Philip Melanchthon - Mies Lutherin varjossa
Sisällysluettelo
1.1. Katolisen kirkon opillinen tila
1.2. Myöhäiskeskiajan henkisestä ilmapiiristä
1.3. Uskonpuhdistuksen välittömät syyt, Martti Luther2. Philip Melanchthonin varhaiset vuodet
2.1. Vuodet ennen Wittenbergiä 1497-1518
2.2. Wittenbergin vuodet 1518-15213. Ydinkohdat, "Loci Communes Rerum Theologicarum"
3.1. Ydinkohdat eli teologian malli
3.2. Ihmisen kyvyt, erityisesti vapaa ratkaisuvalta
3.3. Synti
3.4. Laki
3.5. Evankeliumi
3.6. Armo
3.7. Vanhurskauttaminen ja usko
3.8. Vanhan ja Uuden testamentin ero ja lain kumoaminen
3.9. Merkit
3.10. Rakkaus, esivalta ja pahennuksen herättäminen
3.11. Loppusanat4.1. Augsburgin tunnustus
4.2. Augsburgin tunnustuksen puolustus
4.3. Muut teokset5. Myöhäiset vuodet ja vaikutus
1. Johdanto
Teksti perustuu kirjoittamaani historian tutkielmaan. Pääkappale 3 eli "Ydinkohdat" perustuu Philip Melanchthonin kirjoittamaan kirjaan "Ydinkohdat", joten siinä esitetyt teologiset mielipiteet eivät ole minun mielipiteitäni, vaikka suurimmaksi osaksi olenkin Melanchthonin kanssa samaa mieltä. Tekstin sävystä (väittää - kertoo - osoittaa) ymmärtäväinen lukija pystynee päättelemään, milloin olen Melanchthonin kanssa samaa mieltä ja milloin en.
Eurooppalaisen kulttuurin suurimpiin mullistuksiin kuuluu 1400- ja 1500-luvun vaihteessa tapahtunut siirtyminen keskiajan yhteiskunnasta ja kulttuurista uuden ajan kulttuuriin, yhteiskuntaan ja maailmankuvaan. Tähän keskiajan ja renessanssin väliseen siirtymään luetaan perinteisesti kolme suurta kokonaisuutta, jotka ovat luonnontieteiden kehitys, löytöretket ja uskonpuhdistus. Uskonpuhdistuksen vaikutuksen ulottuvat koko yhteiskuntaan, mutta varsinkin sen annit kirkolle ja hengelliselle elämälle ovat olleet vertaansa vailla. Muutamia mainitaksemme näitä ovat olleet palaaminen jo Paavalin ja Augustinuksen julistamaan vanhurskauttamisoppiin, jonka mukaan ihminen tulee vanhurskaaksi eli Jumalalle kelpaavaksi yksin uskosta, ilman tekoja tai minkäänlaisia omia ansioita.
Kuten tunnettua, uskonpuhdistuksen alkuunpanija oli augustiinolaismunkki Martti Luther, jonka elämästä, siinä määrin kuin tarpeellista, tullaan kertomaan tuonnempana. Lisätietoja haluavat voivat tutustua kirjoittajan teokseen ”Uskonpuhdistus Saksassa ja Martti Luther.” Vaikka Lutherille lankeaakin suurin kunnia uskonpuhdistuksen alkuunpanemisesta ja toteuttamisesta, ei voitane kuvitella kenenkään yksinään uudistaneen kirkollisen elämän ja opin lähes kaikkia osa- alueita. Lutherilla oli, ja hän sai uskonpuhdistuksen pyörteissä, monia ystäviä; hengenmiehiä ja maallikoita, jotka jakoivat hänen mielipiteensä ja osallistuivat uskonpuhdistukseen siinä missä hänkin. Näitä muita uskonpuhdistajia olivat muun muassa Andreas Karlstadt ja Philip Melanchthon, joista viimeksi mainittuun tulemme tutustumaan seuraavassa tutkielmassa. Sitä ennen on kuitenkin tarpeellista, että syvennymme hetkeksi myöhäiskeskiajan katolisen kirkon opilliseen tilaan.1.1 Katolisen kirkon opillinen tila
Katolinen kirkko oli keskiajan loppuun mennessä käynyt läpi ilmiötä, jota voisimme kutsua byrokratisoitumiseksi. Tämä viittaa sekä opillisen että kirkon käytännön toimintaa säätelevän koodiston kasvuun valtaviin mittoihin. Kirkolliskokoukset olivat tehneet päätöksiä lähes kaikesta, mikä oli mahdollista sisällyttää niiden päätösvallan piiriin. Paavin käskykirjeet, dekretaalit, bullat ynnä muut lausumat oli arkistoitu vuosisatojen ajalta. Paavin ja kardinaalikollegion opillinen valta oli käytännössä järkkymätön: Kuka uskaltaisi vastustaa Rooman Istuinta, vaikkei sitä oltukaan vielä virallisesti julistettu erehtymättömäksi? Kirkko oli myös kanonisoinut tärkeimpien ajattelijoidensa teoksia, eli ottanut ne osaksi virallista oppiaan. Näitä ovat etenkin sydänkeskiajalla katolisessa kirkossa vallinneen ajatussuunnan, skolastiikan, edustajien teokset. Skolastikot pyrkivät osoittamaan kristinuskon ilmoituksen todeksi aristoteelisen filosofian keinoin. Esimerkiksi Tuomas Akvinolaisen (kuva) teokset kanonisoitiin, näiden joukossa mm. kolmiosainen Summa theologiae, joka käsittelee Jumalaa, inhimillistä moraalia ja Kristusta.
1.2. Myöhäiskeskiajan henkisestä ilmapiiristä
Myöhäiskeskiajalla, 1400-luvun loppupuoliskolla Euroopan henkinen tila alkoi olla jo siinä määrin vapaa, että se salli humanismin kaltaisen liikkeen syntymisen. Humanismi oli kirjailijoiden ja yliopistomiesten liike, joka vaati hyvinvoivaa katolista kirkkoa palaamaan juurilleen apostolien opetukseen ja Raamattuun. Humanistien kuninkaaksi kutsutulla Erasmus Rotterdamilaisella (1466-1536) oli merkitystä uskonpuhdistuksen läpiviennissä. Erasmus kritisoi monissa kirjoissaan, kuten teoksessaan Tyhmyyden ylistys, aikansa kirkkoa ja sen tapoja. Hän hyökkäsi myös ajan skolastista teologiaa vastaan ja vaati paluuta yksinkertaiseen kristilliseen etiikkaan. Erasmus julkaisi vuonna 1516 ensimmäisen painetun kreikankielisen Uuden testamentin, jotta teologit voisivat tehdä vertailuja sen ja epätarkasti käännetyn, kirkon käyttämän latinankielisen Vulgatan välillä.
1.3. Uskonpuhdistuksen välittömät syyt, Martti Luther
Kuten kaikki varmasti tietävät, uskonpuhdistuksen alullepanija oli Martti Luther. Hän syntyi 10. marraskuuta 1483 Eislebenissä, opiskeli eri kaupunkien alkeis- ja triviaalikouluissa ja kirjautui vuoden 1501 toukokuussa Erfurtin hyvämaineiseen yliopistoon. Martti aikoi isänsä toiveen mukaan opiskella lakia, mutta hänen suunnitelmansa muuttuivat Martin jouduttua 2. heinäkuuta 1505 Stotternheimin kylän kohdalla rajuilmaan. Salama löi häntä ja hän kaatui maahan. Kauhuissaan Martti huusi apua pyhältä Annalta ja lupasi ryhtyä munkiksi. Martti piti lupauksensa ja astui isänsä pettymykseksi 17. heinäkuuta 1505 Erfurtin augustiinolaisluostarin portista sisään. Vuonna 1506 Luther antoi täyden munkkilupauksen. Munkkina hän yritti noudattaa veljeskuntansa sääntöjä mahdollisimman tarkasti, mutta tunsi silti itsensä riittämättömäksi. Martti joutui kohtaamaan oman mitättömyytensä ja Jumalan pyhyyden muun muassa messua suorittaessaan. Lutherin toimittaessa ensimmäisen messunsa 2. toukokuuta 1507 hän pystyi vain vaivoin hillitsemään itsensä ryntäämästä peloissaan pois alttarilta. Kaikki tämä vain lisäsi Lutherin kaipuuta armollisen Jumalan löytämiseksi.
Vuonna 1510 Luther lähetettiin Roomaan kysymään paavilta neuvoa erääseen augustiinolaisten sisäiseen kiistaan. Roomasta palattuaan Luther muutti vuoden 1511 loppukesästä pysyvästi Wittenbergiin. Lutherista tuli yksi Fredrik Viisaan vasta perustaman Wittenbergin yliopiston opettajista. Wittenbergissä Luther tutustui lähemmin Johann von Staupitziin, augustinolaisveljeskunnan päävikaariin. Tässäkin vaiheessa Jumalan pyhyyden pelko painoi Lutheria, ja hän saattoi viettää tuntikausia ripittäytymällä luetellen yksityiskohtaisesti syntejään. Kuitenkaan ripistä ei ollut apua, sillä Luther huomasi, että tämän perinpohjaisen ripittäytymisenkin jälkeen hänen mieleensä muistui syntejä, jotka hän oli unohtanut tunnustaa. Luther tarvitsi kokonaisvaltaista armahdusta. Staupitz kehotti Lutheria katsomaan Kristukseen, mutta Luther ei nähnyt Kristusta armahtavana vapahtajana, vaan pelottavana tuomarina. Staupitz oli joka tapauksessa korvaamattomana sielunhoidollisena apuna Lutherille. Auttaakseen Lutheria ahdistuksissaan Staupitz määräsi Lutherin jatkamaan opintojaan tohtorintutkintoon asti ja ottamaan hoitoonsa raamattutiedon oppituolin Wittenbergin yliopistossa. Lokakuun 19. päivänä 1512 Luther vihittiin teologian tohtoriksi.
Vuoden 1513 elokuussa Luther aloitti luentonsa psalmeista. Lukiessaan 22. Psalmin alkusanoja "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?" Lutherille valkeni äkillisesti aivan uudenlainen käsitys Kristuksesta. Hän näki pelottavan tuomarin uudessa valossa. Vielä tärkeämmät olivat Lutherin luennot Roomalaiskirjeestä vuoden 1515 huhtikuusta vuoden 1516 syyskuuhun. Tutkiessaan Roomalaiskirjettä ja sanan "vanhurskaus" kreikankielisiä merkityksiä Lutherille selvisi, että sana "vanhurskas" tarkoittaa Jumalasta puhuttaessa oikeudenmukaista, mutta ihmisestä puhuttaessa Jumalalle kelpaavaa. Tämän seurauksena Lutherille valkeni, että Jumala vanhurskauttaa ihmisen, eli lukee ihmisen Jumalalle kelpaavaksi, yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden. "Sola fide, sola gratia, solus Christus." Oma kilvoittelu ei ole tarpeellista, eikä johda pelastukseen. Martti kohtasi Jeesuksen, sai syntinsä anteeksi ja löysi sisäisen rauhan ja pelastusvarmuuden.
Wittenbergin alueella markkinoi kuitenkin aneita dominikaanimunkki Tetzel, joka julisti aneiden antavan täydellisen synninpäästön ja vapautuksen kiirastulesta. Jotkut Lutherin seurakuntalaisista kertoivat ripittäytyessään jo saaneensa syntinsä anteeksi, sillä olivat ostaneet aneita. Kirkko opetti kuitenkin aneiden vaikutuksen ulottuvan vain kiirastuleen. Luther, joka oli monien taisteluiden jälkeen saanut selvyyden pelastuskysymyksestä, ei voinut sietää moista menettelyä. Saadakseen aikaan keskustelua aneista hän naulasi 31. lokakuuta 1517 Wittenbergin linnankirkon oveen 95 anekauppaa vastaan suunnattua teesiään. Teeseissään Luther arvosteli sitä, että paavi rakentaa Pietarinkirkkoa köyhiltä uskovilta hankituin anevaroin. Luther kumosi paavin vallan vapauttaa sielut kiirastulesta ja antaa synnit anteeksi. Lutherin mukaan synnit annettiin anteeksi katuvalle syntiselle parannuksen sakramentissa, ja siinä ei aneita tarvittu. Luther kumosi koko opin siitä, että paavilla olisi käytössään pyhimysten ansioihin perustuva varasto, josta aneita voitaisiin myydä. Luther syytti aneita turmiollisiksi, sillä ne antoivat niitä ostaneille väärän rauhan ilman katumusta.
Lutherin aikomuksena oli joka tapauksessa vain puuttua kirkon epäkohtiin, ei aloittaa uskonpuhdistusta tai perustaa uutta kirkkoa. Toisin kuitenkin kävi.2. Philip Melanchthonin varhaiset vuodet
2.1. Vuodet ennen Wittenbergiä 1497-1518
Philip Melanchthon (Swarzerdt) syntyi 16. helmikuuta 1497 Heidelbergissä, Badenissa. Philipin ollessa 11-vuotias hänen isänsä kuoli ja hän muutti isosetänsä, kuuluisan humanisti Johann Reuchlinin luokse Pfortzheimiin latinakouluun. Erään koulussa järjestetyn teatteriesityksen innoittamana isosetä muutti pojan nimen Swarzerdt (Musta maa) kreikankieliseen muotoon Melanchthon. Philip oli jo nuorena lahjakas, sillä vain 12-vuotiaana hän kirjoittautui Heidelbergin yliopistoon. Melanchthon opiskeli suunnattomalla tarmolla ja lahjakkuudella: Hän valmistui maisteriksi jo 16-vuotiaana, Tübingenin yliopistosta. Tübingenissa Philip oppi isosedältään kreikan kielen ja klassisen sivistyksen. Skolastisesta teologiasta hän ei ollut kiinnostunut, mutta tutustui ranskalaisen kirkonuudistajan Jean Gersonin ajatuksiin. Gerson oli ansioitunut ns. Suuren Skisman selvittelyssä puollettuaan oppia, jonka mukaan kirkolliskokouksella on paavia suurempi valta.
Vuodesta 1514 lähtien Philip opetti Tübingenissä logiikkaa ja puhetaitoa sekä toimitti useita koulukirjoja. Melanchthon piti antiikin puhetaidon jäsentämisopista, jonka mukaan sanottava asia ryhmitetään erilaisten peruskäsitteiden eli ydinkohtien (loci communes) varaan. Tämä oppi tarjosi Melanchthonille vaihtoehdon skolastisen teologian ja filosofian logiikalle. Näihin aikoihin Melanchthonin humanistiseen ohjelmaan kuului Aristoteleen filosofian puhdistaminen skolastisista vaikutteista ja sen uudelleentulkinta retoriikan valossa. Melanchthon kyllästyi Tübingeniin opetettuaan siellä neljä vuotta. Tähän vaikutti riita hänen sekä hänen isosetänsä edustaman humanismin ja yliopiston skolastisten teologien välillä.2.2. Wittenbergin vuodet 1518-1521
Isosetänsä suosituksella Philip pääsi vuonna 1518 Wittenbergin yliopiston kreikan kielen opettajaksi. Melanchthon oli jo tuohon aikaan, vain 21-vuotiaana, tunnettu humanisti kirjoittamiensa oppikirjojen ansiosta. Philip piti virkaanastujaisluentonsa Wittenbergissä 29. elokuuta 1518. Suurta humanistia odottanut kuulijakunta hämmästyi ensin nähdessään hoikan kumaran nuorukaisen nousevan katedrin taakse, mutta odotukset täyttyivät luennon aikana. Nuori professori esitti säkenöivällä puhetaidollaan oman ohjelmansa yliopiston opetuksen uudistamiseksi: Kouluteologiasta ja sen perinnäissäännöistä oli päästävä eroon ja palattava takaisin alkulähteille. Teologiassa tämä merkitsi Raamatun ja sen alkukielten opetusta, filosofiassa Aristoteleen ajatusten löytämistä skolastiikan takaa. Aineiden opetus oli järjestettävä uudelleen humanistiselta perustalta ja lähdetekstien tulkinnassa oli otettava käyttöön retoriikan tarjoamat apukeinot, mm. ydinkohtien löytäminen tekstimassan takaa. Samana vuonna Philip julkaisi tämän helpottamiseksi retoriikan oppikirjan, jossa olivat omat lukunsa muun muassa ydinkohdista ja affektiopista, jonka mukaan puhuja vaikuttaa puheellaan yleisön mielenliikkeisiin. On huomattavaa, että tuohon aikaan retoriikka ei käsitellyt pelkästään ulkoista puhetaitoa ja kaunopuheisuutta, vaan myös esityksen sisällön jäsentämistä ja laatimista mahdollisimman tehokkaaksi.
Luther oli alunperin suhtautunut varauksella Melanchthonin valintaan, mutta hän piti Melanchthonin ajatuksista. Lutherilla oli kuitenkin vielä suurempi vaikutus Philippiin ja nämä suuret hengenmiehet ystävystyivätkin nopeasti. Martti sai Philipin myös kiinnostumaan aivan uudella tavalla hengellisistä asioista. Vuonna 1519 Philip seurasi Marttia Leipzigin väittelyyn, jossa uskonpuhdistuksen edustajien vastaväittäjänä oli eräs Lutherin päävastustajista, Johann Eck. Hauskana yksityiskohtana voidaan mainita, että ennen varsinaista väittelyä jouduttiin käymään toinen väittely siitä, annettiinko väittelijöiden käyttää lähdeteoksia väitteittensä perustelemiseksi. Philip oli nimittäin raahannut Wittenbergistä kuormallisen paksuja kirjoja väittelytilaisuuteen ja pelättiin, että hän väsyttäisi kaikki kuoliaaksi lukemalla teoksista pitkällisiä lainauksia.
Leipzigistä Palattuaan Melanchthon alkoi kuitenkin luennoida yksityisoppilailleen Roomalaiskirjeestä. Luennoilla hän ei suinkaan keskittynyt kreikan kielioppiin, vaan pyrki selvittämään Paavalin ajatusten teologiset ydinkohdat. Eräälle ystävälleen hän kirjoitti näihin aikoihin paneutuvansa kaikin voimin teologian opintoihin ja riemuitsevansa kaikesta oppimastaan. Jo syyskuussa 1519 Melanchthon suorittikin teologisen tutkinnon Wittenbergissä ja tämän jälkeen hänellä oli sekä oikeus että velvollisuus luennoida yliopistossa raamattuteologiasta. Aluksi, vuosina 1519-1520 maisteri Philip selittikin Matteuksen evankeliumia. Vuonna 1520 hän piti laajan julkisen luentosarjan Roomalaiskirjeestä. Kuulijoita luennoilla oli yli 500, mikä vastasi valtaosaa koko yliopiston opiskelijoista. Vastoin Melachthonin tahtoa Luther julkaisi vuonna 1522 nuo Roomalaiskirjeen selitykset niiden suuren suosion vuoksi. Melanchthon puolestaan julkaisi Lutherin saarnoja sekä Galatalaiskirjeen selityksen vuodelta 1519. Vuonna 1521 Melanchthon luennoi ensimmäisestä Korinttolaiskirjeestä.
Teologian opinnot muuttivat Melanchthonin ajattelua. Hän jätti syrjään Aristoteleen ja filosofian, mutta antoi arvoa retoriikan menetelmille myös Raamatun selityksessä. Melanchthon jäsensi mm. Paavalin ajatukset ydinkohtien mukaisesti, jolloin keskeisimmiksi kohdiksi tulivat synti, laki ja armo. Verrattuna esimerkiksi skolastiseen teologiaan, jonka tavoitteena oli sovittaa Raamatun ja Aristoteleen opit yhteen, Melanchthonin humanistinen lähestymistapa antoi puheenvuoron itse lähdetekstille yrittämättä pusertaa sitä johonkin tiettyyn muottiin. Vuonna 1520 Melanchthon alkoikin valmistella tämänlaatuista kristillisen opin yleisesitystä. Helmikuussa 1521 hän sai valmiiksi Ydinkohdat-teoksen käsikirjoituksen, joka rakentui juuri noiden kolmen luetellun ydinkohdan, synnin, lain ja armon ympärille. Mutta vuosi 1521 tuli olemaan täynnä tapahtumia Philipin elämässä. Huhtikuussa Luther kutsuttiin Wormsin valtiopäiville ja hän jätti sekä teologian professorin virkansa että laajan kirjeenvaihtonsa Philipin hoidettavaksi. Valtiopäiväreissusta tuli hieman pidempi, kun Luther julistettiin Wormsin valtiopäivillä 16. huhtikuuta 1521 valtakunnankiroukseen. Tämä merkitsi sitä, että kuka tahansa sai surmata Lutherin ilman rangaistusta. Tämän vuoksi Luther joutui paluumatkalla Eisenachin kohdalla keskellä metsää lavastetun ryöstön kohteeksi. Aseistetut ratsumiehet raastoivat Lutherin kovasti kiroillen ja väkivalloin ulos vaunuista. Ryöstön olivat kuitenkin järjestäneet Lutherin ystävät, jotka veivät hänet turvaan tuohon aikaan jo syrjemmässä sijainneeseen Wartburgin linnaan, jossa Luther oleskeli seuraavat kahdeksan kuukautta.
Näin Philip joutui suunnattoman työmäärän pusertamaksi. Hän joutui hoitamaan oman kreikan kielen professorinvirkansa sekä Lutherin luennot yliopistossa. Tämän lisäksi juuri naimisiin mennyt professori yritti saada viimeisteltyä Ydinkohdat-teoksensa, jonka painattaminen alkoi jo Wormsin valtiopäivien aikaan. Painotyö sujui kuitenkin hitaasti. Syyskuussa vasta kolmasosa kirjasta oli lähetetty Lutherille luettavaksi ja tarkastettavaksi. Luther ja Melanchthon olivat tiiviissä kirjeenvaihdossa, jonka seurauksena Melanchthonin oli tehtävä vielä monia korjauksia kirjaansa. Nuori, 24-vuotias professori yritti saada reformaation pääajatukset kiteytettyä kirjaansa, mutta tarvitsi vielä Lutherin ohjausta. Yhtäältä Luther rohkaisi häntä epävarmuuden hetkinä, mutta toisaalta hän vaati Melanchthonilta uskomattomia voimanponnistuksia. Vuoden 1521 loppukesästä ilmestyi vielä Lutherin teos Latomusta vastaan, jossa esitetyt ajatukset Melanchthon sovitti oman kirjansa vielä painamattomien loppulukujen kanssa. Ydinkohdat ilmestyi vihdoin joulukuussa 1521. Melanchthon ei kuitenkaan saanut levähtää, sillä samaan aikaan Wittenbergissä puhkesi levottomuuksia, joihin hän joutui puuttumaan. Karlstadtin ja ns. Zwickaun profeettojen hurmahenkiset uudistukset alkoivat häiritä jumalanpalveluksia. Uskonpuhdistus uhkasi riistäytyä ”sisäiseen ilmoitukseen” nojaavien profeettojen hurmahenkiseksi kumousliikkeeksi. Luther vieraili Wittenbergissä junkkariksi naamioituneena 3.-10.12.1521 ja rohkaisi näin hieman Melanchthonia, mutta jouluun mennessä Philipin voimat olivat jo aivan ehtyneet. Yliopistomiehellä ei ollut tarvittavaa varmuutta eikä arvovaltaa tapahtumien pitämiseksi aisoissa. Tammikuussa hurmahenkiset raastoivat kaikki kuvat augustinolaismunkkien kirkon seiniltä.
Elämä Wittenbergissä rauhoittui pian Lutherin palattua, mutta kyseiset tapahtumat löivät Philippiin leimansa. Philip havaitsi, ettei johtaminen ja käytännön vaikuttaminen ollut hänen omaa alaansa, vaan pikemminkin kirjoittaminen, puhuminen ja opettaminen. Kaikista levottomuuksista huolimatta Philipin kristinoppi, Ydinkohdat, sai valtavan suosion. Luther ylisti sitä ja opiskelijat tulvivat Melanchthonin luennoille. Neljässä vuodessa teoksesta ilmestyi 18 painosta ja sitä luettiin sekä Alppien Etelä- että Pohjoispuolella.3. Ydinkohdat, ”Loci Communes Rerum Theologicarum”
Jos olisi luonnehdittava Melanchthonia yhdellä ainoalla sanalla, tuo sana saattaisi hyvinkin olla ”ydinkohdat”. Melanchthonin toimintatapana näyttää kautta linjan olleen turhan roinan ja sekavien oppiviidakoiden raivaaminen pois tieltä niin, että päästiin asian ytimeen. Tämä näkyi niin Melanchthonin käsityksessä opetuksen järjestämisestä kuin hänen teologiassaankin. Teologiassa paluu ydinkohtiin tarkoitti paluuta Raamattuun, eli humanististen periaatteiden mukaisesti opin alkulähteille. Itse asiassa kyse on siis protestanttisesta Raamattuperiaatteesta. Melanchthon itse kirjoittaa esimerkiksi johdannossaan kappaleeseen vapaasta ratkaisuvallasta: ”Koska en itse halua seurata ihmisten mielipiteitä, esitän asian erityisen yksinkertaisesti ja selvästi. Niin vanhat kuin uudemmatkin kirjoittajat ovat lähes täysin hämärtäneet tämän asian, koska he tulkitsivat Raamattua siten, että halusivat tulkinnan samalla tyydyttävän ihmisjärjen johtopäätöksiä.”
Yksi Melanchthonin tärkeimpiä teologisia teoksia on Ydinkohdat, Loci Communes Rerum Theologicarum, joka on kristillisen opin ydinkohtien tiivistävä esitys ja samalla ensimmäinen uskonpuhdistuksen opin eli luterilaisen opin yleisesitys. Teoksen ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1521. Vertailun vuoksi Lutherin Vähä Katekismus taasen ilmestyi vasta vuonna 1529. Teos perustuu juuri yllä mainituille periaatteille. Se hakee oppinsa suoraan Raamatusta ja perustelee väitteensä yleensä lukuisin raamatunkohdin. Ydinkohdat rakentuu kolmen ydinkohdan ympärille: Se puhuu ennen kaikkea laista, synnistä ja armosta. Teoksesta voidaan myös havaita, että Melanchthon ei erityisemmin pidä skolastikoista, vaan viittaa heihin höperöinä saivartelijoina. Melanchthonin kielenkäyttö herättää joissakin kohdissa jopa naurunpurskahduksia. Melanchthon kumoaa skolastikkojen oppeja missä vain ehtii, ja esittää, kuinka ne ovat usein täysin vastakkaisia Raamatun alkuperäiselle tarkoitukselle. Seuraavassa esitellään Ydinkohdat-teoksen pääkappaleet.3.1. Ydinkohdat eli teologian malli
Philip aloittaa teoksensa esittämällä ajatuksen, jonka mukaan kullakin tieteenalalla on omat ydinkohtansa, joiden ympärille se rakentuu. Melanchthon luettelee seuraavien teologisten ydinkohtien listan: Jumala, Jumalan ykseys, Kolminaisuus, Luominen, Ihminen - ihmisen kyvyt, Synti, Synnin hedelmä - paheet, Rangaistukset, Laki, Lupaukset, Uudistuminen Kristuksen kautta, Armo, Armon hedelmä, Usko, Toivo, Rakkaus, Ennaltamäärääminen, Sakramentaaliset merkit, Ihmisen asema maailmassa, Esivalta, Piispat, Tuomitseminen ja Autuus. Jotkut kohdat ovat järjelle käsittämättömiä ja sellaisia, että niiden pohtiminen ihmisjärjellä johtaa lähinnä sekaannukseen. Näistä kohdista Raamattu ei puhu paljoa, vain sen mikä on tarpeen. Toiset kohdat taas ovat keskeisiä. Niistä koko Raamattu muistuttaa ja todistaa lakkaamatta, ja juuri näitä kohtia Philip aikoo teoksessaan käydä läpi. Tämä siksi, että juuri nämä kohdat ovat käytännön, ihmisen pelastumisen kannalta kaikkein tärkeimpiä ja ilman niiden tuntemista ei tunneta pelastusta.
3.2. Ihmisen kyvyt, erityisesti vapaa ratkaisuvalta
Ihmisellä ei ole vapaata ratkaisuvaltaa. Tästä lähtee Melanchthon liikkeelle. Väitteen hän perustelee näin: Ihmisellä on äly ja tahto. Äly on sinänsä vapaa ja sen pohjalta ihminen voi päättää sinänsä mitättömistä asioista, kuten nousenko nyt tältä tuolilta ja alan hyppiä yhdellä jalalla. Äly on kuitenkin tahdon alainen ja tahtoon ihminen ei voi vaikuttaa. Tahto merkitsee samaa kuin ihmisen sydän; ihmisen tunteet eli mielenliikkeet, ja ihminen ei voi päättää tunteistaan. En voi esimerkiksi nyt päättää, että alan rakastaa Jumalaa, vaikka kuinka yrittäisin, jos en jo rakasta Jumalaa. En voi hallita tunteitani. Siten minulla ei myöskään ole vapaata tahtoa, sillä tunteeni saavat pohjimmiltaan aikaan kaikki tekoni. Samalla Philip kumoaa skolastikkojen opin vapaasta tahdosta.
3.3. Synti
Jokainen ihminen on perisynnin vallassa. Perisynti on eräänlainen synnynnäinen taipumus ja voima, jonka vuoksi suuntaudumme synnin tekoon. Se vaikuttaa niin, että tunteemme ja mielenliikkeemme ovat kaiken aikaa pohjimmiltaan yksistään pahat, vaikka ne voisivat tuottaa ulkoisesti moitteettomia tekoja. Pahaa on kaikki Jumalan tahdon, Jumalan lain, vastainen. Syntiinlankeemuksen seurauksena ihminen syntyy ilman Jumalan Henkeä. Koska ihmisellä ei siis synnyttyään ole yhteyttä Jumalaan, hän korvaa tämän Jumalan paikan itsessään itsellään. Tämän vuoksi ihminen rakastaa itseään kaikkein eniten. Siten ihminen ei rakasta mitään muuta kuin sitä, mikä hänelle itselleen on edullista. Jumala ei kuitenkaan halua tulla rakastetuksi edun takia, vaan oman itsensä tähden. Näin ihminen, joka rakastaa etuaan, ei rakasta Jumalaa vaan pelkästään itseään. Itserakkaus voi tuottaa niin ulkoisesti hyviä kuin pahojakin tekoja. Ihminen voi vaikkapa uhrata koko elämänsä toisten auttamiselle, mutta taustalla on kuitenkin vain halu saada ylistystä ja kunniaa toisilta tai ainakin itseltään ja näin tyydyttää itserakkauttaan. Tämä on pahaa ja syntiä, sillä Jumala ei katso ulkoisiin tekoihin, vaan sydämeen. Tämä kumoaa myös skolastikkojen opin hyvistä teoista, sillä yksikään ihmisen luonnollinen teko ei voi olla hyvä. Siis: Luonnollisilta kyvyiltään kaikki ihmiset ovat todellisesti ja koko ajan syntisiä ja tekevät syntiä.
3.4. Laki
Lakeja on kolmen laisia: luonnollisia, jumalallisia ja inhimillisiä. Luonnollisista laeista ovat keskeisimmät nämä kolme:
1. Jumalaa on kunnioitettava
2. Koska synnymme elämään yhteiskunnassa, ketään ei saa vahingoittaa
3. Ihmisten muodostama yhteiskunta edellyttää, että käytämme kaikkia asioita yhteisestiJumalan kunnioittamista ei lueta jumalallisiin lakeihin, sillä Jumala on ilmoittanut majesteettiutensa sillä, että hän on luonut maailmankaikkeuden ja ylläpitää sitä. Toinen laki syntyy siitä välttämättömyydestä, että yhteiskunta ei pysy pystyssä, jos se on täynnä mielivaltaa. Esivalta saa kuitenkin vahingoittaa pahantekijöitä, jotta tällä vahingoittamisella estettäisiin vielä suurempi pahanteko, joka seuraisi, jos pahantekijän annettaisiin jatkaa tekojaan. Kolmas laki poistaa ahneuden ja sitä myötä kurjuuden. (Onkohan Marx lueskellut Melanchthonia?) Ihmisten himo kuitenkin estää tämän lain täyden toteutumisen, joten sitä tulee soveltaa vain niin pitkälle kuin se ei tuota ongelmia yleiselle rauhalle ja turvallisuudelle.
Jumalallisia lakeja ovat ne, jotka Jumala on asettanut Raamatun kirjoissa. Ne on jaettu kolmeen ryhmään: moraalisiin, oikeudellisiin ja seremonialakeihin. Moraalilait on kuvattu kymmenessä käskyssä ja ne voi tiivistää rakkauden kaksoiskäskyksi. Melanchthon kumoaa heti aluksi skolastisen käsityksen, jonka mukaan käskyt koskevat vain ulkoisia tekoja. Kaikki käskyt viittaavat varsinaisesti mielenliikkeisiin. Lain ydin onkin juuri se, että meidän tulee rakastaa ja pel(j)ätä Jumalaa koko sydämestämme. Tästä puhuvat kolme ensimmäistä käskyä. Loput seitsemän käskevät meitä rakastamaan lähimmäistämme niinkuin itseämme. Jumalan lakiin liittyy sekä luottamus että pelko. Jumala on kiivas ja rankaisee jokaista, joka ei täytä hänen lakiaan, mutta armahtaa ja rakastaa jokaista, joka sitä noudattaa. Selvitettyään lain olemuksen Melanchthon puuttuu sen vääriin tulkintoihin. Skolastikot ovat opettaneet, että osa jumalallisista laeista on vain neuvoja, joiden noudattamista Jumala ei vaadi. Väärin, hän sanoo, sillä lain olemus ei koske ulkoisia tekoja vaan sydämen asennetta. Lisäksi Kristus vuorisaarnassaan kumoaa tämän tulkinnan. Hän uhkaa tuomiolla niitä, jotka eivät noudata näitä skolastikkojen neuvoiksi kutsumia lainkohtia. Miksi hän tekisi näin, jos hän ei vaatisi niiden noudattamista? Sitten Melanchthon käsittelee munkkilupauksia. Hän osoittaa ne evankeliumin vastaisiksi. Ihmisellä ei voi olla mitään ansiota Jumalan edessä. Näin munkkilupauksen tekeminen ei tee ihmistä yhtään hurskaammaksi, päin vastoin. Joka luulee näin tekee suuren synnin, sillä hän tekee Jumalasta, joka lupaa pelastuksen yksin uskosta, valehtelijan. Melanchthon tuomitsee myös kerjäläismunkkijärjestöt. Kristuksen tarkoittama köyhyys ei merkitse muilta kerjäämistä, vaan muille antamista. Ja edellä mainittuun viitaten, se joka luulee köyhyydessä elämisen olevan ansio, tekee syntiä. Lopuksi Melanchthon käsittelee oikeudellisia lakeja ja seremonialakeja. Oikeudellisia lakeja Uusi Testamentti ei tunne, vaan kristityiltä kielletään kosto ja julkiset oikeudenkäynnit. Myöskään seremonialait eivät ole enää voimassa, sillä ne olivat vain vertauskuvia evankeliumista. Nyt kun meillä on evankeliumi silmiemme edessä, emme niitä tarvitse.
Viimeisenä Melanchthon käsittelee ihmisten tekemiä lakeja. Ne jakautuvat kirkollisiin ja yhteiskunnallisiin lakeihin. Yhteiskunnallisia lakeja säätää Jumalan asettama esivalta ja niitä on toteltava, elleivät ne ole ristiriidassa Jumalan tahdon kanssa. ”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä.” (Apt. 5:29) Melanchthon tuomitsee kirkolliset lait, jotka koskevat yhteiskunnallisia asioita. Hän puuttuu kovalla kädellä papiston säätämiin lakeihin, joihin kirkon taloudellinen kukoistus perustuu. Kirkolliset lait uhkaavat kirouksella sellaisia, jotka vaativat papilta yhteisiin tarpeisiin kerättäviä veroja ja määrärahoja, vaikka kirkon tulisi osallistua yhteiskunnallisen hyvinvoinnin turvaamiseen. Vielä jyrkemmin Melanchthon tuomitsee kirkolliset lait, jotka koskevat uskonoppia. Kaikki kristillisen uskon kohdat on arvioitava yksinkertaisesti Pyhän Raamatun mukaan. Sellainen oppi, jonka Raamattu vahvistaa, on peräisin Jumalasta. Muusta opista ei voida olla varmoja, sillä vain Raamattu perustuu varmuudella Jumalan henkeen. Kaikki opit on siis koeteltava Raamatulla. Melanchthon todistaa, että kirkolliskokous on erehtyväinen, joten se ei voi säätää oppia koskevia lakeja. Kirkolliskokoukset ovat nimittäin kumonneet toistensa lausumia, joten vain jompi kumpi lausumista on voinut olla tosi. Lopuksi Melanchthon osoittaa uuden opin laatimisen turhaksi ja jumalattomaksi. Raamattu sanoo: ”Sillä muuta perustusta ei voi panna, kuin mikä pantu on.” Mitkään uudet opit eivät voi ihmistä pelastaa, sillä on vain yksi pelastustie. Perinnäissäännöistä Melanchthon kertoo, että ne ovat sinänsä turhia ja syntiä, jos niiden kuvitellaan tuottavan jonkinlaista ansiota Jumalan edessä. Jos perinnäissäännön rikkominen kuitenkin loukkaa sitä noudattavaa veljeä, tulee toimia rakkauden mukaan ja ottaa huomioon veljen mielipide. Omaatuntoa perinnäissäännöt eivät saa sitoa; niiden rikkominen ei ole syntiä. Sekä perinnäissäännön noudattaminen että rikkominen on yhtä turhaa - kummallakaan ei mitään ansaitse.3.5. Evankeliumi
Melanchthon lähtee liikkeelle esittämällä, että Raamatussa on kaksi puolta, laki ja evankeliumi. Toisin kuin skolastikot ovat opettaneet, historiaa ei voi jakaa lain ja evankeliumin aikakausiin. Evankeliumi on ollut voimassa aina: Kaikkina aikoina ihmisiä on vanhurskautettu samalla tavalla: lain kautta on paljastettu synti ja lupauksen eli evankeliumin kautta armo. Lain tehtävä on osoittaa synti, jotta ihminen voisi tulla osalliseksi evankeliumista. Jumalan sana on lakia ja evankeliumia niin syvällisesti, että ilman lakia ei voi olla evankeliumia. Mitä evankeliumi siis on? ”Aivan kuten laki on oikean tekemisen käskijä ja synnin näyttäjä, samoin evankeliumi on Jumalan armon ja laupeuden lupaus, sekä vielä syntien anteeksiantaminen ja todistus Jumalan tahdosta meitä kohtaan.” Tämä lupaus tulee osaksemme uskon kautta ja voidaksemme uskoa siihen meidän on tietenkin ensiksi uskottava todeksi myös laki. ”Armoa ei voi saarnata ilman lakia”, sanoo Melanchthon, ”sillä ilman lakia syntiä ei voida tuntea ja ellemme tunne syntiämme, emme voi tajuta armon voimaa ja ylenpalttisuutta.” Evankeliumi vapauttaa sielun kaikesta syyllisyydestä ja saa aikaan rakkauden ja ylistyksen Jumalaa kohtaan. Evankeliumin lupausten takuu on Kristus, johon kaikki Raamatun lupaukset viittaavat. Ainoastaan Pyhä Henki voi johtaa ihmisen tuntemaan evankeliumin.
Melanchthon puuttuu myös evankeliumia käsitellessään skolastikkojen opetukseen. Hän kertoo, että nämä saivartelevat teologian opettajat ”sanovat, että Kristus on tullut Mooseksen seuraajaksi ja antanut uuden lain, jota kutsutaan evankeliumiksi”, ja että ”Mooseksen ja Kristuksen lakien ero on siinä, että edellinen vaatii ulkoisia tekoja, kun taas Kristuksen laki koskee myös ihmisen mielenliikkeitä.” Näin he ovat täysin pimentäneet evankeliumin merkityksen. Melanchthon osoittaa lisäksi tämän väitteen vääräksi Vanhan Testamentin kohdilla, joissa vaaditaan juuri sisäistä vanhurskautta. Philip esittää vastineen Tuomas Akvinolaiselle. Hän kirjoittaa: ”Sano minulle, Tuomas, mikä sinuun meni, kun opetit Mooseksen lain olevan silkkaa farisealaisuutta, siis ulkoisia tekoja? Miten pystyit tekemään sen, kun jopa Mooses itse käsittelee mielenliikkeitä niin usein ja selkeästi? Vain eräitä kohtia mainitakseni: Eikö hän kiellä himoitsemasta toisen omaisuutta, 2. Moos. 20:17? ... Koska voit löytää kuusisataa tällaista kohtaa Mooseksen kirjoista, on päivänselvää, että Mooses kohdistaa vaatimuksensa sekä mielenliikkeisiin että tekoihin.”
Kuinka laki sitten käytännössä vaikuttaa? Tätä Melanchthon käsittelee seuraavaksi. Hän kertoo, että Raamattu ja ihmisjärki suhtautuvat lakiin eri tavoin. Raamattu kutsuu lakia ”vihan tai synnin voimaksi, ikeeksi, salamaksi ja ukkoseksi.” Ihmisjärki taas kutsuu lakia ”paheiden parantajaksi ja elämänohjeeksi.” Ihmiset suhtautuvat lakiin vastaavasti kahdella eri tavalla.
Ensimmäisen ryhmän muodostavat ihmiset, jotka ymmärtävät lain lihallisesti. ”Nämä sokeat ihmiset eivät tajua lain vaativan mahdottomia eivätkä he tajua syntiä, lakia eivätkä vanhurskautta.” Tällaiset ihmiset ryhtyvät lain kuullessaan täyttämään sitä omilla teoillaan, eivätkä sydämellään. Itse asiassa he Melanchthonin mukaan olisivatkin mielummin ilman lakia, vaikka pitävät itseään erittäin pyhinä ihmisinä. Nautinnot, vauraus ja kunnia miellyttävät heitä silti. Tällaiset ihmiset ovat laittomuuden tekijöitä, heiltä puuttuu usko, he eivät kunnioita Jumalaa vaan halveksivat häntä ja koettavat vanhurskauttaa itsensä omilla teoillaan. Tätä heidät vetää tekemään jokin lihallinen mielenliike; joko rangaistuksen pelko tai edun tavoittelu. Näitä ihmisiä kuvaa parhaiten Luukkaan evankeliumin esimerkki fariseuksesta, joka rukoillessaan kiittää Jumalaa siitä, kuinka ”Hän ei ole niinkuin muut ihmiset.” Tällaisia ovat kaikki luonnolliset ihmiset, ihmiset jotka eivät näe mitä laki vaatii ja sitä että he lopultakin kaikkien tekojensa kanssa ovat vain syntisiä ja kirottuja.
Toisessa ryhmässä ovat sitten ne, joihin sopivat Raamatun sanat siitä, että ”laki on synnin ja vihan voima.” Jumala ilmoittaa heille lain ja näyttää heille heidän sydämensä todellisen tilan. Tähän ryhmään kuuluvat kaikki, joissa Jumala toimii lain välityksellä. Tekopyhissä laki ei vaikuta mitään, he vain luovat itselleen epäselvän kuvitelman laista, sellaisen jonka he itse sitten pyrkivät täyttämään. Todella ja varsinaisesti laki vaikuttaa niissä, joille näytetään synti. Se on Jumalan työtä, tuo ilmi Jumalan tuomion. ”Jumalan tuomio on juuri synnintunto”, sanoo Melanchthon. Kun laki tuo ihmisen synnintuntoon, alkaa ihminen raivota Jumalan tuomiota ja tahtoa vastaan. Laki kuolettaa, sillä se vaatii hengellisiä asioita, totuutta, uskoa Jumalan kunniaksi, Jumalan rakastamista. Ihminen on kuitenkin lihallinen, epäuskoinen, tietämätön Jumalasta, hullu ja itserakas. Tähän, Jumalan tahtoa vastaan kapinoivaan tilaan saattaa sielun laki. Mutta nyt näyttämölle astuu armo.
Parannuksen tekemisen alkuna on lain työ, jonka kautta Jumalan henki saattaa häpeään ja pelottaa omattunnot, aloittaa Melanchthon. Kuolettamisesta, tuomiosta ja syntisen häpeään saattamisesta, jotka Jumalan henki vaikuttaa Lain kautta, alkaa ihmisen vanhurskauttaminen ja ihmisen todellinen kaste. Kristillisen elämän tulee alkaa synnintunnosta. Ne, joiden omatunto on näin saatu kauhistumaan, ajautuisivat varmasti epätoivoon, sanoo Melanchthon, ellei Jumalan armon ja laupeuden lupaus - evankeliumi - nostaisi heitä pystyyn ja rohkaisisi. Mikäli säikähtänyt omatunto uskoo armon lupauksen Kristuksessa, usko uudistaa sen ja tekee sen eläväksi. Tätä tapahtumaa Melanchthon käsittelee runsain Raamatusta otetuin esimerkein. Laki kauhistuttaa, mutta evankeliumin lupaus lohduttaa. Se, joka rohkaistuu evankeliumin äänen vaikutuksesta ja luottaa Jumalaan, on jo vanhurskautettu. Armon omistaminen saa ihmisessä aikaan iloa ja riemua. Voi myös käydä niin, että synnin tuntoon tullut ihminen turvaakin johonkin muuhun kuin evankeliumiin. Siitä ei kuitenkaan ole minkäänlaista apua, vaan se päinvastoin johdattaa yhä suurempaan ahdinkoon. ”Tosiasiat opettavat, että he lankeavat pian entistä pahemmin”, toteaa Melanchthon.3.6. Armo
Kuten laki on synnin tuntemista, niin evankeliumi on armon ja vanhurskauden lupaus. Tässä kohtaa Melanchthon pääsee taas moittimaan skolastikkoja, jotka ovat käsittäneet armon pyhien sielussa olevaksi ominaisuudeksi. Kaikkein pahimpia ovat olleet Tuomas Akvinolaisen kannattajat, tomistit, jotka ovat asettaneet armon sielun luontoon kuuluvaksi ominaisuudeksi. Tässä pieni lainaus Melanchthonin skolastikkoja vastaan suuntaamasta arvostelusta: ”Kuinka akkamaisesti ja typerästi he väittelevätkään sielun kyvyistä! Mutta liatkoot jumalattomat itsensä kunnolla ja saakoot rangaistuksensa evankeliumin halventamisesta ja sillä leikittelystä.” Tässä tulee selvästi näkyviin myös ihmisjärjen rajallisuus, sillä Melanchthon jatkaa: ”Rukoile sinä, rakas lukijani, että Jumalan henki valaisisi evankeliumillaan meidän sydämemme. Sillä evankeliumi on Hengen sana, jota ei voi opettaa kuin Henki yksin.” Sitä eivät siis voi opettaa omaan järkeilyynsä nojaavat teologit.
Melanchthon lähestyy armon merkitystä tarkastelemalla alkuteksteissä käytettyjä armo-sanoja. Niistä ilmenee, että armo tarkoittaa Jumalan suosiota, jolla hän ympäröi pyhät. Näin armo ei siis ole mikään ihmisen ominaisuus vaan Jumalan hyvä tahto meitä kohtaan. Armonsa tähden hän antaa meille myös lahjansa, Pyhän Hengen, joka synnyttää meissä sitten Hengen hedelmiä, kuten uskoa, toivoa ja rakkautta. Näin kyse ei siis ole ihmisen omista ominaisuuksista. Melanchthon tiivistää vielä armon näin: Armo ei ole mitään muuta kuin syntien anteeksisaamista eli synneistä päästämistä.3.7. Vanhurskauttaminen ja usko
Meidät vanhurskautetaan silloin, kun lain kautta kuoletettuina Kristuksessa luvattu armon sana tekee meidät jälleen eläviksi. Toisin sanoen: evankeliumi antaa meille synnit anteeksi, ja me pitäydymme tuohon sanaan uskossa, emmekä epäile sitä, että Kristuksen vanhurskaus on meidän vanhurskauttamme, että Kristuksen sovitusteko puhdistaa meidät synnistä ja että Kristuksen ylösnousemus on myös meidän ylösnousemuksemme. Näin Melanchthon kirjoittaa vanhurskaudesta. Hän kiteyttää vanhurskauden seuraavaan lauseeseen: Yksin usko Jumalan laupeuteen ja armoon Jeesuksessa Kristuksessa on vanhurskaus. Sitten Melanchthon lainaa lukuisia Raamatunkohtia, joissa asia todistetaan, kuten ”Uskovalle luetaan usko vanhurskaudeksi” (Room. 4:5) ja ”Vanhurskas on elävä uskosta” (Room 1:17). Uskoa kutsutaan vanhurskaudeksi, sanoo Melanchthon, ja kertoo sen jälleen närkästyttävän saivartelijoita. Sitten hän kritisoi skolastikkojen käsitystä uskosta. Heidän mukaansa usko on sen totenapitämistä, mitä sanotaan Raamatussa. Myös jumalattomilla on heidän mielestään tällainen usko. Skolastikkojen mielestä on olemassa myös täydellinen usko, johon sisältyy rakkaus. Melanchthon taas määrittelee, että kaikki, mitä luonto tietää Jumalasta ilman, että Jumalan henki vahvistaa ja valaisee sydämemme, millaista tietoa se ikinä onkin, ei ole uskoa vaan kömpelö mielipide.
Mitä sitten usko on? Se on sinnikästä pitäytymistä jokaiseen Jumalan sanaan, eikä se synny, ellei Jumalan Henki uudista ja valaise sydämiämme. Usko uskoo kaikki Jumalan lupaukset, ei vain Jumalan olemassaoloa. Usko on varmuus siitä, mikä ei näy. Ei inhimillinen, jääräpäinen varmuus, vaan Pyhän Hengen luoma. Inhimillinen luonto ei voi saavuttaa mitään varmuutta hengellisistä asioista. Uskoon sisältyy sekä usko Jumalan uhkauksiin että Jumalan laupeuteen, evankeliumiin. Jumalan lupaukset on annettu jokaista ihmistä varten, myös sinua, vakuuttaa Melanchthon. On täydellistä jumalattomuutta ja luottamuksen puutetta olla uskomatta jokaista Jumalan sanaa tai olla kykenemätön uskomaan, että syntien anteeksiantaminen on luvattu myös sinulle. Vielä Melanchthon selittää: Se, joka kuulee uhkaukset ja pitää Raamatun kertomuksia totena, ei vielä usko koko Jumalan sanaa; sen sijaan sellainen uskoo, joka uhkausten ja totenapitämisen lisäksi uskoo lupauksiin. Pelkästään se ei ole ratkaisevaa, uskooko tarinan Kristuksesta: sen voivat Jumalattomatkin uskoa. Oleellista on uskoa, miksi hän tuli lihaksi, miksi hänet ristiinnaulittiin ja miksi hän palasi elämään kuolemasta: tämä kaikki tapahtui tietenkin sen tähden, että hän voisi vanhurskauttaa kaikki häneen uskovat. Mikäli uskot tämän tapahtuneen sinun parhaaksesi, sinun pelastuksesi tähden, sinulla on siunattu usko. Muunlainen usko, mitä tahansa sitten ”uskoksi” kutsutaankin, on petosta, valhetta ja väärämielistä hulluutta.
Uskon ja tekojen ero on selvä. Siellä, missä Jumalan laupeutta ei tunneta, Jumalaa joko halveksitaan tai vihataan. Siksi ihminen tekee syntiä, vaikka hän tekisi kuinka paljon tahansa lain tekoja ilman uskoa. Lisäksi ilman uskoa elävällä ei ole sisäistä varmuutta Jumalan armosta, ja hän elää jatkuvassa epätietoisuudessa siitä, hyväksyykö Jumala hänen toimintansa vai ei. Tästä taas seuraa vihastuminen Jumalan epäoikeudenmukaisiksi koettuihin tuomioihin. Ihmisen tulee siis aina katsoa Jumalan lupausta, ei omia tekojaan. Usko on siis ainoa tie pelastukseen. Ja jälleen kerran skolastikot saavat kuulla kunniansa: ”Skolastinen teologia on uskon, tuon omantuntojen ankkurin, sijaan opettanut tekoja ja inhimillisiä hyvitystöitä. Tuhotkoon Jumala tuollaisen oman kirkkonsa pahennuksen!” Melanchthon kehottaa niitä, jotka haluavat tietää lisää uskon luonteesta, tutustumaan Lutherin teokseen Kristityn vapaudesta. Seuraavien kymmenien sivujen ajan Melanchthon käsittelee sitten tätä uskon ja tekojen suhdetta Raamatusta otetuin esimerkein.
Kun ihminen on tullut uskoon, uskon vaikutuksen alle, saa usko hänessä aikaa Hengen hedelmiä. Sillä missä olemme uskossa maistaneet Jumalan laupeutta ja tulleet tuntemaan jumalallisen hyvyyden evankeliumin sanasta, joka antaa synnit anteeksi ja lupaa syntiselle armon, ei sielu voi olla tuntematta Jumalaa kohtaan vastarakkautta. Uskon vaikuttavuus on sellainen, että sen hedelmistä näkyy selvästi, keiden sydämessä tosi usko asuu. Uskon seurauksena ovat siis toivo ja rakkaus. Tämä rakkaus on sekä rakkautta Jumalaa kohtaan että lähimmäisenrakkautta. Toivosta Melanchthon kertoo, että uskolla uskotaan sana ja toivolla odotetaan sitä, mitä tämä sana lupaa. Toivo on ansioistamme riippumattoman pelastuksen odotusta, Melanchthonin mukaan itse asiassa samaa kuin uskokin. Uskon ja tekojen suhteesta Melanchthon opettaa vielä, että usko ja teot kuuluvat aina yhteen. Usko ilman tekoja on kuollut, sillä tällainen usko ei ole Jumalan hengen aikaansaamaa uskoa, vaan pelkkä mielipide.
Entä kuinka ihminen voi tietää, onko hän Jumalan armon piirissä ja onko hänellä sydämessään usko? Skolastikot opettavat, että kumpaakaan asiaa ei voi tietää. Philip kumoaa heti tämän käsityksen. Mitä muuta tämä on kuin epätoivon opettamista, hän kysyy. Jumala on ilmaissut lupauksensa sanassaan. Jos uskot, että vanhurskaus tulee yksin uskosta, olet hänen armonsa piirissä. Vanhurskauteen liittyy aina varmuus. Jos sinulla on varmuus Jumalan tahdosta, on sinulla sydämessäsi usko.
Tässä yhteydessä Melanchthon hyökkää uskonpuhdistuksen vastustajien oppia vastaan. Skolastikkojen mukaanhan ihminen ei voinut tietää varmasti omistavansa armon. ”Kysykäämme saivartelijoilta, uskovatko he apostolisen uskontunnustuksen mukaisesti syntien anteeksiantamisen. Entä papin antaman synninpäästön. Jos he uskovat nämä, heidän täytyy tietää olevansa Jumalan armossa ja mikäli eivät, miksi he sitten ripittäytyvät. Roistomainen Rooma ja paavin bullan kirjoittaja Eck ovat kironneet sen Lutherin oppilauselman, jonka mukaan on uskottava synninpäästöön. Vastatkoot he siis, miksi he kuuntelevat synninpäästön, elleivät siihen usko. Sellainen on synkkää jumalattomuutta ja turmiollisempaa kuin kukaan pystyy kuvittelemaan. Epäilemättä tuo lihallinen ja saivarteleva Pariisin teologien dogmi on tuhonnut monta sielua, jotka sen kautta on ajettu epätoivoon. Tuhotkoon Herra kaikki valhettelijoiden huulet!”
Mutta palatkaamme varmuuteen Jumalan armosta ja uskosta. Melanchthonin mukaan kristillisyys ei ole mitään muuta kuin elämää varmana Jumalan laupeudesta. Vanhurskaan tulee olla aina täysin varma syntien anteeksiantamisesta ja Jumalan hyvästä tahdosta meitä kohtaan. Tästä meitä vakuuttaa Pyhä Henki, joka vaikuttaa sydämissämme. Havaitsemmeko sydämissämme hengen hedelmiä? Vihaammeko syntiä todella sydämemme pohjasta? Uskommeko todella Jumalaan ja hänen sanaansa? Vihaammeko paheitamme? Kuinka tahansa arvioitkin itseäsi, pidä ensisijaisesti huolta siitä, että uskot, Melanchthon neuvoo. Hän myös muistuttaa, että vakuutena Jumalan lupauksista meillä on olemassa sakramentit, kaste ja ehtoollinen.3.8. Vanhan ja Uuden testamentin ero ja lain kumoaminen
Kristus kumosi lain. Vanhassa testamentissa luvattiin hyvää, mutta samalla vaadittiin, että kansan tulee pitää laki. Uusi testamentti on nimenomaan kaiken hyvän lupaus, johon ei liity lakia ja jossa ei kysytä omaa vanhurskauttamme. Sekä seremonialait, oikeudelliset lait että Kymmenen käskyä on kumottu. Olemme vapaita, kun uskomme. Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, joten vaikka olemmekin syntisiä, olemme yhtä aikaa pelastettuja. Kristinusko on vapautta, koska ne, jotka ovat vailla Kristuksen henkeä, eivät voi mitenkään täyttää lakia, vaan ovat lain kirouksen alaisia. Kristuksen hengen uudistamat ihmiset sen sijaan tekevät vapaaehtoisesti, ilman lakia sen, mitä laki ennen käski. Kun Jumalan henki on uudestisynnyttänyt meidät, me itsestämme haluamme sitä, mitä laki vaatii. Olemme kaksinkertaisesti vapaat kymmenestä käskystä: Ensinnäkin siten, että vaikka olemme syntisiä, ei laki voi tuomita niitä, jotka ovat Kristuksessa. Toiseksi siksi, että Henki johtaa Kristuksessa olevia lain täyttämiseen. Samalla tavoin pelastuivat myös Vanhan Testamentin isät, uskon eivätkä lain kautta. Huomatkaamme vapaudesta kuitenkin, että vain uusi ihminen on vapaa. Olemme vapaat siinä määrin, kuin Henki on meidät uudistanut, mutta sikäli kun olemme lihaa ja vanhaa olotilaamme, olemme lain alla ja teemme edelleenkin syntiä. Saamme kuitenkin vanhan olotilamme anteeksi, koska uskomme. Näin olemme yhtä aikaa sekä syntisiä että vanhurskaita. On hyvin tärkeää huomata, että vain ne ovat vapaita laista, jotka uskovat uuden liiton eli evankeliumin. Laki tuomitsee ne, jotka eivät usko.
Tutustukaamme vielä tarkemmin uuteen ja vanhaan luontoon. Pyhillä on kaksinainen luonto, henki ja liha, uusi ja vanha, sisäinen ja ulkoinen ihminen. Luonnollinen ihminen, ”liha”, ”vanha ihminen”, ”ulkoinen ihminen” on yhä synnin vallassa, kun taas uudestisyntymisessä saatu uusi luontomme ei ole. Henki himoitsee meissä Lihaa ja Liha henkeä vastaan. Pyhityksessä kuolemme itsellemme, Lihalle, ja tulemme yhä elävämmäksi Jumalalle. Pyhitys on Pyhän Hengen työtä. Vielä Melanchthon toteaa synnistä, että jokainen ihmisen teko on kuolemansynti, ellei ihminen ole Kristuksessa.3.9. Merkit
Melanchthon tarkoittaa merkeillä sakramentteja. Ne ovat merkkeinä Raamatun lupauksista. Sakramentit eivät vanhurskauta, vaan yksin usko vanhurskauttaa, sanoo Melanchthon. Sakramentti on turha ilman uskoa. Sakramenttien tarkoitus on vahvistaa uskoamme ja omaatuntoamme, ettemme vaipuisi epätoivoon tuskissamme ja ahdingoissamme. Merkit eivät vanhurskauta, sanoo Melanchthon, mutta ne tekevät omantunnon varmaksi. Sinutkin voidaan vanhurskauttaa ilman merkkejä, mikäli uskot. Merkit kuitenkin vahvistavat omaa heikkouttamme, ettei toivomme Jumalan laupeudesta katoaisi synnin alituisten hyökkäysten keskellä. On kaksi merkkiä, jotka Kristus asetti evankeliumissa: kaste ja osallistuminen Herran pöytään. Ihminen ei voi merkkejä asettaa. Melanchthon kritisoi katolisen kirkon sakramentteja ja varsinkin väitettä niiden vanhurskauttavasta vaikutuksesta. Lukijaa, joka haluaa tietää asiasta lisää, hän kehottaa tutustumaan Lutherin teokseen Kirkon Baabelin vankeudesta.
Sinut kastetaan Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Nämä sanat tarkoittavat sitä, sanoo Melanchthon, että sinun tulee vastaanottaa kaste sinuun kohdistuvana Jumalan suosion varmana osoituksena. Kaste merkitsee siirtymistä kuolemasta elämään. Vanha ihminen upotetaan ja uusi ihminen syntyy. Kaste on merkki osaksesi tulleesta Jumalan laupeudesta. Lisäksi se on muistutus Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Melanchthon käsittelee myös Johanneksen kasteen ja Kristuksen kasteen eroa. Johanneksen kaste todisti armosta, joka oli tuleva, mutta Kristuksen kaste todistaa armosta, joka on jo lahjoitettu. Johanneksen kasteella kastetut täytyi kastaa uudestaan, jotta he saattoivat olla varmat siitä, että he olivat saaneet syntinsä anteeksi. Molemmat kasteet vahvistavat uskoa.
Parannuksen teko ei ole mikään merkki, sanoo Melanchthon. Parannus on vanhan ihmisen kuolettamista ja hengen uudistusta, ja tämän asian merkkinä on yksinkertaisesti kaste. Parannukseen ei liity ihmisen näyttelemää katumusta eikä se ole ansio, toisin kuin skolastikot opettavat, vaan parannus on Pyhän Hengen työtä, synnin tunnustamista. Synnin tunnustaminen taas on oman synnin tajuamista Jumalan edessä ja itsensä tuomitsemista. Ilman tätä tunnustusta ei ole syntien anteeksiantamista. Toisaalta, tehdessämme tunnustuksen, jossa syytämme itseämme ja tuomitsemme itsemme sekä annamme Jumalalle kunnian totuudellisuudesta ja vanhurskaudesta, ei Jumala voi kieltää anteeksiantoaan. Synnintunnustus voi olla sekä yksin kotona tapahtuvaa syyllisyyden tajuamista että itsensä syyttämistä muiden edessä. Tässä kohden Melanchthon kuvaa vanhaa Lännen kirkon sekä toista vanhaa Idän kirkon käytäntöä, joka lienee rinnastettavissa mm. lestadiolaisten julkiseen ripittäytymiseen.
Yksityisripeistä Melanchthon opettaa, että kaikki synnit tulee tunnustaa yksityisesti Jumalalle, ja lähimmäisille ne, joilla on häntä vastaan rikkonut. Yksityinen synninpäästö on taas Melanchthonin mukaan yhtä tärkeä kuin kaste. Vaikka kuulet evankeliumia julistettavan koko seurakunnalle, voit olla varma siitä, että se koskee juuri sinua, kun saat yksityisen ja juuri sinulle tarkoitetun synninpäästön. Synninpäästö on nimittäin evankeliumi, jossa Kristus antaa syyllisyytesi anteeksi. Hyvitysteoista puhuttaessa Melanchthon hyökkää katolisen kirkon käytäntöä vastaan. Kristuksen kuoleman lisäksi ei ole mitään hyvitystekoa. Parannuksentekijöille keksityt hyvitysteot ovat pelkkää ihmiskeksintöä, turmiollisia ja evankeliumin vastaisia. Vielä kauheampia ovat Rooman liiketoiminta, aneet, jotka vapauttavat julkisesta parannuksenteosta, ja joita jumalattomat alkoivat myydä Jumalan anteeksiannon sijaan.
Ehtoollisesta Melanchthon opettaa, että osallistuminen herran pöytään on varma armon merkki. Ehtoollinen ei ole uhritoimitus, toisin kuin katoliset opettavat. Osallistuminen ehtoolliselle ei vanhurskauta, vaan se vahvistaa uskoa. Muut sakramentit Melanchthon tuomitsee.3.10. Rakkaus, esivalta ja pahennuksen herättäminen
Kirjan kolme viimeistä lukua on lisätty sinne Lutherin kehoituksesta. Ne ovat vain muutaman sivun mittaisia. Rakkaudesta Melanchthon opettaa, että Jumalan rakastaminen on uskon hedelmä ja että Jumalan rakastamisesta seuraa myös lähimmäisen rakastaminen.
Esivalta taasen on Jumalan asettama ja sille tulee olla kuuliainen, ellei se riko Jumalan tahtoa vastaan tai ole mielivaltaa. Esivallan toimiessa mielivaltaisesti ja tyrannimaisesti sitä saa paeta, ellei tämä herätä pahennusta tai yleistä kapinaa. Kirkollinen esivalta, siis piispat, ovat palvelijoita eivätkä vallanpitäjiä. Heidän tehtävänään on Jumalan sanan saarnaaminen. Kun he opettavat Raamattua, tulee heitä kuunnella, muutta jos he opettavat jotakin Raamattua vastaan tai Raamatun lisäksi, heitä ei pidä kuunnella.
Pahennuksella Melanchthon tarkoittaa vahinkoa, josta lähimmäisemme usko tai hänen rakkautensa kärsii. Lähimmäisen uskoa vahingoitetaan aina, jos opetetaan jotain Raamatusta poikkeavaa. Tällaista pahennusta on esimerkiksi kaikki skolastinen oppi, joka hyväksymällä hyvitysteot ja vapaan ratkaisuvallan on hämärtänyt armon. Rakkautta puolestaan vahingoitetaan, jos ei auteta hätää kärsivää veljeä tai rikotaan yhteiskunnan rauhaa. Melanchthon opettaa, että Jumalaa täytyy totella aina, ottamatta huomioon pahennusta. Maallista oikeutta ja ihmisten perimätietoa, kuten naimattomuutta tai ruokasäädöksiä tulee noudattaa vain, jos se ei rasita meitä kohtuuttomasti. Niitä tulee kuitenkin rikkoa aina sellaisten fariseusten edessä, jotka vaalivat sääntöjensä noudattamista ikäänkuin ne olisivat pelastukselle välttämättömiä. Perinnäissääntöjä voidaan rikkoa myös vapauden opettamiseksi, jotta kokemattomat ymmärtäisivät, ettei näin tekeminen ole syntiä. Heikkojen veljien ja evankeliumista tietämättömien parissa toimittaessa on noudatettava ihmissääntöjä, elleivät ne ole ristiriidassa Jumalan tahdon kanssa.3.11. Loppusanat
Melanchthon lopettaa teoksensa seuraavasti: Nyt olet oppinut teologian tärkeimmät ydinkohdat. Niiden tarkempi sisältö sinun tulee etsiä Raamatusta; meille riittää, mitä tähän on luettavaksesi kirjoitettu. Luulen tehneeni oikein siinä, että olen käsitellyt näitä tärkeitä asioita lyhyemmin kuin oikeastaan pitäisi, jotta en vääränlaisen pikkutarkkuuden vuoksi houkuttelisi pois Raamatun luota omien pohdintojeni pariin. Olen nimittäin sitä mieltä, että ihmisten pyhistä asioista kirjoittamia selitysteoksia on kartettava kuin ruttoa, koska hengen oppia ei voi puhtaana nauttia muualta kuin itse Raamatusta. Eihän kukaan ole ilmaissut Jumalan Henkeä paremmin kuin Henki itse. ”Sillä Jumalan valtakunta ei ole sanoissa, vaan voimassa.” (1. Kor. 4:20).
4. Muut teokset
Seuraavassa käsitellään erityisen merkittäviä teoksia, jotka Melanchthon kirjoitti tai joiden laatimisessa hän oli mukana. Samalla tulee käsiteltyä suuri osa hänen myöhempää elämäänsä.
4.1. Augsburgin tunnustus
Lutherin palattua Wartburgista Wittenbergiin Melanchthonilla oli taas enemmän omaa aikaa. Hän opiskeli teologiaa ja väitteli vuonna 1526 teologian professoriksi. Vuonna 1530 keisari Kaarle V kutsui valtiopäivät koolle Augsburgiin. Valtakunnansäätyjä kutsuttiin tekemään selkoa uskostaan. Uskonpuhdistuksen kannattajat ryhtyivät siis tekemään selkoa uskostaan. Pohjana olivat mm. alunperin Zwinglin ja Lutherin oppiriitojen pohjaksi kirjoitetut Marburgin artiklat sekä Schwabachin artiklat. Melanchthon lähti näiden asiakirjojen kanssa valtiopäiville Saksin vaaliruhtinaskunnan johtavana teologina. Luther ei voinut osallistua valtiopäiville, sillä hän oli valtakunnankirouksen alaisena. Hän seurasi kuitenkin Coburgin linnasta käsin Melanchthonin toimia. Ensiksi oli tarkoitus laatia puolustuskirjoitus, mutta kun havaittiin katolisten asennoitumisen olevan odotettua jyrkempää, kirjoitettiin positiivinen uskonesitys, uskontunnustus, jossa protestanttien usko määriteltiin kokonaisuudessaan ja erityisen huolellisesti kiistakohdissa. Ensin asiakirja oli tarkoitus jättää keisarille vain Saksin vaaliruhtinaan nimissä, mutta sitten nähtiin hyväksi koota siihen kaikkien uskonpuhdistuksen kannattajien allekirjoitukset. Tämä aiheutti varsin perusteellisia neuvotteluja. Melanchthon muokkasi samanaikaisesti tekstiä latinaksi ja saksaksi. Tuloksena oli Augsburgin tunnustus, yksi luterilaisen kirkon tunnustuskirjoista, joihin Suomenkin evankelis-luterilaisen kirkon opin tulee kirkkolain 1§ pohjalta perustua. Tunnustuksen allekirjoitti seitsemän vaaliruhtinasta ja kaksi valtakunnankaupunkia. Tunnustus luettiin valtiopäivillä juhannuspäivänä 1530 saksan kielellä ja jatkoväittely käytiin latinaksi. Tunnuksen kirjoittajat tähdentävät, etteivät he tahtoneet perustaa uutta kirkkoa, vaan uudistaa vanhaa. Siinä opetettiin, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti ja että kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Tunnustus esittää protestanttien opin olevan Raamatun ja katolisen kirkon opin kanssa sopusoinnussa, siinä muodossa kuin tuo oppi on kirkkoisien kirjoituksista nähtävissä. Sitten sanotaan erimielisyyksien johtuvan vain tietyistä harvoista väärinkäytöksistä. Monet ristiriidat työnnetään taka-alalle. Vaikka tunnustuksen sävy oli hyvin sovitteleva, katoliset hylkäsivät sen. Luther puolestaan ei ollenkaan pitänyt Melanchthonin siloittelevasta sävystä, vaikka hän periaatteessa hyväksyikin tunnustuksen. Lisäksi Melanchthon katsoi tunnustuksen omaksi teoksekseen ja teki muutoksia sen uusiin painoksiin. Tunnustuskirjoihin on kuitenkin otettu teoksen alkuperäinen teksti.
4.2. Augsburgin tunnustuksen puolustus
Augsburgin tunnustuksen jättäminen valtiopäiville johti epävirallisiin neuvotteluihin, joissa Melanchthon osoitti suurta myöntyvyyttä. Neuvottelut eivät kuitenkaan johtaneet tulokseen, vaan katoliset julkaisivat Augsburgin tunnustukselle kiivassävyisen, mutta teologisesti huolimattoman vastakirjoituksen Paavillinen kumoamus. Sitä ei kuitenkaan annettu Paavin, vaan keisarin nimissä, ikäänkuin Augsburgin tunnustus olisi valtiopäivillä tutkittu ja hylätty. Kumoamus luettiin ääneen valtiopäivillä, eikä siitä ensin suostuttu edes antamaan kopiota luterilaisille. Luterilaiset olivat kuitenkin tehneet siitä muistiinpanoja sen julkisen lukemisen aikana, ja niiden pohjalta Melanchthon laati Augsburgin tunnustukselle puolustuksen, jota keisari ei kuitenkaan suostunut ottamaan vastaan. Saatuaan valtiopäivien jälkeen kunnollisen kopion Kumoamuksesta Melanchthon jatkoi puolustuskirjoituksen laatimista. Vuonna 1531 hän julkaisi latinaksi Augsburgin tunnustuksen puolustuksen, joka pian käännettiin myös saksaksi. Puolustus painottuu niihin kohtiin, jotka Kumoamus oli kiistänyt. Tärkein näistä on vanhurskauttamiskysymys.
4.3 Muut teokset
Paavi Paavali III kutsui vuonna 1537 yleisen kirkolliskokouksen kokoontumaan seuraavan vuoden keväällä Mantovassa. Protestantitkin kutsuttiin sinne. Uhkaavaa oli tosin, että konsiilin tehtävien joukossa mainittiin kerettiläisyyksien torjuminen. Protestantit kokoontuivat siis Schmalkaldeniin kirjoittamaan opinkohtien muotoon laaditun esityksen, josta oli tarkoitus tulla lisäksi eräänlainen Lutherin hengellinen testamentti asioista, josta voitiin ja joista ei voitu luopua. Lutherin kirjoittamaan vedokseen tehtiin vain yksi lisäys. Sitten teologit allekirjoittivat ne. Melanchthon merkitsi kuitenkin eriävän mielipiteen paavin johtoasemaa koskevaan kysymykseen. Hän olisi myöntänyt paaville kirkon johtoaseman historiallisen kehityksen pohjalta. Schmalkaldenin kokouksessa 1537 evankeliset säädyt allekirjoittivat lisäksi Melanchthonin kirjoittaman Augsburgin tunnustuksen puolustuksen ja siitäkin tuli luterilaisen kirkon tunnustuskirja.
Vuonna 1537 Melanchthon julkaisi kirjasen Paavin valta ja johtoasema, jossa hän perui esittämänsä kannan ja esitti paljon jyrkempiä näkemyksiä. Paavin virka on sen mukaan torjuttava. Myös tästä kirjasesta tuli luterilaisen kirkon tunnustuskirja.
Melanchthon kirjoitti myös useita oppikirjoja. Hänen kootut teoksensa ja kirjeensä on julkaistu sarjassa Corpus Reformatorum sekä Supplementum Melanchthonianum.5. Myöhäiset vuodet ja vaikutus
Augsburgin tunnustuksesta näkyy jo Melanchthonin omaksuma sovitteleva linja. Hän jatkoi linjaansa myös muissa teoksissaan ja teostensa uusinnassa. Melanchthonin tavoitteena oli luoda reformaation eri laitojen välille opillinen yhteys ja lisäksi sovitella vielä ristiriitoja Rooman kanssa. Niinpä hän julkaisikin vuonna 1535 Ydinkohdista uudistetun laitoksen, joka yritti olla eräänlainen pienin yhteinen nimittäjä eri katsomusten välillä. Näin teos menetti opillisen johdonmukaisuutensa ja selkeytensä. Vapaata tahtoa painotetaan lisää ja ehtoollisopissa annetaan periksi Sveitsin reformaatiolle. Melanchthon jatkoi teoksensa uudistamista. Viimeinen versio Ydinkohdista ilmestyi vasta vuonna 1559 ja siinä käsitellään laajasti muun muassa kolminaisuutta, kristologiaa ja luomista ennenkuin siirrytään syntiin, lakiin ja armoon. Näin Melanchthon tietyllä tavalla kumoaa omat ihanteensa.
Yhtäältä Melanchthonin opinkohdissa tapahtuu sama kehitys kuin alkukirkon aikana. Ihmisen pelastumisesta lähtevää oppia piti täydentää erilaisten harhaoppien rajaamiseksi ulkopuolelle. Toisaalta hänen opillinen joustonsa ja ristiriitansa Lutherin kanssa lisääntyivät. Melanchthon piti Lutherin ihmiskäsitystä liian pessimistisenä ja Lutherin jumalakuvaa liian julmana. Melanchthon siirtyikin kannattamaan muun muassa aristoteelistä oppia vapaasta tahdosta sekä korostamaan hyviä töitä. Vaikka Melanchthonin opillinen horjuvuus ei lainkaan miellyttänyt Lutheria, nämä kaksi miestä säilyivät kuitenkin ystävinä. Lutherin kuoleman jälkeen 1546 Melanchthon astui ensin uskonpuhdistuksen johtoon. Hän menetti kuitenkin luottamuksensa liikojen myönnytystensä takia ja jäi taka-alalle opettajaksi. Lisäksi hän omilla oppinäkemyksillään sai aikaan luterilaisen teologian jakautumisen filippisteihin ja aitoluterilaisiin. Tämä johti alituisiin riitoihin, joista Melanchthon tunsi vasta kuoleman vapauttavan hänet. Riidat kirkon sisällä jatkuivat kuitenkin aina vuonna 1577, 17 vuotta Melanchthonin kuoleman jälkeen, vahvistettuun Sovinnonkaavaan asti, joka vahvisti luterilaisten tunnustuksellisen yhtenäisyyden. Teologiassa kahtiajako säilyi edelleen, mutta etääntyi perustajistaan yleisemmäksi puoluenimitykseksi.
Melanchthon oli muutenkin aktiivisesti mukana uskonpuhdistuksessa. Hän organisoi luterilaista kansanopetusta ja sai tästä myöhemmin lisänimen Saksan Opettaja. Niin alakoulut kuin yliopistotkin saivat hänen myötään humanistisen luonteen, joka levisi uskonpuhdistuksen mukana muihin luterilaisiin maihin.
Philip Melanchthon kuoli 19. huhtikuuta 1560 rukoillen, että kirkot olisivat yhtä mieltä Kristuksessa.6. Arviointi
Kuten tutkielmasta käy ilmi, Melanchthon oli ensi kädessä juuri oppinut, teologi ja yliopistomies. Hänen elämässään ei koskaan ollut samankaltaista kamppailuvaihetta kuin Lutherilla, jossa hänelle olisi täysin henkilökohtaisesti selvinnyt oikean opin merkitys ihmisen pelastuksen kannalta. Niinpä hän saattoi antaa useissa kohdissa liikaa periksi. Lisäksi hän perusti oppikäsityksensä Raamattuun mutta saattoi ehkä olla liiankin analyyttinen käsitellessään Raamatun tekstiä puheopillisten keinojensa avulla. Älkäämme sanoko, etteikö hän olisi omistanut oikeaa uskoa tai ollut Jumalan työkalu maailmassa. Sitä hän kyllä varmaankin oli, mutta hän ei joutunut kulkemaan samanlaisten ahdistusten läpi kuin Martti Luther. Näin hänellä ei ollut samanlaista ehdottomuutta opin suhteen, kuin Lutherilla. Lisäksi Melanchthon sortui varsinkin myöhemmillä päivillään alkuvuosien ihanteidensa polkemiseen, koska halusi niin vakaasti kirkollista ykseyttä. Toisaalta hän ei halunnut maan joutuvan sisällissotaan kirkollisten kysymysten vuoksi. Mutta kumpi on arvokkaampaa, oikea oppi vanhurskauttamisesta vai rauha? Tähän Melanchthon vastasi itse käsitellessään Pahennuksen herättämistä. Vai vastasiko? Oliko kyseinen kappale kenties Lutherin lisäys, jota Melanchthon ei allekirjoittanut? Vai muuttuiko hänen näkemyksensä myöhemmin? Sisällissotaa Melanchthon ei kuitenkaan pystynyt estämään, vaan koko Eurooppa liittyi 1600-luvun alussa 30-vuotiseen sotaan.
Joka tapauksessa Melanchthonilla oli merkittävä asema uskonpuhdistuksessa ja koko luterilaisen kirkon historiassa ja kehityksessä. Tärkeitä ovat varsinkin luterilaiset tunnustuskirjat, joiden kirjoittamiseen hän osallistui. Melanchthonin kehittämä opetusjärjestelmä levisi Saksasta muun muassa Suomi-Ruotsiin ja antoi leimansa puhdasoppisuuden ajan kansanopetukseen. Hänen teologiansa vaikutti luterilaisen teologian jakautumiseen aitoluterilaisiin ja filippisteihin. Melanchthonin patsas onkin pystytetty Helsingin tuomiokirkossa Lutherin ja Agricolan patsaiden rinnalle, arvoisellensa paikalle.7. Lähteet
Philip Melanchthon: Ydinkohdat
Suomennos, johdanto ja selitykset Risto Saarinen
SLEY-Kirjat Oy
Helsinki 1986Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat
Kirkon keskusrahasto, Helsinki
Gummerrus Kirjapaino Oy
Jyväskylä 1990Microsoft Encarta 1994 (CD-ROM)
Microsoft Corporation 1994Uskonpuhdistus Saksassa ja Martti Luther (Historian tutkielma)
Ilmari Karimies
Hattula 1995Philip Melanchthon (Uskonnon lyhyempi kurssitehtävä)
Mari Kaaranen
Hattula 1997Uusi Ankkuri: Kristinuskon käsikirja
Simo Heininen ym.
WSOY:n graafiset laitokset
Porvoo 1995