tässä kohdassa Hütter huudahtaa: Väärin! Tämä ei ole mikään teologinen perustelu, vaan sosiologinen. Alkukirkko oli marginaalinen ilmiö. Kirkko ei tuhoudu, vaikka se lahkoutuisi. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ei ole kansankirkkoa. Mutta jos kirkko menee mukaan pluralismiin, se tuhoutuu ekklesiologisesti. Näin on itse asiassa paljolti käynyt protestanttisessa maailmassa. Kansankirkko-ideologialla on oikeutettu teologinen pluralismi. Sillä on saavutettu se, että kirkko on edelleenkin laajojen kansanosien kirkko, kansankirkko. Tämä on kuitenkin tapahtunut sitovan opin kustannuksella. Kirkko on voinut laajentaa rajojaan sisällyttääkseen itseensä modernin maailman pluralismin vain siten, että se on samalla luopunut määritteistään, käsityksestä siitä, mitä on olla kirkko. Kirkon pelastus on koitunut sen tuhoksi.

"Mutta mitä on olla kirkko?", kysyy Hütter ja vastaa kirkon rakentuvan sen perustoimintojen varaan. Kirkko on siellä, missä vietetään jumalanpalveluksia, kastetaan, jaetaan ehtoollista, saarnataan sanaa, rukoillaan, harjoitetaan lähetystyötä ja diakoniaa. Kansankirkossakin nämä toiminnot esiintyvät. Käsitys niiden merkityksestä on kuitenkin häilyvä. Koska kansankirkko rakentuu teologisen pluralismin pohjalle, on sen jäsenillä vapaus tulkita näitä toimintoja omista lähtökohdistaan. Ja itse asiassa näin moderni teologia yleensä tekee. Se ottaa lähtökohdakseen jonkin kirkon perinteisen itseymmärryksen ulkopuolisen prinsiipin ja tulkitsee kirkon perustoimintoja sen valossa. Tällaisina prinsiippeinä ovat Suomessakin toimineet jo edellä mainitut moraali psykologia.

Tätä lähtökohtaa edustavat Suomessa vaikkapa Matti Hyrckin teoria jumalakuvista teoksessa Mielen kuvat Jumalasta ja Antti Kylliäisen ajatus siitä, että ihmisen kuuluu rakentaa itselleen sellainen oppi, joka vastaa hänen persoonallisuuttaan. Esimerkiksi Matti Hyrck erittelee erilaisia jumalakuvia psykologialähtöisesti ja asettaa ne vähintäänkin epäsuorasti paremmuusjärjestykseen. Kirkollista toimintaa hän pitää eräänlaisena luovana leikkinä. Jumala on pehmolelun tapainen transitionaaliobjekti, jonka kautta ihminen itse asiassa peilaa oman persoonallisuutensa rakenteita. Näissä näkemyksissä yhdistyvät käsitykset uskonnosta toisaalta taiteen kaltaisena itseilmaisuna ja toisaalta psykologisesti hyödyllisenä asiana. Samanlaisena prinsiippinä toimii ehkäpä vielä useammin moraali. Tietyt modernit kielifilosofiset näkemykset edustavat kantaa, jonka mukaan uskonnolliset uskomukset palautuvat toimintaan viittaaviksi lauseiksi. Kun henkilö esimerkiksi sanoo uskovansa, että Jumala on rakkaus, tarkoittaa tämä lause itse asiassa sitä, että lähimmäisenrakkaudella on hänen elämässään suuri merkitys. Uskonnon olemassaolon perusteleminen sillä, että se auttaa ihmistä kasvamaan ihmisenä ja opettaa hänelle oikeita arvoja, ei edusta mitään marginaalista näkökantaa, vaan päinvastoin se on selvästi yleisin julkisuudessa hyväksytty perustelu esimerkiksi julkiselle uskonnonopetukselle.

3.Loisen paljastaminen

Tällaiset tavat perustella kirkon julkista merkittävyyttä ovat kuitenkin hyvin tuhoisia kirkon itseymmärryksen kannalta. Itse asiassa ne ovat kristinuskon loisia, sillä ne käyttävät teorioidensa rakennuspalikoina kirkon toiminnan elementtejä, joita ne tulkitsevat uudestaan. Ne edellyttävät tulkintansa lähtökohdaksi kirkollisen todellisuuden, joka on kuitenkin syntynyt niistä riippumatta, ja joka ei olisi koskaan voinut syntyä niiden pohjalta. Niiden kannalta kirkon perustoiminnot ovat eräänlaisia arkaaisen uskonnollisuuden ilmaisuja, jotka voisi nykyisessä muodossa periaatteessa lakkauttaa. Näiden perustoimintojen olemassaolon oikeuttavat toisaalta kirkon pitkä historiallinen perinne, joka kuitenkin nähdään arvokkaana, ja toisaalta se, että ne auttavat tavallisia ihmisiä käsittelemään symbolisella tasolla sellaisia ilmiöitä, joita oppineet teologit käsittelevät käsitteellisellä tasolla. Tästähän on kyse, kun ihmisten opillisten käsitysten syntyä ryhdytään selittämään psykologiasta nouseviksi ja niitä laitetaan paremmuusjärjestykseen sen perusteella, miten hyvin ne ohjaavat persoonan kehitystä johonkin psykologian määrittämään suuntaan.

Tällainen teologian reduktionismi kaiken lisäksi jakaa kirkon jäsenet kahteen eri luokkaan: Maallikoihin, jotka eivät ymmärrä kirkon perustoimintojen takana piileviä syvempiä lainalaisuuksia, ja nämä lainalaisuudet hallitseviin pappeihin, joiden tehtävä on ohjata maallikoita oikeaan suuntaan. Tällainen ohjaaminen on kaiken lisäksi kätkettyä: Koska kaikki maallikot eivät näitä lainalaisuuksia ymmärtäisi, ja koska suora puhe näistä lainalaisuuksista saattaisi loukata ihmisten uskonnollisia tunteita, on pappien tehtävä pukea tämä psykologinen ja moraalinen ohjaus symboliseen ja myyttiseen muotoon, uskonnolliselle kielelle jota maallikot pystyvät vastaanottamaan. Näin kansankirkollinen ohjelma paljastuu pohjimmiltaan kätketyksi vallankäytöksi. Kirkon teologisen itseymmärryksen kannalta se on loinen, joka ei tuo kirkkoon mitään uutta, vaan käyttää olemassaolevaa kirkollista todellisuutta materiaalinaan. Tämä loinen tyrehdyttää kirkon elinvoiman. Väittämällä, että kirkko on jotakin muuta, kuin mitä se julkisen toimintansa perusteella näyttää olevan, se riistää kirkolta kirkon identiteetin. Kirkon työntekijät se sitoo valheeseen, kun se edellyttää, että he jatkavat kirkon perustoimintojen suorittamista sellaisenaan, tuomatta julkisesti esille niiden taustalle oletettuja reduktionistisia teorioita. Kutsumustietoisten ihmisten on vaikea sietää tällaista kaksinaismoralistista järjestelmää. Tästä seuraa työntekijöiden identiteettikriisi.

4.Loisen tappaminen

Kirkon siis muodostavat kirkon perustoiminnot. Kun kysytään, mitä on olla kirkko, vastaus löytyy kirkon perustoiminnoista. Niiden mielekäs, ei-reduktionistinen suorittaminen edellyttää sellaisen klassisen kirkkokäsityksen, jossa kirkon kristologinen ja pneumatologinen todellisuus otetaan vakavasti. Parasiitti on tapettava, jotta kirkko heräisi henkiin.

Hütter asettaa hyvin voimakkaasti vastakkain modernin, ihmisen omasta toiminnasta lähtevän kirkkokäsityksen ja klassisen, Jumalan toiminnasta lähtevän kirkkokäsityksen. Kirkko on hänen mukaansa Jumalan toiminnasta lähtevää vaikutettuna olemista, passiota. Tämä Jumalan toiminta ilmenee kirkon perustoiminnoissa. Kirkko on Jumalan armotaloudenhoidon väline. Jumalan reaalinen, inkarnatorinen läsnäolo armonvälineissä on kirkon itseymmärryksen perusta. Armonvälineet luovat kirkon, jossa Jumala vaikuttaa. Kirkko on kommuuniota, reaalista yhteyttä Kolmiyhteisen Jumalan kanssa. Tämä kommuunio aktualisoituu kirkon perustoiminnoissa. Ilman tätä itseymmärrystä esimerkiksi jumalanpalveluselämä, ehtoollisen viettäminen ja kasteen toimittaminen muuttuvat epämielekkäiksi. Tämä kirkollinen itseymmärrys on oletettava annettuna, sillä jos sitä ei oleteta, ei ole kirkkoakaan. Kaikki aidosti kirkollinen toiminta ja teologianharjoitus nousee tältä pohjalta.

Kirkon jumalapuheen perusta on ajatus siitä, että Jumala on sitoutunut aineelliseen todellisuuteen. Inkarnaatio on tämän Jumalan toiminnan perustavanlaatuisin ilmaus. Jumalan läsnäolo ja vaikutus kirkossa perustuu Jumalan vapaaseen päätökseen, siihen, että Jumala identifioituu itsekin itselleen kirkon toiminnoissa: Kirkko on Kristuksen ruumis, jonka Pyhä Henki tekee eläväksi. Jumalan sitoutuminen kirkon toimintoihin merkitsee sitä, että sellainen kirkollinen puhe, joka on välittömässä yhteydessä Jumalan pelastushistoriaan, on puhetta Jumalasta. Toisin sanoen se tavoittaa kohteensa. Tämä on kirkon opinkäsityksen perusta. Uusprotestanttisessa teologiassa oppi nähtiin kuolleeksi, metafyysiseksi muodostelmaksi. Hütterin mukaan oppi ei ole kuollutta, sillä Jumala on sitoutunut sen ihmissanoihin. Se ei ole staattista metafysiikkaa, vaan evankeliumin oppia, joka tavoittaa Jumalan niiden aineellisen todellisuuden muotojen kautta, joihin Jumala on kirkossa sitoutunut. Siksi oppi on kirkon olemassaolon kannalta välttämätöntä. Opin kautta välitetään itse Kristus.

Tämän vuoksi kansankirkollinen käsitys, joka pitää ihmisiä ehdoitta kirkon jäseninä ja vierastaa opillisia rajauksia, tuhoaa kirkon. Kirkolla täytyy olla oppi, jotta se voi olla kirkko, sillä Jumala ei ole sitoutunut mihinkä tahansa todellisuuden muotoihin, vaan ainoastaan niihin, jotka perustuvat hänen lupauksiinsa. Jos kirkosta poistetaan määritelty oppi, kirkosta poistetaan myös Jumala.

Mitkä sitten ovat oikean opin kriteerit? Ne on annettu kirkon toiminnassa. Sellainen oppi, joka kieltää kirkon toimintojen edellyttämän kirkollisen itseymmärryksen on väärä, sillä se tuhoaa kirkon. Kirkossa voidaan kyllä käydä teologista keskustelua, mutta se tapahtuu näiden perustoimintojen antamissa rajoissa. Teologian tehtävä ei ole luoda loputtomasti uusia tulkintoja kirkon perustoiminnoille, vaan tulkita näitä perustoimintoja niistä itsestään lähtien. Sen tehtävä on kartoittaa kirkon itseymmärrystä ja yhteiskunnassa vallitsevia ajattelumalleja, vertailla näitä keskenään ja pyrkiä ilmaisemaan uskon sisältö mahdollisimman ymmärrettävällä tavalla, mutta ei luopua siitä ajatuksesta, että kirkon usko on itse itsensä selittävää, ei jonkin muun todellisuuden tason ilmaisua. Kirkon teologia on itse asiassa tällaisena kaikkein vapainta. Teologian vapauden määrittely jonkin ulkoisen aatteen kautta on vierasta kirkon uskolle ja lähtökohdissaan epäteologista. Se johtaa kirkon uskon turmeltumiseen.

Hütterin mukaan kirkko on julkinen yhteisö. Kansankirkko on pyrkinyt säilyttämään julkisen merkittävyytensä mukautumalla yhteiskunnassa vallitsevaan ajatteluun. Tämä perustuu Hütterin mukaan väärään käsitykseen julkisuudesta. Poliittinen liberalismi on määrittänyt vain valtion julkiseksi yhteisöksi. Tällaista monoliittista yhteisökäsitystä tulee Hütterin mukaan vastustaa. Hänen mukaansa on olemassa monia erilaisia julkisia yhteisöjä, kuten esimerkiksi valtio, yliopisto ja kirkko. Näitä määrittävät mm. yhteiset säännöt, tietty päämäärä ja yhteinen muisti. Kansankirkollinen teologia on itse asiassa johtanut siihen, että kirkko on yhteisönä pirstoutunut, koska sillä ei ole enää yhteisiä sääntöjä eikä yhteistä päämäärää. Kirkon oikea itseymmärrys on kirkon ymmärtämistä kommuniona, yhteisönä jonka Kristus yhdistää. Tästä ekklesiologisesta itseymmärryksestä lähtien on selvää, että kirkolla on yhteinen uskon sisältö, joka määrittää sen rajat. Kirkon uskon sisällön määrittäminen mahdollistaa kirkollisen diskurssin, jonka olennainen osa on kirkollinen teologianharjoitus.

Kirkon tervehdyttäminen ja loisen tappaminen lähtee siis oikeasta kirkollisesta itseymmärryksestä. Kun ymmärretään, että kirkko saa identiteettinsä armonvälineistä ja niiden edellyttämästä, Jumala-keskeisestä todellisuuskäsityksestä, voidaan torjua tätä todellisuuskäsitystä dekonstruoiva, reduktionistinen teologia. Käsitys kirkosta Kristuksen ruumiina palauttaa kirkkoon käsityksen kristittyjen yhteisestä missiosta ja yhdistää kirkon teologisen keskustelun vallitsevasta hedelmättömän dekonstruktion tilasta palvelemaan kirkon yhteistä tehtävää.

Ennen kaikkea kirkon työntekijät ovat niitä ihmisiä, joiden identiteetti rakentuu kirkon identiteetin kautta. Jos kirkon itseidentiteetti on hämärä, katoaa työntekijöiltäkin helposti käsitys kirkollisen työn mielekkyydestä ja päämäärästä. Jos teologista itseidentiteettiä ei ole, tämän arvotyhjiön täyttävät muualta omaksutut, psykologiset ja moraaliset aatteet. Kirkon saarnaviran tehtävä on todistaa julkisesti kirkon todellisuuskäsityksestä. Jos kirkon työntekijöillä ei ole teologista käsitystä kirkon olemuksesta, ei sitä yleensä synny maallikoillekaan. Koska kirkko ei tarjoa selkeää ymmärrystä siitä, mitä on olla kristitty, identifioivat kirkon jäsenetkin itsensä jonain muuna kuin kristittyinä. Juuri tämä kirkon identiteetin tuhoaminen on mahdollistanut kansankirkko-ohjelman menestyksen. Kirkosta ei ole ollut syytä erota, koska se ei ole profiloitunut selvästi minkäänlaisena valintana, vaan on pyrkinyt pitämään ihmisiä "avoimesti ja ehdoitta kirkon jäseninä".

Kirkon tulevaisuus ei voi mitenkään pitkällä tähtäimellä rakentua tällaisen ohjelman varaan. Kirkko muistuttaa nyt monessa mielessä Suomen johtavia poliittisia puolueita: Ideologia on kadonnut, mutta parempiakaan realistisia vaihtoehtoja ei ole tarjolla. Jos haastajaa ei ilmaannu, kansa jättää uppoavan kirkkolaivan hitaasti, mutta varmasti. Ei kuitenkaan ole mitenkään varmaa, että haastajia ei ilmaantuisi. Esimerkiksi karismaattiset liikkeet saatavat nousta tällaisiksi haastajiksi. Kirkko, jossa vallitsee teologinen kaaos, ei kykene reagoimaan tehokkaasti todellisuuden sille asettamiin haasteisiin. Identiteettinsä menettänyt kirkko ei ole todellista hengellistä etsintää kokevalle ihmiselle vakavasti otettava vaihtoehto. Siksi kirkon ainoa todellinen pelastus on, että se löytää itsensä ja tiedostaa oman olemassaolonsa perustan Kolmiyhteisessä Jumalassa.