Paavalin, Augustinuksen ja Lutherin opetus vanhurskauttamisesta
Paavali, Augustinus ja Luther ovat teologeja, joiden suuri anti kirkolle on ollut nimenomaan keskittyminen vanhurskauttamisoppiin. Kaikki kolme ovat voimallisesti puolustaneet periaatetta, jonka mukaan vanhurskaus on Jumalan ominaisuus, jota ihminen ei voi teoillaan hankkia, ainoastaan saada lahjaksi armosta.
Paavali kirjoitti aiheesta kirjeissään osittain Vanhan testamentin opetuksen pohjalta. Hän käytti myös paljon oikeustermistöä. Jo sana dikaiosunh on oikeuskieltä. Paavalilla yhdistyvätkin vanhurskauttamisen forenssinen ja ontologinen aspekti. Paavali puhuu vanhurskaaksi lukemisesta, mutta toisaalta myös Kristuksen läsnäolosta uskovassa. Vanhurskauttamisen seuraus on Jumalan rakkauden vuodattaminen meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta; Pyhä Henki pyhittää meidät. Paavali käsittää uskon monipuolisemmin kuin Augustinus: Uskosta vanhurskas saa elää. Usko luetaan vanhurskaudeksi.
Vapaa tahto ja predestinaatio eivät ole Paavalille ongelmia. Puhuessaan Jumalan valinnasta hän käsittää sen siltä teologiselta pohjalta, jolta hän kirjoittaa. VT:ssa valinta koskee Jumalan kansaa. Samalla tavalla kirkko on valittu Jumalan kansa. Ne, jotka ovat Kristuksessa eli kirkossa, on valittu pelastumaan. Yksilöllistä kääntymystä ja uskonratkaisua Paavali ei lähde käsittelemään.
Augustinus käsittelee vanhurskauttamista ontologiselta näkökannalta. Taustalla on hänen rakkauden teologiansa ja kolminaisuusoppinsa. Ihmisen tahto oli Augustinuksen mukaan ennen syntiinlankeemusta vapaa. Syntiinlankeemus merkitsi ihmisen rakkauden suunnan vääristymistä; hän ei enää rakastanut Jumalaa korkeimpana hyvänä, vaan itseään, ja pyrki käyttämään Jumalaa ja muita ihmisiä hyväkseen ja hallitsemaan heitä. Näin hän rikkoo Jumalan rakkauden lain. Kun ihmisen rakkaus on vääristynyt, on hänen tahtonsakin langennut eikä hän enää kykene korjaamaan sen väärää suuntaa. Ihminen ei siis kykene vanhurskauttamaan itseään, vaan vanhurskauttaminen on yksin Jumalan teko.
Kun Jumala vanhurskauttaa ihmisen, hän vuodattaa häneen Pyhän Henkensä. Pyhä Henki, edeltäkäyvä armo, vaikuttaa ihmisessä tahdon ja kyvyn uskoa ja rakastaa. Pyhä Henki ja koko Pyhä Kolminaisuus tulee asumaan ihmiseen. Kyseessä on mystinen yhtymys (unio mystica). Pyhä Henki, joka on rakkaus, korjaa ihmisen rakkauden ja siten myös tahdon suunnan ja näin täyttää lain. Kyseessä ei siis ole vain vanhurskaaksi lukeminen, vaan vanhurskaaksi tekeminen. Kääntyminen ja yhtymys, vanhurskauttamisen kaksi ensimmäistä vaihetta, tapahtuvat samanaikaisesti ja tekevät jo ihmisestä vanhurskaan. Hän pelastuu niiden perusteella. Samalla ihmisen sidottu tahto vapautuu tekemään hyvää. Ihmisessä läsnä oleva Pyhä Henki alkaa parantaa ihmistä. Tämä vanhurskauttamisen kolmas vaihe ei kuitenkaan tule täydelliseksi tämän elämän aikana.
Augustinuksen vanhurskauttamisoppi on hyvin pneumatologinen. Koska rakkaus ja Pyhä Henki samaistetaan, ei Augustinus kiinnitä paljon huomiota uskoon. Augustinus käsittääkin uskon vain järjen tietona, joka ei yksistään riitä pelastukseen. Vasta rakkauden motivoima usko (Gal. 5:6) vanhurskauttaa, koska se korjaa rakkauden vääristyneen suunnan. Koska tämä ajatus on Augustinukselle niin keskeinen, ei hän kiinnitä paljoa huomiota kristologiaan, Kristuksen ansioon. Lähinnä hän jatkaa joitakin vanhakirkollisia puhetapoja.
Augustinus joutui paneutumaan vanhurskauttamioppiin vastustaessaan Pelagiusta ja hänen seuraajiaan, jotka opettivat, että ihminen pelastuu tekojensa tähden ja armo on tässä vain apuna. Lisäksi uusplatoninen filosofia ja Augustinuksen manikealainen tausta pakottivat hänet ottamaan kantaa kysymykseen predestinaatiosta. Koska pelastus on yksin Jumalan teko, mikseivät kaikki pelastu? Augustinus hylkäsi kaksinkertaisen predestinaation, sillä Jumala ei saata olla pahan syy, ja varoitti selittelemästä liikaa Jumalan salaisuuksia. Joka tapauksessa sen, että kaikki eivät pelastu, tulisi saattaa meidät erityisesti varoittamaan Jumalan armon vastustamisesta.
Lutherillakin perusperiaate on Jumalan yksinvaikuttavuus. Hän on kuitenkin sitä mieltä, että ihmisen tahto ei ollut vapaa edes ennen syntiinlankeemusta. Sitä hallitsee aina Jumala tai Saatana. Voi olla, että Luther ymmärtää käsitteen "Arbitrium" eri tavalla kuin Augustinus. Syntiinlankeemuksen jälkeen kaikkien ihmisten tahto on langennut Jumalasta ja he ovat Saatanan orjia. Saatana on lisäksi sokaissut ihmisen niin, että hän ei näe omaa tilaansa, vaan luulee olevansa onnellinen ja vapaa. Pyhä Henki vaikuttaa ihmisen kääntymyksen saarnauttamalla hänelle lakia ja evankeliumia. Hän toimii siis Sanan ja sakramenttien kautta. Kun ihmiselle saarnataan lakia, hänelle paljastetaan hänen todellinen surkea tilansa. Jo tämä on Pyhän Hengen työ. Ihminen, joka on nähnyt tilansa, kauhistuu omaa surkeuttaan, syntisyyttään ja Jumalan uhkaavaa vihaa. Jumalan varsinainen toimi (opus proprium Dei) on kuitenkin uskon synnyttäminen ja syntien anteeksiantaminen. Evankeliumin kautta Pyhä Henki vaikuttaa uskon tällaisessa ihmisessä.
Luther puhuu vanhurskauttamisesta sekä forenssisena että ontologisena. Uskon kautta sielu tulee osalliseksi Kristuksen ansioista ja yhdistyy häneen. Kristus taas ottaa uskovan synnit kannettavakseen. Uskon vanhurskaus on siis vierasta, lahjavanhurskautta. Tämä vieras vanhurskaus pelastaa ihmisen. Pyhä Henki todistaa uskosta ja toimii myös yhdessä vanhurskautetun ihmisen kanssa tehden häntä vanhurskaaksi (iustitia secunda), samoin kuin Augustinuksella, mutta tämä vanhurskaus ei tule tässä maailmassa täydelliseksi. Luther ei myöskään puhu tässä yhteydessä vapaasta tahdosta.
Lutherin opissa on tietenkin saman ongelma kuin Augustinuksellakin: Miksi Jumala ei pelasta kaikkia? Myöskään Luther ei ryhdy pitkälle meneviin spekulaatioihin, vaan näkee predestinaation Jumalan salattuna asiana, jota meidän ei tule tarkastella. Meidän tulee sen sijaan saarnata kuin apostolit, varoittaa vastustamasta Jumalan armoa ja luottaa Jumalan pelastustahtoon.