Ilmari Karimies
Pelastus ja oikea pyhitys
Mitä on oikea pyhitys? Mikä on sen suhde pelastukseen? Millä tavalla kristityn tulee kilvoitella? Voiko kristitty luopua synnistä? Tämä kirjoitus, joka perustuu seurakunnan nuorten aikuisten illassa pitämääni alustukseen, pyrkii hahmottelemaan, mitä on oikea pyhitys ja samalla varoittamaan joistakin innokkaita uskovia uhkaavista väärän pyhityksen vaaroista.
Käsiteltäessä pelastusta täytyy, yllättävää kyllä, ensin puhua synnistä. Pelastus on nimittäin aina pelastusta jostakin, siirtymistä huonommasta tilasta parempaan tilaan. Raamatussa se on hyvin kokonaisvaltainen termi. Toisaalta kyse on pelastuksesta kadotukselta, toisaalta se on positiivisemmalta näkökannalta pelastusta uuteen elämään, Kristuksen antamaan rauhaan, Jumala-yhteyteen. Pelastusta ei saa käsittää vain negatiivisisesti, pelastukseksi jostain pahasta, vaan kyse on ilosanomasta, jostain paremmasta kuin elämä ilman sitä, ei vain säästymisestä joltain pahalta.
Pelastuksen lähtökohta on se, että olemme syntisiä. Jos emme olisi syntisiä, emme tarvitsisi pelastusta. Suppeasti tarkasteltuna se onkin pelastusta synnin rangaistukselta, mutta laajemmin pelastusta ylipäänsä synnistä ja synnin orjuudesta uuden elämän vapauteen.
Kristinuskon perussanoma on, että Kristus murskasi elämällään ja kuolemallaan synnin, kuoleman ja Perkeleen vallan. Juuri synti on se, joka erottaa meidät Jumalasta. Se estää yhteyden Jumalaan. Siksi puhumme myös sovituksesta: Kristus sovitti meidän syntimme ja teki sovinnon meidän ja Jumalan välillä.
Miksi synti ylipäänsä erottaa Jumalasta? Mitä pahaa synnissä on? Jumala on olemukseltaan rakkaus (Joh. 4:8), ja synti on pohjimmiltaan rakkauden vastaista toimintaa: Asioiden haluamista itselle ennen muita, itsensä asettamista muiden edelle. Jumalan laki taas käskee tekemään toisille sen, minkä tahtoisi itselleen tehtävän.
Synnit voidaan jakaa kahteen luokkaan: tekojen synteihin ja hengen synteihin. Teot ovat yleensä helposti havaittavia asioita. Jumalan lakia, joka on ilmaistu Raamatussa, voikin tulkita niin, että se puhuu teoista: Älä tapa, älä tee aviorikosta, älä varasta, älä lausu väärää todistusta jne. Hengen syntejä taas ei välttämättä näe lainkaan: Niitä ovat epäusko, viha, kovasydämisyys, ylpeys, ahneus, himoitseminen jne.
Jumalan laki kohdistuu sekä tekoihin että myös sydämeen, hengen synteihin. Se käskee myös: Älä himoitse, rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi jne. Jos lain ymmärtää ehdottomana, se näyttää mahdottomalta täytää. Tämä aiheuttaa ahdistusta ja jopa vihaa Jumalaa kohtaan: Jumala vaatii jotain sellaista, johon ihminen ei kykene ja uhkaa päälle päätteeksi vielä rangaistuksella.
Sovitusta voidaankin lähestyä kahdesta näkökulmasta: Toisaalta sen rangaistuksen näkökulmasta, joka odottaa syntiä, toisaalta vihasta, joka ihmisellä on Jumalan käskyjä kohtaan. Toisaalta Kristus kärsi syntisille kuuluvan rangaistuksen puolestamme. Mutta toisaalta Kristuksen persoonaan tutustuminen opettaa meille, millainen Jumala on: Hän ei tahdo syntisen rangaistusta (Hes. 18:21, 33:11) vaan haluaa tehdä sovinnon ihmiskunnan kanssa (Room. 5:10, Ef. 2:16). Jumala on itse se rakkaus, jota hän vaatii (Joh. 4:9). Kristuksessa hän asettuu meidän asemaamme ja ottaa syntimme kannettavakseen, tarjoaa meille sovintoa. Näin hän itse täyttää oman käskynsä.
Uskossa on kyse Kristuksen tuntemisesta ja oman itsemme tuntemisesta. Oman itsemme tunteminen lähtee synnin tuntemisesta. Jos meillä ei ole syntiä, emme tarvitse Kristusta emmekä pelastusta. Synnin tunteminen ilman Kristusta taas johtaa joko siihen, että yritämme itse parantaa itsemme, tai sitten se johtaa epätoivoon. Jumalan käskyt ovat ehdottomia ja koskevat myös sisäistä asennetta. Ne vaativat rakastamaan, eivät ainoastaan tekemään tekoja tai pidättäytymään niistä. Ne käskevät olemaan himoitsematta. Ilman Kristuksen tuntemista niiden tunteminen johtaa joko vain ulkonaiseen täyttämiseen, tai epätoivoon.
Jos ihminen luulee voivansa täyttää lain, hän täyttää sitä vain ulkonaisesti ja on tehnyt siitä itselleen supistetun kokoelman; joukon käyttäytymistä ohjaavia sääntöjä. Kristuksen työhön katsoessa taas saamme kuulla ja nähdä, että me emme voineetkaan täyttää lakia, mutta Jumala täytti sen jo. Usko on tämän uskomista ja tämän lahjan vastaanottamista. Samalla siihen kuuluu yliluonnollinen puoli: Pyhä Henki tekee uskon eläväksi ja todelliseksi. Hän yhdistää uskovan Kristukseen ja opettaa tuntemaan hänet, ei vain historiallisesti, vaan myös sisäisesti ja omakohtaisesti. Yksi määritelmä, jonka uskonpuhdistaja Luther uskolle antaa, onkin, että usko on Jumalan kasvojen valon katselua. Nämä Jumalan kasvot näkyvät ristillä. Ristiltä loistava valo näyttää syntimme, mutta näyttää myös autuutemme, joka on Kristus. Tämä on kaiken kristillisen elämän ja pyhityksen lähtökohta.
Kuten edellä sanottiin, tarvitsemme Jumalaa vain, jos olemme syntisiä. Etäännymme Jumalasta, jos unohdamme oman syntisyytemme, ja jos etäännymme Jumalasta, unohdamme oman syntisyytemme. Siksi Kristuksen risti ei ole jotain, joka kuuluu vain johonkin uskonelämän vaiheeseen ja sitten unohdetaan, vaan se on kaiken uskonelämän lähtökohta.
Vanhan katekismusvastauksen mukaan pyhitys on syvenevää synnin ja armon tuntoa (Kristinoppi 1948: 75. kohta). Toisaalta siihen kuuluu myös edistyminen. Samalla kun kristitty todellisesti vapautuu synnistä, hän oppii tuntemaan oman syntisyytensä syvemmin. Vaikka synnin määrä hänen elämässään siis väheneekin, hän tuntee itsensä paremmin ja siksi tuntee itsensä syntisemmäksi: Hän havaitsee itsessään syntiä, jota ei ennen edes huomannut. Aluksi hän on ehkä havainnut vain karkeita, ulkoisia syntejä. Sitten hän alkaa havaita ajatuksia, toimintatapoja ja ajattelutapoja ja koko sydämen asenteen, joka vastustaa hänessä Hengen pyhittävää työtä.
Kaiken tämän lähtökohta on Jumalan lähellä pysyminen ja katseen pitäminen Kristuksen ristissä. Kristuksen rakkauden ja samalla oman syntisyyden tunteminen synnyttää meissä rakkautta lähimmäisiimme: Emme voi tuomita heitä, jos muistamme, mitä Kristus on tehnyt meidän edestämme. Päinvastoin Kristuksen elämän ja kärsimyksien mietiskely saa meidät häpeämään itseämme ja tuomitsemaan oman itsemme, koska me rakastamme lähimmäisiämme, kärsimme heitä ja kannamme heidän taakkojaan niin vähän Kristukseen verrattuna. Martti Lutherin mukaan usko täytääkin lain, koska se antaa sen rakkauden, joka täyttää lain. Tämä rakkaus tulee ristiinnaulitun Kristuksen tuntemisesta. Kuitenkin Kristuksen elämää tutkistellessaan kristitty tuntee itsensä aina enemmän syntikseksi. Tämä johtuu siitä, että hän oppii paremmin ymmärtämään itsessään olevaa syntiä, kun näkee itsensä uskon valossa.
Yleensä Kristuksen katseleminen saakin ihmisen paljon helpommin murehtimaan syntiä, kuin lain ja käskyjen tutkiminen. Laki ja käskyt tuomitsevat, ja tuomio on ikävä asia, jota haluaa mieluusti väistää, mutta Kristuksen rakkaus taas riisuu aseista ja näyttää esimerkkien kautta mitä on se hyvyys, jota laki käskee. Sitä hyvyyttä osoittaa Kristus uhrautuessaan syntisen sukukunnan puolesta, auttaessaan sairaita, kutsuessaan luokseen syntisiä ja armahtaessaan heitä, sekä kertomalla sanoin ja lukuisin vertauksin Jumalan syntisiä etsivästä rakkaudesta. Kuten Paavali sanoo: Jumalan hyvyys vetää parannukseen (Room. 2:4).
Uskossa kristitty onkin toisaalta aivan vapaa kaikesta laista ja käskystä, koska Kristus on vapauttanut meidät niistä täyttämällä kaiken niiden rikkomisesta tulevan rangaistuksen. Mutta rakkaudessa Kristuksen esimerkki osoittaa meille, mitä meidän tulee tehdä lähimmäisillemme, ja saa meidät haluamaan sen tekemistä, antaa sen tahdon, jolla laki voidaan täyttää. Uuden liiton laki ei ole ulkoinen laki, vaan sydämessä oleva laki (Jer. 31:33), joka ’piirtyy’ sydämeen Kristusta katsellessa (2. Kor. 4:4-6). Se on piirretty Jumalan sormella, eli Hengellä (2. Kor. 3:3), sydämeen, samalla, kun sydämeen piirretään Kristuksen kuva (2. Kor. 3:18). Pyhä Henki vetääkin kristityn seuraamaan Kristusta niin, että voidaan sanoa, ettei hän enää elä, vaan Kristus elää hänessa uskon kautta (Gal. 2:20).
Monissa kristillisissä liikkeissä pyhitys on ikävä kyllä ymmärretty hyvin ulkokohtaiseksi. On jopa ajateltu, että kristitty saattaa langeta syntiin, mutta ei ole lähtökohtaisesti syntinen. Kunnon kristittyjen on ajateltu olevan sellasia, jotka eivät yleensä tee syntiä; tässä juuri näkyy synnin pitäminen tekoina.
Syntiä ovat kuitenkin niin teot, ajatukset kuin asenteetkin. Vaarana tällaisessa synti- ja pyhityskäsityksessä on farisealaisuus: Katsotaan tekoja ja elämää, mutta ei nähdä sydämen syntejä. Omiin tekoihin katsominen ja itselähtöinen pyhitys tekee ylpeäksi ja saa meidät arvostelemaan lähimmäisten syntejä. Kristukseen katsominen taas tekee nöyräksi: Ei pidä katsoa itseen, vaan Kristukseen, eikä myöskään toiseen kristittyyn ja verrata itseään häneen, vaan yksin Kristukseen. Tämä kirjoitus onkin hyvä päättää sillä neuvolla, jonka ehkä paras Kristukseen katsomista opettava hartauskirja, Thomas Wilcoxin Kallis hunajanpisara antaa:
Tule ja pyydä Isältä, että saisit katsella Kristusta, ja silloin varmasti menestyt. Et voi tuoda hänelle pyyntöä, joka olisi tätä otollisempi. Hän antoi hänet omasta helmastaan juuri tätä varten, jotta hän olisi syntisten silmien edessä Isänsä rakkauden ikuisena todistuksena.
Luonnolliseen aurinkoon katsominen heikentää silmiä. Mutta mitä enemmän katsot Kristukseen, vanhurskauden aurinkoon, sitä vahvemmiksi ja kirkkaammiksi uskosi silmät tulevat. Katso vain Kristukseen, silloin rakastat häntä ja saat elää hänestä. Ajattele häntä lakkaamatta. Olkoon katseesi aina kiinnitetty Kristuksen vereen, muuten jokainen kiusauksen tuulahdus horjuttaa sinua.
Jos tahdot nähdä synnin syntisyyttä, inhota ja murehtia sitä, niin älä seiso tirkistelemässä syntiin, vaan katso ensin Kristukseen hänen kärsimyksessään ja sovitustyössään. Jos halajat nähdä omaa tilaasi, edistymistäsi pyhityksessä, älä pysähdy katsomaan niihin, vaan katso ensi sijassa Kristuksen vanhurskautta (kun näet Pojan, näet kaiken muun); vasta toiseksi katso kokemaasi armoon.
Mihin uskonharjoituksessa ensiksi katsot, siitä sinä odotat varmuutta ja sen teet toivosi perustukseksi. Mene Kristuksen tykö sen tähden, että näet syntiä ja viheliäisyyttä, äläkä sen tähden, että näet itsessäsi armon kokemuksia ja pyhyyttä. Älä ensinkään välitä kokemuksitasi ja pyhityksestäsi (ne vain peittävät Kristusta), ennen kuin olet nähnyt Kristuksen.
Erinomaista opetusta pelastuksesta ja pyhityksestä tarjoavat ennen muita kaksi lyhyttä kirjaa: Thomas Wilcoxin Kallis Hunajanpisara ja Martti Lutherin Kristityn vapaudesta. Kummatkin löytyvät netistä, Hunajanpisara useina painoksina, Lutherin teos taas vain yhtenä hyvin vanhana painoksena. Suosittelen siitä SLEYn vuonna 1981 julkaisemaa, Tuomo Mannermaan kääntämää painosta.