Ilmari Karimies

Patristisen teologian vaikutus 1800- ja 1900-luvun teologiassa

1.Johdanto: Mitä on patristinen teologia?

Patristisella teologialla tarkoitetaan antiikin jakamattoman kirkon ajattelua ja teologiaa aina n. 700-luvulle asti. Termi itse tulee sanasta ’isä’ (pater) ja se viittaa ennen kaikkea siihen tradition siirtymisen prosessiin, jossa varhainen kristikunta koki saavansa uskontotuudet opettajiltaan. Tämä tradition siirtymisprosessi hahmotettiin merkitykseltään analogisiksi Vanhan testamentin patriarkkakertomusten kuvaaman uskonyhteisön historiallisen jatkuvuuden kanssa. Niinpä yleiseksi tavaksi onkin vakiintunut viitata apostolien opetuslapsiin apostolisina isinä ja heidän työnsä jatkajiin kirkkoisinä. Lännessä patristisen aikakauden jälkeisiä merkittäviä teologeja kutsutaan usein arvonimellä kirkon opettaja. Ortodoksisessa traditiossa kirkkoisiksi on usein tapana kutsua vielä 700-luvun jälkeenkin eläineitä teologisia auktoreita, mikä osittain implikoi myös suurempaa jatkuvuutta teologianharjoittamisen tavassa ja sen sisällössä.

Patristisen teologian erityinen merkitys ekumeenialiikkeelle liittyy patristisen konsensuksen ideaan. Tämän ajatuksen mukaan sitä, mikä on kirkkoisien teologialle yhteistä, pidetään normatiivisena kristillisten oppien oikean tulkinnan kriteerinä. Toisaalta patristisen teologian katsotaan usein muodostavan sisällöllisen ja metodologisen konsensuksen joka ilmentää kirkkoisille yhteistä teologian harjoituksen tapaa ja jota pidetään jollain tavoin ihanteellisena tai normatiivisena. Kirkkokunnat, jotka mieltävät itsensä osaksi apostoliseen aikaan ulottuvaa historiallista jatkumoa pitävätkin yleensä patristista ajattelua ainakin siinä mielessä normatiivisena, että niille on syntynyt tarve osoittaa ainakin joiltakin patristisilta ajattelijoilta löytyvän tukea juuri niiden omille erityiskorostuksille.¹ Patristisena aikakautena käsitellyt keskeiset sisällölliset teologiset kysymykset, kuten kolminaisuusoppi ja Kristuksen kaksiluonto-oppi, sekä näitä koskevat ekumeenisten kirkolliskokousten päätökset, on yleensä nähty normatiivisiksi, isiltä saaduiksi teologisiksi totuuksiksi. Patristiselle teologianharjoituksen metodille taas on ollut ominaista se, että spiritualiteetin, dogmatiikan, etiikan ja raamatuntulkinnan alaan kuuluvia kysymyksiä on käsitelty hedelmällisessä ykseydessä tekemättä jyrkkää eroa eri teologian disipliinien välille, toisin kuin on tapana modernissa akateemisessa teologiassa. Usein paluu patristiseen teologiaan onkin nähty keinona purkaa hedelmättöminä pidettyjä modernin teologian erotteluja ja palauttaa spiritualiteetti, dogmatiikka, kirkko-oppi ja liturginen teologia toistensa yhteyteen palvelemaan kirkon elämää.² Etenkin katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa 1800- ja varsinkin 1900-luvulla harjoitettu patristinen tutkimus on kyennyt palvelemaan näitä päämääriä. Tässä kirjoituksessa luodaan katsaus siihen, miten patristista teologiaa on tulkittu modernina aikakautena katolisessa, ortodoksisessa ja protestanttisessa teologiassa ja millainen vaikutus sillä on ollut moderniin teologiseen ajatteluun.

2.Patristinen tutkimus modernin roomalaiskatolisen teologian uudistajana

2.1.Ranskalaiset teologit tienraivaajina: Henri de Lubac ja Yves Congar

1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun roomalaiskatolinen teologia oli perusjuonteeltaan defensiivistä; kirkko joutui puolustautumaan vieraaksi kokemiansa modernin maailman esiinnostamia suuntauksia vastaan. Tämä tapahtui opillisen kontrollin keinoin, keskittämällä valtaa paaville ja tukeutumalla tiukasti keskiajalta periytyvään tomistiseen ja skolastiseen tapaan jäsentää teologia.³ Katolisessa teologiassa elpynyt kiinnostus patristiseen teologiaan syntyi osittain vastapainoksi tällaiselle teologianharjoituksen metodille. 1900-luvun alkupuolella roomalaiskatolisen kirkon hedelmällisin teologianharjoitus sijoittui Ranskaan. Ranskalaiset teologit Henri de Lubac (1896-1991) ja Yves Congar (1904-1995) paneutuivat patristiseen ja dogmihistorialliseen tutkimukseen soveltaen sitä oman aikansa teologian kritiikkiin. Lubac tutustui opiskeluaikanaan Cantorbéryssä Augustinuksen ja Irenaeuksen teoksiin. Teoksessaan Surnaturel (1946) hän nousi vastustamaan uustomistista hypoteesia puhtaasta luonnontilasta, jossa ihminen voisi saavuttaa onnellisuuden ilman minkäänlaisia viittauksia yliluonnolliseen päämäärään. Rooma kielsi Lubacin teoksen, ja Lubac oli eräänlaisessa teologisessa eksiilissä koko 1950-luvun. Tämän ajan hän käytti lukemalla läpi Mignen patrologian latinankielisiä isiä. Hän kirjoitti myös teoksen Origeneen raamatuntulkintametodista sekä merkittävän Exégèse médièvale –teoksen keskiaikaisesta raamatuntulkinnasta. Vatikaanin II kirkolliskokouksen (1962-65) jälkeen, johon Lubac ja Congar kutsuttiin asiantuntijoiksi, saattoi Lubac julkaista uustomismin vastaiset näkemyksensä uudessa muodossa teoksissa Le Mystère du Surnaturel ja Augustinisme et Théologie moderne (molemmat 1965). Teologiannäkemyksessään de Lubac halusi palata isien ’symboliseen’ teologiaan vastakohtana uustomistiselle, puhtaan rationaaliselle teologianharjoitukselle, joka ohitti dogmihistoriallisen perspektiivin.⁴ Lubacin ystävä ja työtoveri Yves Congar taas oli merkittäviä ekumenialiikkeen edistäjiä, joka teoksellaan Chrétiens désunis (1937) pyrki herättämään keskustelua katolisessa kirkossa. Myös Congar oli ajatuksineen paitsiossa Vatikaanin II kirkolliskokoukseen asti. Myöhemmässä tuotannossaan Congar keskittyi etenkin traditio-käsitteen pohtimiseen.⁵

2.2.Hans Urs von Balthasar ja Jean Daniélou

Patristisen tutkimuksen merkittäviä harjoittajia olivat myös Lubacin oppilaat Hans Urs von Balthasar (1905-1988) ja hänen opiskelutoverinsa Jean Daniélou (1905-1974). Sveitsiläissyntyinen Balthasar tutustui kirkkoisiin opiskellessaan Lubacin johdolla jesuiittasääntökunnan koulussa Lyon-Fourvièrissä. Hän käänsi 1930-luvulla valikoimia Origeneen, Gregorios Nyssalaisen ja Augustinuksen tuotantoa sekä kirjoitti myöhemmin tutkimuksia Maksimos Tunnustajasta (Kosmische Liturgie, 1941), Gregorios Nyssalaisesta (Présence et Pensée, 1942) sekä Origeneesta (Parole et mystère chez Origène, 1957). Baltahasar sai myös vaikutteita katoliselta näkyjen näkijältä Adrienne von Speyrilta, jonka ajatuksia hän yhdisti meditatiiviseen mystiikaan. Hän pyrkikin yhdistämään meditatiivisen ja kontemplatiivisen mystiikan, joista jälkimmäistä kirkon perinne piti suuremmassa arvossa. Myöhäisemmässä tuotannossaan Balthasar keskittyi etenkin teologisen estetiikan teorian luomiseen (erit. seitsenosainen teos Herrlichkeit, 1961-69), mutta osoitti myös tässä projektiissaan kiinnostusta kirkkoisiin. Varhaistuotantonsa vuoksi myös Balthasar oli pitkään kirkollisessa paitsiossa, ja hän on aikalaisistaan ainoa merkittävä teologi, jota ei kutsuttu Vatikaanin II kirkolliskokouksen asiantuntijaksi. Konsiilin jälkeen hänen maineensa kuitenkin palautettiin ja vuonna 1988 paavi Johannes Paavali II nimitti hänet kardinaaliksi. Balthasar kuoli muutama päivä ennen virkaanasettamisjuhlallisuuksia.⁶

2.3.Patrististen lähdetekstien julkaisu

Ranskalaiset teologit kunnostautuivat myös patrististen lähteiden julkaisemisessa. Mauriinit, Saint-Maurin luostarin benediktiinimunkit olivat 1600-luvulta lähtien koonneet kirkkoisien teoksista luotettavaa laitosta, jonka ranskalainen J.-P. Migne 1800-luvulla julkaisi latinan- ja kreikankielisissä patrologioissaan. Ranskalainen tutkimus auttoi levittämään kreikkalaisten kirkkoisien vaikutusta lännessä ja tuotti myös tekstisarjan Sources chrétiennes, jota Henri de Lubac ja Jean Daniélou ryhtyivät toimittamaan vuonna 1941 tarkoituksenaan palauttaa vanhan kirkon traditioita katolisuuteen ja näin myös helpottaa ekumeenista dialogia. Ranskalaisten teologien tekemät käännökset liturgisista teksteistä sekä saksalaisten roomalaiskatolisten liturgianhistoriaa koskevat tutkimukset vaikuttivat myöhemmin myös muihin kirkkokuntiin levinneen liturgisen uudistusliikeen syntyyn. Varsinaisena liikeen alullepanijana pidettiin belgialaista munkkia Lambert Beaduinia.⁷

2.4.Patristiset vaikutteet sakramenttiteologiassa

Benediktiinimunkki Odo Casel kirjoitti 1900-luvun alkupuolella sakramenttiteologian yhteyksistä juutalaisen muistojuhlan ja kreikkalais-roomalaisen ’mysteerin’ käsitteeseen. Hänen näkemyksensä oli dynaamisempi kuin armon metafyysistä vaikutusta korostanut skolastinen ajattelutapa, ja Caselin kirjoitukset palauttivatkin keskustelua patristisiin lähteisiin. Caselin mysteeriteologiaa eteenpäin kehittänyt Edward Schillebeeckx (s. 1914), Hans Urs von Balthasarin ystävä, painotti sakramentteja erityisesti Kristuksen persoonallisen kohtaamisen paikkana ja loi käsityksen Kristuksesta alkusakramenttina. Kirkon sakramentteja hän piti tämän alkusakramentin manifestaatioina. Schillebeeckxin omaksuman personalistisemman lähestymistavan seurauksena sakramenttiteologiassa alkoi korostua metafyysisen armovaikutuksen sijaan sakramenttien synnytämä persoonallinen suhde kirkkoon ja Kristukseen. Sakramenttien viettäminen ilman seurakuntaa alettiin kokea ongelmalliseksi ja sakramentaalisen armon välittämisen kannalta sakramenttien luonne merkkeinä korostui. Nämä ajatukset vaikuttivat Vatikaanin II kirkolliskokouksen liturgisissa uudistuksissa, joissa sakramenteista pyrittiin poistamaan sellaista ainesta, joka vaikeutti niiden merkityksen ymmärtämistä. Saman ajattelutavan perusteella siirryttiin myös kansankielen käyttöön toimituksissa. Konsiilin päätöksillä oli huomattava vaikutus ekumeeniseen keskusteluun sakramenteista ja niiden vietosta. 1960-luvun jälkeen sakramenttiteologia ja ja jumalanpalveluselämä ovatkin monissa kirkoissa kehittyneet Vatikaanin II konsiilin vaikutuksesta kohti yhä suurempaa yhteisymmärrystä, mikä näkyy erityisesti KMN:n Faith and Order –jaoston vuonna 1982 julkaisemassa BEM (Baptism, Eucharist and Ministry) –asiakirjassa.⁸

3.Ortodoksinen teologia idealismin ja patristisen teologian risteytyksenä

3.1.Venäläinen ortodoksinen teologia: Idealismin ja patristiikan risteytys

Ortodoksista teologiaa hallitsi 1900-luvun alussa idealistiseen filosofiaan painottunut traditio, jonka merkittävimpiä edustajia olivat A. S. Homjakov (1804-1860), Vladimir Solovjev (1853-1900), Sergei Bulgakov (1871-1944) ja Nikolai Berdjajev (1874-1948). Tämän tradition yhtenä erityispiirteenä oli ajatus eräänlaisesta uskovien yhteiselämän syvyyksistä kumpuavasta yhteisöllisestä yksimielisyydestä, jota Homjakov nimitti termillä sobernost⁹. Myös Solovjevin teologian keskuksessa oli ajatus eräänlaisesta luomakunnassa vallitsevasta kosmisesta yhteydestä ja tasapainosta, jonka Solovjev ajatteli olevan jumallisen viisauden, ns. Sofian ilmentymää luomakunnassa. Näiden perusajatusten pohjalta Bulgakov kehitteli metafyysistä teoriaa Jumalan Hengen vaikutuksessa elävästä yhteisöstä, joka yhdisti Sofia- ja sobernost-ajatukset. Berdjajev taas oli teologiassaan kiinnostunut idealistisesta puhtaan mahdollisuuden ideasta. Kirjoittamassaan artikkelikokoelmassa Vehi he kritisoivat venäläisen älymystön sekularismia. Venäjän vallankumouksen jälkeen Bulgakov ja Berdjajev vaikuttivat Pariisin ortodoksi-emigranttien piirissä.¹⁰

Nuorempaa emigranttisukupolvea em. teologien idealistinen ja filosofispainotteinen ajattelu ei miellyttänyt, vaan sen mielenkiinto suuntautui selkeämmin kirkolliseen ja etenkin patristiseen perinteeseen. Merkittävimpiä näistä nuorista teologeista olivat Georges Florovsky (1893-1979) ja Vladimir Losski (1903-1958). Florovsky oli alun perin Bulgakovin kollega Pariisissa ja vaikutti myöhemmin Yhdysvalloissa. Hän julkaisi vuonna 1937 venäläistä teologiaa käsittelevän historiateoksen, jossa hän arvosteli kovin sanoin sen sidonnaisuuksia idealistiseen ajatteluun. Sen vastapainoksi hän vaati palaamista patristisen ja bysanttilaisen kauden objektiiviseen hellenistiseen ajatteluun. Vaikka Florovsky kritisoi voimakkaasti ns. sobernost –ideaa, hän kuitenkin kuvasi kirkkoa yksilöllisyyden ylittäväksi trinitaariseksi kommuunioksi ja persoonien välisillä suhteilla on merkittävä asema hänen metafysiikassaan.¹¹

Florovskya varsinkin ekumeenisesta näkökulmasta merkittävämpi teologi oli Vladimir Losski, joka oli laajemmin yhteyksissä ortodoksisen maailman ulkopuolelle, mm. anglikaaneihin ja roomalaiskatolisiin. Yhdessä roomalaiskatolisen patristiikan tutkijan Jean Daniéloun kanssa hän oli perustamassa aikakauslehteä Dieu Vivant, joka pyrki luomaan humanistista, avoimesti kirkkoisiin sekä kirjalliseen ja filosofiseen kulttuuriin suhtautuvaa teologista linjaa. Losskin merkittävin teos oli kuitenkin ortodoksisen teologian yleisluonnetta määrittelemään pyrkimyt Essai sur la thologie mystique de l’eglise d’Orient (Idän kirkon mystinen teologia, 1944), joka oli sekä loistava patristisen teologian yleisesitys että myös konstruktiivinen ja omaperäinen opin tutkielma. Teos keskittyi etenkin ns. negatiivisen teologian traditioon, esittäen siitä kuitenkin varsin omintakeisen tulkinnan, joka korosti ihmisen persoonallista yksilöllisyyttä vastakohtana lajiolemuslähtöiselle metafyysiselle ajattelulle. Losski katsoi juuri yksilöllisen persoonallisuuden olevan Jumalan kuvaa ihmisessä. Tämän ajatuksen pohjalta hän muotoili käsityksensä traditiosta sellaisena Pyhän Hengen toimintana kirkossa, jossa kukin yksilö ilmentää ja heijastaa persoonallisella tavalla Jumalan itseilmoitusta. Yhteisönä, jossa kaikki ovat omassa suhteessa toisiinsa, on kirkko Losskin mukaan Kolminaisuuden kuva.¹²

Nuoremman polven emigranttiteologeille oli myös yhteistä kiinnostus keskiaikaisen bysanttilaisen teologin, Gregorios Palamaksen ajatteluun. Palamas erotti teologiassaan toisistaan Jumalan olemuksen, joka on tuntematon, ja Jumalan energiat, hänen toimintansa luomakuntaa kohtaan. Jumalasta voidaan Palamaksen mukaan tietää vain, mitä hän tekee, ei millainen hän on. Toisaalta Jumalan energiat välittävät kuitenkin aidosti jumalallisen elämän; ne ovat todellista, muuttavaa, uutta elämää synnyttävää tietoa.¹³ Tämän ns. Palamas-herätyksen synnyttivät venäläisen munkin, Vasili Krivožein, josta myöhemmin tuli Brysselin arkkipiispa Basil, vuonna 1930 julkaisemat artikkelit. Romanialainen Dumitru Staniloae, josta tuli Romanian kirkon tuottelian teologi julkaisi myös vuonna 1938 monografian Palamaksesta. Staniloae osoitti Palamaksen lisäksi mielenkiintoa myös Maksimos Tunnustajaan. Palamasta käsittelevistä teoksista on merkittävä myös John Meyendorffin laaja kriittiseen tutkimukseen perustuva monografia. Nuoremman polven emigranttiteologeista myös Yhdysvalloissa opiskelleen Aleksander Schmemannin liturgista teologiaa ja sakramentteja käsittelevät teokset ovat olleet suosittuja ortodoksisten kirkkojen ulkopuolellakin.¹⁴

3.2.Kreikkalainen ortodoksinen teologia: Identiteetin luominen patristisen teologian avulla

Ennen Kreikan vapautumista ottomaanien vallasta v. 1820 keskittyi kreikkalainen teologia antiikkia ja askeettista ja hengellistä elämää käsitteleviin kirjoituksiin. Merkittävin näistä on Nikodemos Athosvuorelaisen vuonna 1782 julkaisema kokoelmateos Filokalia¹⁵, joka sisältää patristisia ja bysanttilaisia rukouselämää käsitteleviä kirjoituksia mm. edellä mainituilta Maksimos Tunnustajalta ja Gregorios Palamakselta. Teos käännettiin jo varhain venäjän kielelle ja sitä luettiin läpi 1800-luvun. Se auttoi ortodoksista maailmaa pysymään kosketuksissa patrististen juuriensa kanssa ajalla, jolloin se muuten omaksui huomattavia vaikutteita lännestä.¹⁶ 1800-luvun kreikkalainen akateeminen teologia olikin järjestetty saksalaisen akateemisen mallin mukaan, joka erotti jyrkästi toisistaan opin, hengellisen elämän ja moraalin. Sisällöltään se oli usein reaktiivista, länsimaisen teologian asettamiin kysymyksiin kantaa ottavaa.¹⁷

1960-luvulla kreikkalaisessa teologiassa tapahtui huomattava painopisteen muutos patristisen teologian suuntaan. Kirjoittajat pyrkivät tietoisesti palauttamaan teologian keskelle kirkon sakramentaalista elämää ja kritisoimaan länsimaisen teologian puhdasta käsitteellisyyttä apofaattista traditiota apunaan käyttäen. Tässä turvauduttiin erityisesti Gregorios Palamaksen teologiaan. Thessalonikissa sijaitseva Moni Vladonin patristinen instituutti alkoi 1960-luvulla julkaista Palamaksen tuotantoa ja pani alulle myös Kleronomia-nimisen patristista tutkimusta käsittelevän aikakausjulkaisun. Myös kirkon elämän ja Jumalan trinitaarisen elämän välisiä suhteita tutkittiin, osittain venäläisen teologian aihetta kohtaan osoittaman mielenkiinnon vuoksi. Nikos Nissiotis (k. 1968), joka vaikutti mm. kirkkojen maailmanneuvostossa, painotti kommuuniota uskonnollisen tiedon perustana; Jumalaa ei voitu kuvata käsitteellisesti, vaan uskonnollisen tiedon saavuttaminen oli mahdollista vain Kristuksen perustamassa ja Hengen alati uudistamassa kirkollisessa yhteydessä.¹⁸ Merkittävistä kreikkalaisista teologeista Johannes Zizioulas käsitteli väitöskirjassaan The Unity of the Church in the Eucharist and the Bishop during the First Three Centuries kirkon viran ja liturgisen elämän historiallisen kehittymisen sekä eukaristisen yhteisön välisiä suhteita liittyen osittain venäläisten teologien ajatuksiin kirkon yhteisöluonteesta. Myöhemmässän tuotannossaan myös Zizioulas luo laajempaa metafyysistä teoriaa tiedon ja todellisuuden suhteesta. Hän haluaa hylätä lähtökohdan ykseyden filosofisesta primäärisyydestä ja korvata sen ajatuksella olemisen ja suhteen samanaikaisuudesta ja samanarvoisuudesta,¹⁹ liittyen näin omalla tavallaan personalistiseen idealistiseen filosofiaan.

4.Patristinen mielenkiinto protestanttisessa teologiassa

Monet uskonpuhdistajat suhtautuivat positiivisesti patristiseen perintöön, etenkin vanhan kirkon isien todistukseen. Vaikka ainoastaan Raamattua pidetiin opin autoritatiivisena lähteenä, pitivät monet protestantit ratkaisevan tärkeinä Raamatun tulkinnan kriteereinä viiden ensimmäisen vuosisadan uskoa (ns. consensus quinquesaecularis). Myöhemmin nämä vaikutteet näkyivät ennen kaikkea anglikaanisessa teologiassa.²⁰

4.1.Anglikaaninen teologia: Anglokatolisuus ja Oxfordin liike

Kaikki reformaattorit arvostivat jossain määrin kirkkoisiä, mutta ennen kaikkea Philip Melanchthon ja Martin Bucer olivat kiinnostuneita patristisesta teologiasta ja hahmottivat uskonpuhdistuksen pitkälti paluuna isiin. Bucerin kautta vanhakirkollisuuden arvostus korostui etenkin anglikaanisessa kirkossa.²¹ Myöhemmin nämä painotukset ilmenivät Oxfordin-liikeen toiminnassa.

Oxfordin liike syntyi 1800-luvulla Oxfordin yliopiston piirissä. Sen pyrkimyksenä oli palauttaa unohdettuja 1600-luvun korkeakirkollisia ihanteita kirkolliseen elämään. Sille oli ominaista etenkin kristinuskon apostolisuuden korostaminen ja kiinnostus keskiajan liturgiseen kehitykseen, mutta myös ekumeeninen mielenkiinto. Liikkeen tärkeimpiä vaikuttajia olivat E. B. Pusey, John Keble ja myöhemmin roomalaiskatoliseksi kääntynyt John Henry Newman (1801-1890). Heidän toimittamansa 45-osainen vuosina 1838-88 ilmestynyt kirkkoisien tekstien englanninkielinen käännöskokoelma Library of the Fathers käynnisti anglikaanisen patristiikan tutkimuksen ja johti yhä selkeämpään käsitykseen patristisesta ajattelusta anglikaanisen itseymmärryksen olennaisena perustana. Käännöstyön seurauksena patristiset tekstit löytyvätkin nykykielillä kaikkein laajimmin englanniksi.²²

Oxfordin liikkeen merkittävin keulahahmo oli Newman, joka tutustui Kebleen Oxfordin yliopiston Oriel Collegessa päästyään sinne stipendiaatiksi vuonna 1822. Vuonna 1828 hänestä tuli yliopiston kirkon St. Maryn kirkkoherra ja tätä virkaa hän piti hallussaan vuoteen 1843 asti. 1828 Newman alkoi etenkin Keblen suosituksesta lukea kirkkoisien teoksia. Nämä vähensivät hänen aiempaa evankelisuuttaan ja liberalismiaan ja saivat hänen teologiset näkemyksensä lähentymään katolisia näkökantoja. Vuonna 1832 Newman julkaisi ensimmäisen teoksensa The Arians of the Fourth Century, jossa hän käsitteli opin kehitystä uskon itseilmaisuna. Hän perehtyi teoksessaan etenkin kysymyksiin jotka koskivat jumalallista luontoa, uskontunnustusten suhdetta kolminaisuusoppiin sekä allegorian merkitystä uskon itseilmaisuprosessissa. Kirkkoisistä varsinkin kiivaasti areiolaisia vastaan taistelleella Athanasioksella olikin huomattava vaikutus Newmanin ajatteluun.

Vuonna 1832-33 Newman teki matkan Välimerelle. Tämän matkan aikana Englannin uskonnollisessa ilmapiirissä tapahtui huomattavia muutoksia mm. ns. Test Actin²³ kumoamisen ja uskontoa koskevien perustuslain muutosten seurauksena. Tämä sai aikaan englannin roomalaiskatolisten emansipaatio-liikkeen. Newmanin palattua matkaltaan, jolla hän oli ollut kuolla lavantautiin, hän ryhtyi puolustamaan Englannin kirkon katolista perintöä roomalaiskatolisten kasvavaa arvostelua vastaan. Hän vaikutti Oxfordin liikkeen merkittävän Tracts for Times –kirjoitussarjan julkaisemisen aloittamiseen. Vuonna 1837 julkaisemassaan opin kehitystä ja uskontunnuksia käsittelevässä kirjassaan Lectures on the Prophetical Office of the Church, joka perustuu Newmanin erään roomalaiskatolisen papin kanssa käymään kirjeenvaihtoon, hän arvostelee varsinkin roomalaiskatolista käsitystä kirkollisen opetusviran auktoriteetista, jonka hän pelkää uhkaavan antiikin kristillisyyden arvovaltaa. Tämän tilalle hän asettaa Raamatun ja kirkkoisät, joita hän tulkitsee ns. Vincentiuksen kaanonin mukaan: Normatiivista on se, jonka ”kaikki aina ja kaikkialla ovat uskoneet”. Protestanttisen yksin Raamattu-periaatteen sijaan Newman korostaa traditiota; sekä kirkon liturgiseen elämään sisältyvää ’profeetallista’ perinnettä, että piispojen ja konsiilien julkilausumiin sisältyvää ’episkopaalista’ traditiota. Puhtaan protestantismin Newman katsoo johtavan individualismiin ja sen kautta kirkolliseen hajaannukseen, rationalismiin ja liberalismiin. Myös luennoissaan vanhurskauttamisopista vuonna 1838 Newman painottaa patristista ajattelutapaa.

Kaikki eivät kuitenkaan pitäneet Newmanin ajattelusta. Newmanin yritys vuonna 1841 sovittaa Trenton konsiilin päätöksiä anglikaanisten oppien kanssa johti sekä yliopiston että piispojen voimakkaaseen kritiikkiin. Tämä sai Newmanin vetäytymään ystäviensä seurassa askeettisempaan elämään ja lopulta eroamaan 1843 kirkkoherranvirastaan. Vuonna 1845 Newman liittyi roomalaiskatoliseen kirkkoon julkaistuaan samalla katolisia näkemyksiä myötäilevän teoksen Essay on the Development of Christian Doctrine kristillisen opin kehityksestä.²⁴ Tämän jälkeen Oxfordin liikkeen johtovastuu siirtyi Keblelle ja Puseylle, jotka pyrkivät pitämään anglokatolisen liikkeen hengissä anglikaanisen kirkon piirissä. Roomalaiskatolisena Newman kirjoitti edelleen merkittäviä teoksia mm. uskonnollisten uskomusten rationaalisuudesta sekä julkaisi aiempia teoksiaan varustettuna roomalaiskatolisen tulkinnan mukaisilla esipuheilla. Klassikon asemaan on noussut myös hänen omaelämänkertansa Apologia pro vita sua (1864)²⁵. Newmanin elämäntyö sai virallista tunnustusta myös katolisessa kirkossa kun hänet nimitettiin vuonna 1879 kardinaaliksi.²⁶

Englannin kirkossa Oxfordin liikkeen vaikutus ei hiipunut Newmanin kääntymiseen, vaan sen toiminta johti anglikaanisuuden ns. anglokatolisen siiven syntymiseen. Anglokatolinen ajattelu auttoi anglikaanisuutta nousemaan merkittäväksi itsenäiseksi uskonnolliseksi ja teologiseksi vaikuttajaksi tarjoten vaihtoehdon anglikaanisuuden ymmärtämiselle pelkkänä virallisena valtionuskonto-ideologiana. Myöhempää anglokatolista ajattelua leimasi toisaalta inkarnaatio-keskeisyys, toisaalta teologista metodia kohtaan osoitettu mielenkiinto. Anglokatoliset katsoivat teologisen ja uskonnollisen auktoriteetin olevan hajaantuneena Raamatun, tradition ja uskovien konsensuksen (consensus fidelium) kesken. Näin anglokatolinen ajattelu antoi kirkon traditiolle selkeästi itsenäisemmän ja suuremman painoarvon kuin muissa protestanttisuuden haaroissa oli tavanomaista. Tämä käsitys auktoriteetista on näkynyt myös anglikaanien käymissä ekumeenisissa keskusteluissa. Anglokatolisuus oli suosionsa huipulla 1930-luvulla, mutta sen jälkeen se joutui yhä enemmän monet klassiset opinkohdat hylkäävän modernismin haastamaksi ja menetti 1960-luvulla kirkkopoliittisen valta-asemansa liberaaleille ja radikaaleille ajattelijoille. Tämän jälkeen varsinkin evankelikaalinen ajattelu on voimistunut anglikaanisen kirkon piirissä.²⁷

4.2.Saksalainen teologia: Dogmihistoria ja patristiikan kritiikki

Uskonpuhdistusaikana kirkkoisien teoksista tehtiin tehtiin uusia tekstijulkaisuja. Trenton kirkolliskokous korosti kirkkoisien tekstitulkinnan (consensus patrum) auktoritatiivista merkitystä. Patristiikasta tuli konfessionalistisen välienselvittelyn ase ja Martin Chemnitz puolustikin mm. teoksessaan De lectione patrum (1554) luterilaista tulkintaa kirkkoisien teologiasta. Tässä käytössä kirkkoisät olivat 1700-luvun puoleenväliin asti, jolloin Saksassa toteutuneet akateemiset uudistukset ja tunnustuskuntien välisen polemiikin laantuminen siirsivät kirkkoisien tutkimuksen systemaattisen teologian piiristä kirkkohistorian piiriin. Valistusajan kriittinen tutkimus ei suhtautunut kirkkoisiin normatiivisen auktoriteetin lähteinä, vaan pyrki kartoittamaan patristisena aikana tapahtunutta opillista kehitystä. 1700- ja 1800-luvun taitteessa ilmestyikin useita dogmihistorian kirjoja. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun tutkimus pyrki selvittämään kristillisen kirkon ja ympäröivän kulttuurin välillä tapahtunutta vuorovaikutusta. Tämän tutkimustradition suureksi nimeksi nousi Adolf von Harnack (1851-1930).²⁸

Tartossa syntynyt Harnack toimi opettajana Leipzigissa, Giessenissä, Marburgissa ja myöhemmin Berliinin yliopistossa. Leipzigissa hän tutustui liberaaliprotestantti Albert Ritschliin sekä samaa ajatussuuntaa edustaneeseen eksegetti Wilhelm Wredeen. Heidän liberaaliprotestanttisen ajattelunsa valossa hän tulkitsi alkukirkon historiaa. Teoksessaan Lehrbuch der Dogmengeschichte (1886-1889) Harnack esitti kuuluisan väitteensä kristinuskon hellenisoitumisesta eli siitä, että patristisella aikakaudella syntynyt ja oikeastaan jo Paavalista alkanut dogmaattinen ajattelu perustui kreikkalaiseen metafysiikkaan, joka joutuessaan kosketuksiin kristinuskon kanssa oli turmellut alkuperäisen uskonsisällön. Todellinen uskon sisältö oli Harnackille ensi sijassa eettistä elämää. Kansanomaisessa teoksessaan Das Wesen des Christentums (1900) Harnack kiteyttikin Jeesuksen alkuperäisen sanoman opetukseksi Jumalan valtakunnasta, jossa korostuivat ihmisten veljeys, Jumalan rooli isänä, rakkauden käsky ja ihmissielun arvo. Harnack pyrki dogmihistoriallisella tutkimuksellaan osoittaamaan opit ja instituutiot historiallisiksi ja relatiivisiksi asioiksi, jotka eivät kuuluneet kristinuskon ytimeen, ja näin kumoamaan koko heresian ja ortodoksian välisen erottelun. Harnack sovelsi metodiaan myös raamatuntutkimukseen ja pyrki osoittamaan hahmottelemansa käsityksen Jumalan valtakunnasta historiallisen Jeesuksen julistuksen sisällöksi.²⁹

Myöhempi saksalainen tutkimus seurasi pitkälti Harnackin viitoittamaa tietä keskittyen selvittämään antiikin pakanallisen ja kristillisen kulttuurin vuorovaikutussuhteita. 1900-luvulla antiikin kristikuntaa on tarkasteltu osana muuta antiikin kulttuuria filologian ja muinaishistorian näkökulmasta. Tämä on auttanut havaitsemaan, ettei Harnackin tekemä jyrkkä vastakkainasettelu ole totuudenmukainen kanta, vaan että vuorovaikutussuhteet kristinuskon ja antiikin pakanallisen kulttuurin välillä olivat molemminpuolisia,³⁰ tai pikemminkin ettei antiikin kristikuntaa ole oikeastaan edes mahdollista ymmärtää irrallisena antiikin kulttuurista, vaan vain osana sitä. Harnackin pysyvimmäksi anniksi jälkipolville näyttääkin jäävän se, että hänen toimintansa kasvatti yleistä mielenkiintoa patristista tutkimusta kohtaan. Pysyvä merkitys on ollut myös Harnackin johdolla Preussin tiedeakatemiassa 1890-1930 kootulla 36-osaisella tekstieditiolla esinikealaisesta kristillisestä kirjallisuudesta (ns. GCS-sarja) sekä hänen varhaiskristillistä kirjallisuutta käsittelevällä laajalla tutkimuksellaan Geschichte der altchristliche Litteratur bis Eusebios (1893-1904). Harnack toimi eläessään myös merkittävien saksalaisten tieteellisten seurojen johtotehtävissä ja häntä pidetään viimeisenä vastaavanlaista yhteiskunnallista ja tieteellistä huippuasemaa hallusaan pitäneenä saksalaisena teologina.³¹

5.Yhteenveto: Patristinen teologia ekumenian ja konfessionalismin välineenä

Modernin teologianharjoituksen piirissä on esiintynyt suuria vaihteluita siinä, miten patristiseen teologiaan on suhtauduttu ja miten sitä on hyödynnetty oman kirkkokunnan teologiassa. Roomalaiskatolisessa ja anglikaanisesssa, erityisesti anglokatolisessa teologiassa patristinen mielenkiinto on auttanut ekumeniapyrkimyksissä, selvästi rikastuttanut kirkollista elämää ja aukaissut joitakin uskonpuhdistusaikana syntyneitä teologisia umpisolmuja. Ortodoksista kirkkoa patristisen teologian tutkimuksen elpyminen on selvästi auttanut löytämään omaa identiteettiään, mutta tämä on osittain tapahtunut sillä kustannuksella, että patristisesta ajattelusta on tullut eräänlainen ase, jolla on tahdottu erottautua länsimaisesta teologiasta. Patristisesta ajattelusta on kehitelty tarkoituksella vastakohta läntiselle, skolastiseksi leimatulle ajattelulle, vaikka läntisessa teologiassa on todellisuudessa tapahtunut anglokatolisuuden ja Vatikaanin II kirkolliskokouksen myötä huomattavaa paluuta patristisiin teemoihin. Osittain tämä oman identiteetin luominen onkin ortodoksisessa teologiassa tapahtunut niin, että patristisen ajan tulkitsijaksi on nostettu lännen näkökulmasta selkeästi jälkipatristinen Gregorios Palamas, jonka kirjoitukset jo aikoinaan syntyivät konfliktitilanteessa lännen kanssa. Toisaalta on hupaisaa tästä näkökulmasta havaita, kuinka huomattava vaikutus saksassa syntyneellä idealistisella filosofialla on edelleenkin ortodoksiseen teologianharjoitukseen.

Kaikkein erikoisin suhde patristiseen aikaan näyttäisi olevan luterilaisella teologialla, jossa moderni aikakausi aiheutti täyskäännöksen suhtautumisessa patristiseen teologiaan: Aikoinaan kirkkoisien teologiasta luterilaisia aineksia hakenut ja siten konfessionalistisista lähtökohdista harjoitettu patristiikan tutkimus kääntyi liberaaliprotestanttisella ajalla täysin kirkkoisiä vastaan ja loi ajatuksen kristinuskon perustavanlaatuisesta turmeltumisesta patristisella ajalla. Myös tämä tulkinta oli tiukasti sidoksissa saksalaisen filosofian antimetafyysisiin ennakkoedellytyksiin. Onkin mielenkiintoista havaita, kuinka ortodoksinen teologia on kyennyt soveltamaan näitä samoja idealistisia ja antimetafyysisiä aineksia huomattavasti paremmassa harmoniassa patristisen ajattelun kanssa. Modernit saksalaiset luterilalaiset teologit, kuten Jürgen Moltmann, Eberhard Jüngel tai Reinhard Hütter ovatkin hakeneet juuri ortodoksisesta ajattelusta aineksia omiin idealistisiin kolminaisuusopin ja ekklesiologian tulkintoihinsa. Toisaalta esim. Suomessa harjoitettu Luther-tutkimus on luterilaisen teologian piirissä hylännyt näitä antimetafyysisiä ideaaleja ja lähestynyt kysymyksenasetteluissaan patristiikkaan myönteisesti suhtautunutta alkuperäistä luterilaisuutta. Vaikka tämä kysymyksenasettelu ei vielä olekaan johtanut havaittavaan kiinnostuksen kasvuun itse patristista tutkimusta kohtaan, on suomalaisen tutkimuksen uusi lähtöasetelma auttanut huomattavasti ekumeenisissa keskusteluissa niin katolisten, ortodoksien kuin anglikaanienkin kanssa.

Kun kirkot ovat 1900-luvulla voimistuneen patristisen mielenkiinnon kautta lähestyneet yhteisiä patristisia juuriaan, näyttääkin siltä, että tämä prosessi on myös johtanut kasvavaan teologiseen yhteisymmärrykseen. Liturginen uudistusliike, joka on ammentanut vanhakirkollisista traditiosta, on lähentänyt kirkkojen jumalanpalveluselämää ja patristinen ymmärrys sakramenttien merkityksestä on lähentänyt alun perin jyrkkiäkin eroja sakramenttien luonteen käsittämisessä. Patristinen teologia näyttääkin osoittautuneen ekumenian kannalta hedelmälliseksi mielenkiinnon kohteeksi, johon tutustuminen voi lähentää kirkkoja niiden yhteiseen perinteeseen ja sitä kautta toinen toisiinsa.

6.Lähteet ja kirjallisuus

6.1.Lähteet

Filokalia I-V

1981-1998 Filokalia. Kokoelma pyhien kilvoittelijaisien kirjoituksia. Koonneet pyhät Makarios Notaras ja Nikodeemos Athosvuorelainen.

Newman, John Henry

1990 Tilinteko uskostani. Apologia pro vita sua. Suom. Heine Gustafsson. Helsinki: Kirjaneliö.

6.2.Kirjallisuus

Bergian, Silke-Petra

2003 Patristik/Patrologie. –Religion in Geschichte und Gegenwart: Handwörterbuch für Theologie und Religionswissenschaft. Band 4. 4. völlig neu bearbeitete Aufl. Tübingen: Mohr. 1015-1019.

de Berranger, Olivier

1998 Lubac, Henri Sonier de. –Dictionnaire critique de Theologie. Ed. J.-Y. Lacoste. Paris: Presses Universitaires de France. 675-677.

Flogaus, Reinhard

1997 Theosis bei Palamas und Luther. Ein Beitrag zum ökumenischen Gespräch. Forschungen zur systematischen und ökumenischen Theologie 78. Göttingen. Diss.

Francis, Mark R.

2000 Sakramenttiteologia. –Modernin teologian ensyklopedia. Toim. Alister E. McGrath. Helsinki: Kirjapaja. 732-740.

Hauschild, Wolf-Dieter

2003 Harnack, Adolf. –Religion in Geschichte und Gegenwart: Handwörterbuch für Theologie und Religionswissenschaft. Band 4. 4. völlig neu bearbeitete Aufl. Tübingen: Mohr. 1457-1459.

Karimies, Ilmari

2001 Vanhurskauttaminen jumalallistumisena Gregorios Palamaksen ja Martti Lutherin teologiassa Reinhard Flogausin mukaan. Seminaariesitelimä. http://koti.mbnet.fi/~apologi/Artikkelit/Theosis.PDF Viitattu 2.12.2004.

Louth, Andrew

2000 Balthasar, Hans Urs von. –Modernin teologian ensyklopedia. Toim. Alister E. McGrath. Helsinki: Kirjapaja. 42-46.

McGrath, Alister E.

2000 Anglikaanisuus. –Modernin teologian ensyklopedia. Toim. Alister E. McGrath. Helsinki: Kirjapaja. 19-22.

Meyendorff, John

2002 Patristics. –Dictionary of the Ecumenical Movement. Ed. by. Nicholas Lossky. Geneve: WCC publ. 887-889.

Rowell, Geoffrey

2002 Newman, John Henry. –Modernin teologian ensyklopedia. Toim. Alister E. McGrath. Helsinki: Kirjapaja. 504-508.

Van der Bent, Ans J.

2002 Daniélou, Jean. –Dictionary of the Ecumenical Movement. Ed. by. Nicholas Lossky. Geneve: WCC publ. 289.

Wainwright, Geoffrey

2000 Liturgia ja oppi. –Modernin teologian ensyklopedia. Toim. Alister E. McGrath. Helsinki: Kirjapaja. 404-411.

Williams, Rowan

2000 Ortodoksinen teologia. –Modernin teologian ensyklopedia. Toim. Alister E. McGrath. Helsinki: Kirjapaja. 527-537.

Yarnold, Edward

2000a Roomalaiskatolinen teologia. –Modernin teologian ensyklopedia. Toim. Alister E. McGrath. Helsinki: Kirjapaja. 710-724.

2000b Traditio. –Modernin teologian ensyklopedia. Toim. Alister E. McGrath. Helsinki: Kirjapaja. 812-816.