Ilmari Karimies
Rukoushiljaisuus keinona kiusausten vastustamiseen
Hiljaisuuden etsintä, hiljaisuuden liike on ilmiö, joka on saanut paljon suosiota suomalaisessa kristillisyydessä. Levottoman elämämme keskellä yhä useammat ihmiset kaipaavat hiljaisuutta. Mutta ulkonainen hiljaisuus on vasta tie sisäiseen hiljaisuuteen ja rauhaan, josta etenkin varhaisten vuosisatojen erämaaisät opettavat. Pelkkä hiljentyminen ei vielä riitä kristilliseksi retriitiksi. Tämän kirjoituksen tarkoituksena onkin opettaa sisäisen rukoushiljaisuuden etsimiseen, joka voi hyvin alkaa ulkoisesta hiljaisuudesta, mutta ei pidemmän päälle harjoitettuna edes edellytä sitä. Tämä kirjoitus perustuu Kannelmäen seurakunnassa Hiljaisuuden retriitissä pidettyyn puheeseen.
Kirjoituksessa puhutaan paljon rukouselämästä. Sen täydennykseksi kannattaa lukea kirjoitukseni Rukous kirkon perinteen näkökulmasta. Nämä tekstit täydentävät toinen toisiaan.
Ne meistä, jotka ovat joskus kokeilleet viettää hieman aikaa hiljaisuudessa, ovat varmaan huomanneet, kuinka vaikea onkaan istua paikallaan edes muutamia minuutteja tekemättä tai ajattelematta mitään: Kutittaa, painaa jostakin kohtaa, alkaa janottaa, pitäisi tehdä jotain. Ensimmäisiä kertoja hiljaisuuteen astuva ihminen huomaa sisäisen levottomuutensa. Erilaisia ajatuksia pyörii mielessä, sydän on levoton. Mutta jos minä tahdon istua rauhassa paikalla ja olla ajattelematta mitään, tai keskittyä johonkin tiettyyn asiaan, kuka on se, joka tahtoo lähteä puuhailemaan jotakin, ja joka tuo mieleeni kaikkia näitä laukkaavia ajatuksia?
Luostarielämän klassikkoteos, Antonios Suuren elämä, kertoo erakko Antonioksesta, Egyptin luostariliikkeen perustajasta, joka vetäytyi jo nuorena yksinäisyyteen kilvoittelemaan:
Kateellinen saatana, kaiken hyvän vihollinen, ei kestänyt nähdä niin nuoressa ihmisessä noin vakaata hengellistä pyrkimystä. Niinpä se koetti käyttää vanhoja juoniaan myös Antoniosta vastaan.
Ensiksi se houkutteli Antoniosta luopumaan kilvoituksesta: se palautti hänen mieliinsä rikkaudet, sisaren holhouksen, sukulaiset, rahan- ja kunnianhimon, monenmoiset herkut ja muut elämän mukavuudet ja niiden vastakohtana hyveen kivisen ja vaikeakulkuisen tien. Lisäksi se muistutti häntä siitä, kuinka ruumis on heikko ja ihmisen elinaika lyhyt.
Kaiken kaikkiaan saatana sai Antonioksen mielessä aikaan ajatusten myllerryksen ja koki näin tehdä lopun hänen hyvästä pyrkimyksestään.
Vihollinen sai kuitenkin havaita olevansa heikko murtamaan Antonioksen lujaa asennetta. Se joutui tunnustamaan Antonioksen järkkymättömyyden: lujalla uskollaan Antonios näet torjui vihollisen, ja se kukistui hänen jatkuviin rukouksiinsa. Silloin vihollinen turvautui ”navan aseisiin” ja ylvästellen niillä (ne ovat nimittäin sen ensimmäiset paulat nuoremmille), se hyökkäsi nuorukaisen kimppuun: häiritsi yöllä ja ahdisti päivällä, niin että ulkopuolisetkin saattoivat havaita Antonioksen ja sen välisen kamppailun. Saatana johti Antonioksen mieleen likaisia ajatuksia. Hän torjui ne rukouksin. Se kiihotti Antoniosta, mutta häveliäästi punastellen tämä varustautui sitä vastaan uskon, rukouksen ja paaston asein.
Mutta saatana, tuo katala, ei hellittänyt: se ilmestyi Antoniokselle öisin naisen hahmossa ja koetti kaikin keinoin saada Antonioksen petetyksi. Mutta Antonios muisteli Kristusta ja Hänen kauttaan ihmiselle annettua ylevää arvoa sekä sielun jumalallista alkuperää ja sammutti saatanan petoksen hehkun.
Toisen kerran, kun vihollinen johti hänen mieleensä nautinnon suloisuuden, hän vihastuneena ja murheellisena muisteli ikuisen tulen uhkaa ja tuskaa, jota mato saisi aikaan. Tällaisin ajatuksin hän vastusti kiusauksia ja kesti lankeematta.
Tämä kaikki koitui vihollisen häpeäksi. Tuo, joka oli ajatellut tulevansa Jumalan kaltaiseksi ja kerskaili olevansa lihan ja veren herra, oli nyt nuorukaisen pilkattavana ja joutui tunnustamaan tappionsa. Sillä Antonioksen kanssa taisteli Herra, hän, joka meidän tähtemme oli ottanut päällensä lihan ja antanut sille voiton saatanasta, niin että jokainen tosi kilvoittelija voi sanoa: ”En kuitenkaan minä, vaan Jumalan armo, joka on minun kanssani.” (Antonios Suuren elämä, s. 19-20)
Ei kuitenkaan ole syytä ajatella, että levottomuus olisi lähtöisin vain Saatanasta. Kristittyä kiusaavat turmiovoimien kolmikko synti, liha ja Perkele. Nuorempia kristittyjä kiusaa usein oma liha, vanhempia taas maailma ja kunnianhimo. Erämaaisistä kertovien teosten teemana onkin, että demonit ryhtyvät käymään sotaa vasta sellaista vastaan, joka pyrkii aktiivisesti ryhtymään kilvoitukseen.
Antonios turvautui taistelussaan rukoukseen. Sisäinen hiljaisuus ja rauha onkin näiden ulkoa tulevien ärsykkeiden torjumista. Pyhittäjä Johannes Siinailainen, luostarin igumeeni Egyptin erämaasta, kirjoittaa siitä:
2. Ruumiin hiljaisuus on elintapojen ja aistien tuntemusta ja tilaa. Sielun hiljaisuus on ajatusten tuntemista ja riistämätön mieliala. Hiljaisuuden ystävä on miehuullinen ja ankara ajatus, joka valppaana seisoo sydämen portilla ja joko surmaa tai karkottaa lähestyvät ajatukset. Se joka elää hiljaisuudessa sydämen tunteesta, tuntee sanotun, mutta se joka on vielä pienokainen, ei ole hiljaisuutta maistanut eikä siitä tiedä. Viisas erakko ei tarvitse sanoja, sillä sanat selviävät hänelle teoista.
3. Hiljaisuuden alku on, että torjuu kolkutukset, jotka kuohuttaisivat syvyyden. Sen loppu on, ettei enää pelkää meteliä, vaan on sille tunteeton. (Portaat XXVII, 2-3).
Kilvoituksen tavoitteena onkin saavuttaa tila, jossa ulkoa tulevat ärsykkeet eivät enää ohjaa ihmistä, vaan ihmisen mieli ja tahto ohjaavat häntä. Ärsykkeet repivät ihmistä kiinnittämään huomiota aistilliseen, ulkoiseen todellisuuteen; herpaantumaan, menettämään tarkkaavaisuuden.
Kun alamme puhumaan rukouselämästä, on kaiken sen lähtökohtana on kaste ja jumalasuhde. Jumala ei ole vain meidän ulkopuolellamme, vaan kaste ja usko liittävät meidät häneen. Henki rukoilee sydämessämme puolestamme sanomattomin huokauksin. Meissä on Pyhän Hengen sinetti, Kristus meissä. Kristus on siis jo läsnä kastetussa ja uskovassa kristityssä, vaikka hänen läsnäolonsa olisi meille salattua. Kun siis puhumme tässä sydämestä, tarkoitamme sydäntä, jossa Kristus jo hallitsee, emme sellaista sydäntä, jossa vallitsee maailman pimeys ja himo. Ihmistä, joka ei vielä tunne Kristusta, varoitan ankarasti harjoittamasta meditaatiota ja kontemplaatiota ennen ristiinnaulitun Kristuksen tuntemista.
Hengellisen tien muodostavat lähteminen, puhdistautuminen, valaisu ja yhtymys. Kilvoittelu helpottuu sitä harjoitettaessa. Jumalan rakkauden ja omien syntien muistaminen käyvät käsi kädessä; kumpikin auttaa toista. Myös usko ja lähimmäisenrakkaus käyvät käsi kädessä; paheita vastaan taistelu vapauttaa ihmistä niiden siteistä, puhdistaa häntä ja mahdollistaa suuremman keskittymisen hengelliseen todellisuuteen.
Opettaessaan rukouksesta itse Kristus käskee rukoilijan mennä kammioonsa ja sulkea ovi (Matt. 6:6). Kirkon perinteessä tämän on ymmärretty tarkoittavan myös sydämen kammiota. Jumala tunnetaan ja kohdataan sydämessä, sydämen kammiossa, jossa hän on jo uskossa läsnä. Hiljaisuus opettaa kuuntelemaan omaa sydäntä ja havainnoimaan sen tilaa, kääntymään ulkoa tulevasta ärsykevirrasta sisään päin. Hiljaisuus, hengellinen lukeminen, rukous ja meditaatio puhdistavat ihmistä myös sisäisestä melusta ja levottomuudesta.
Puhdistautuminen ja valaisu, hengellisen tien vaiheet, kulkevat käsi kädessä. Kun ihminen puhdistautuu häiritsevästä ajatusten metelistä ja himoista, hän alkaa nähdä jumalallista valoa. Kuten Kristus opettaa: Autuaita ovat puhdassydämiset, he saavat nähdä Jumalan (Matt. 5:8). Hengellisessä elämässä tie kulkee siis ulkoa sisäänpäin. Se aloitetaan sanoista, hengellisistä kirjoista, mielikuvista ja kuvista. Niiden valinnassa tulee kuunnella sydämen ääntä ja kokemusta. Siihen kannattaa pitäytyä, minkä tuntee parhaaksi; mikä tuottaa puhdasta iloa, rakkautta Jumalaan sekä oman itsen ja syntien tuntemista. Toisaalta täytyy muistaa, että Jumala johdattaa monenlaisia teitä. Aina ei voi rukoilla, Jumala vie yöhön, jossa hänen läsnäoloaan ei koeta. Toisaalta usein Jumalan vetää ihmistä sisäisesti rukoukseen ja antaa siihen armonsa apua. Silloin tulee kuunnella sisäistä kutsua ja keskeyttää se, mitä on tekemässä.
Rukoillessaan ja harjoittaessaan hengellisten asioiden mietiskelyä ihminen alkaa vähitellen Jumalan armon vaikutuksesta nähdä ja tuntea hengellistä todellisuutta. Se, mikä aluksi saattoi olla vain hiljaisuutta, on ovi hengelliseen kokemiseen. Sisäisessä hiljaisuudessa harjoitettu meditaatio valaisee sielun, sytyttää sen tuleen, synnyttää rakkautta Jumalaan ja saattaa johtaa äkillisesti hyvinkin voimakkaisiin kokemuksiin. Tällöin on tärkeää rukouksessa seisominen. Ei tule pelästyä ja lopettaa rukousta. Jos rukouksessa alkaa kokea hengellistä, sisäistä valoa, kannattaa sisäiset silmät suunnata kohti tätä valoa, jos se suinkin on mahdollista.
Rukouselämän alkuvaiheessa mahdollinen rukous on meditaatio. Sitä seuraa kontemplaatio. Meditaatio liittyy järkeen, kontemplaatio tahtoon. Kummallekin yhteistä on keskittyminen Jumalaan. Meditaatio on mielikuvallista rukousta, kontemplaatio mielikuvatonta. Kontemplaation lähtökohta on rakkaus Jumalaa kohtaan: Kaipaus vetää sielun itsensä ulkopuolelle, hengellisiin tutkisteluihin.
Sisäinen hiljaisuus, tarkkaavaisuus ja jatkuva rukous vapauttavat ihmisen ulkoapäin ohjautuvuudesta. Ne ikään kuin ’rokottavat’ vääriä ärsykkeitä vastaan. Hiljaisuuselämässä ja siihen liittyvässä rukouselämässä tavoitteena onkin se, että ihminen tulisi itsenäiseksi toimijaksi. Kiusaukset ovat eräässä mielessä ulkoa, nimittäin hengellisen ihmisen uuden tahdon ulkopuolelta tulevia ärsykkeitä. Niitä aiheuttavat liha, maailma, demonit. Ne tulevat ulkoa siinä mielessä, että ne eivät tule ihmisen hengestä eli sydämestä, vaikka voivatkin syntyä muistikuvista. Rukoushiljaisuuden onkin tarkoitus olla eräänlainen sisäinen linna, jonka sisällä sielu on turvassa. Tarkoitus on sieltä käsin torjua nämä ärsykkeet, ennen kuin ne pääsevät sisälle ja tempaavat sydämen mukaansa.
Hiljaisuus onkin paras tapa vastustaa kiusauksia. Muita menetelmiä, etenkin silloin kun ei ole mahdollisuutta hiljaisuuteen, on hengellisten asioiden mietiskely, esimerikiksi virsien tai hengellisten laulujen laulaminen. Samoin kiusauksia voi torjua vastamielikuvilla, kiusaavan asian kuvittelemisella mahdollisimman epämiellyttäväksi. Oman kuoleman muistaminen on eräänlainen universaali vastamielikuva, jonka tehokkutta erämaaisät ylistävät.
Tarkkaavaisuus mahdollistaa myös omien pääpaheiden tunnustamisen. Erämaaisillä on erilaisia paheluetteloita. Fyysisiä paheita ovat monenlaiset himot, esimerkiksi ruoan himo, rahanhimo ja seksuaalinen himo. Henkisiä paheita taas ovat kunnianhimo, ylpeys ja viha. Kaikki nämä paheet vievät sisäisen rauhan ja saavat ihmisen haluamaan jotakin, mikä ei todella ole hänelle hyväksi. Niitä vastaan taistelu tapahtuu periaatteessa valitsemalla jotain niille vastakkaista: Paasto ruoanhimoa vastaan, lahjoittaminen rahanhimoa vastaan, työnteko ja ruumiin kurittaminen seksuaalista huoa vastaan, häpeä kunnianhimoa, nöyryys ylpeyttä ja rakkaus vihaa vastaan. Taistelussa tulee kuitenkin edetä varovaisesti, jotta ei kuluta liikaa voimiaan ja joudukin näin paheiden saaliiksi. Rukouselämä ja kilvoituselämä kulkevatkin käsi kädessä ja tukevat toinen toisiaan.
Kaikkein ylistetyin hyveistä on nöyryys, sillä ylpeys käy lankeemuksen edellä. Nöyryys opettaa luottamusta yksin Jumalan armoon, ei ihmiseen. Ilman sitä kilvoitus johtaa ylpeyteen, omavanhurskauteen ja eroon Jumalasta. Kilvoittelun päämääränä on kuitenkin kasvu teologisissa hyveissä, uskossa toivossa ja rakkaudessa. Niitä on mahdotonta saavuttaa inhimillisen toiminnan avulla ja niissä edistyminen on yksin Jumalan Hengen vaikutusta. Puhdistumisen ja kontemplaation kautta uskova oppii kokemuksellisesti tuntemaan Jumalaan, joka on rakkaus:
Nyt, kaiken edellä sanotun jälkeen, meillä on jäljellä nämä kolme, jotka pitävät koossa kaikkia muita hyveitä: usko, toivo ja rakkaus; mutta suurin niistä on rakkaus, sillä sitä käytetään Jumalankin nimenä. Mutta minä näen uskon säteenä, toivon valona ja rakkauden auringon kehränä ja kaikki yhtenä heijastuksena ja yhtenä kirkkautena. Usko voi kaiken tehdä ja saada aikaan, toivoa ympäröi Jumalan armo, joka estää sitä joutumasta häpeään, eikä rakkaus lankea eikä lakkaa juoksustaan, eikä se, jota rakkaus on haavoittanut, enää pääse rauhaan autaasta kiihkostaan.
2. Se, joka haluaa puhua rakkaudesta, yrittää puhua Jumalasta. Mutta Jumalasta puhuminen on harhauttavaa ja vaarallista tarkkaamattomille. Jumalasta puhuminen on tuttua enkeleille, mutta heillekin valistumisasteen mukaisesti. Jumala on rakkaus ja se joka haluaa määritellä rakkauden, on kuin sokea, joka mittaa meren syvyyden hiekkaa.
3. Laadultaan rakkaus on Jumalan kaltaisuutta, sellaisena kuin se on ihmisille mahdollista. Vaikutukseltaan se on sielun humalaa. Ominaisuuksiltaan se on uskon lähde, pitkämielisyyden syvyys, nöyryyden meri.
4. Rakkaus on ennen kaikkea vihamielisten ajatusten jättämistä, sillä rakkaus ei muistele kärsimäänsä pahaa. Rakkaudella, himottomuudella ja lapseksiottamisella on vain nimen ero. Niin kuin valolla, tulella ja liekillä on yhteisenä sama vaikutus, niin on näistäkin ajateltava. Sen verran kuin rakkautta puuttuu, on pelkoa, sillä jos joku ei pelkää, hän on joko täynnään rakkautta tai sielultaan kuoleutunut.
12. Pelon lisääntyminen on rakkauden alku, ja puhtauden täydellisyys on Jumalan tuntemisen edellytys. Täydellisesti aistinsa Jumalaan yhdistänyt saa oppia Häneltä Hänen sanojensa salaisuudet. Mutta jos tätä yhteyttä ei ole, on paha puhua Jumalasta.
13. Persoonallinen Sana täydellistää puhtauden, kun Hän tullessaan kuolettaa kuoleman. Ja sen tultua kuoletetuksi on Jumalan tuntemisen opetuslapsi saanut valistuksen. Herran Sana, joka lähtee Herrasta Jumalasta, on puhdas ja se pysyy iäti, mutta Jumalaa tuntematon puhuu olettamuksien varassa.
16. Rakkauden voimana on toivo, sillä sen kautta odotamme rakkauden palkkaa. Toivo on näkymättömän rikkauden rikkautta. Toivo on varma aarre jo ennen aarretta. Se on vaivojen päättyminen, se on rakkauden portti, se poistaa toivottomuuden, se on poissaolevan kuva. Toivon puuttuminen on rakkauden häviämistä. Toivoon sitoutuvat tuskat, toivosta riippuu vaivannäkö, toivoa ympäröi armo.
17. Toiveikas munkki on välinpitämättömyyden teurastaja, sillä toivon miekalla hän voittaa välinpitämättömyyden.
Toivon synnyttää Herran lahjojen kokeminen, sillä niitä kokematon ei saata pysyä varmana. Viha hajottaa toivon, sillä toivo ei saata häpeään, mutta vihastuva mies ei ole kunniallinen.
18. Rakkaus antaa profetian, rakkaus tekee ihmeitä, rakkaus on kirkastumisen syvyys, rakkaus on tulen lähde. Mitä enempi tulta se vuodattaa, sitä enempi se polttaa janoavaa. Rakkaus on enkelten perustus, rakkaus on iankaikkisuuteen etenemistä. Sano minulle, sinä hyveitten joukossa ihana, missä laumaasi paimennat, missä annat sen keskipäivällä levätä? Valista meidät, juota meitä, ohjaa meitä, taluta meitä! Haluamme vihdoin nousta tykösi, sillä sinä hallutset kaikkea.
Nyt olet osunut sieluni sydämeen enkä pysty kestämään tultasi. Sen tähden vaellan ylistystäsi veisaten. Sinä hallitset meren voiman, sinä tyynnytät ja asetat sen aaltojen raivon. Sinä ruhjot ylpeän mielen niin kuin haavoittuneen. Väkevällä käsivarrellasi sinä ajoit vihollisesi hajalle ja teet rakastajasi voimattomiksi.
Kiiruhdan oppimaan, kuinka Jaakob näki sinut tikapuitten päällä. Vastaa minulle kysyessäni, minkälainen oli nousu. Minkälaiset olivat tikapuitten askelmat järjestykseltään ja kokonaisuudeltaan, ne jotka rakastajallasi on sydämessään astuttavina? Janoan tietää, kuinka monta niitä on? Ja kuinka pitkä aika tarvitaan? Sinun kanssasi painiskellut ja Sinut nähnyt kertoi kyllä enkeleistä, mutta mitään muuta hän ei halunnut ilmoittaa, tai pikemminkin: ei kyennyt ilmoittamaan.
Tuo Kuningatar – vaikka luulenkin oikeammaksi sanoa Kuningas – ilmestyi minulle ikään kuin taivaasta puhuen sieluni korville: Oi rakastaja, jos et pääse aineellisuudesta, et pysty oppimaan, minkä näköinen minä olen. Tikapuut opettakoot sinulle hyveitten hengellisen kokonaisuuden. Niiden yläpäässä olen minä, niin kuin salaisuuksieni suuri tuntija onkin sanonut: Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus. (Portaat XXX: 1-4, 12-13, 16-18)
Athanasios Suuri
Antonios Suuren elämä. Vanhasta kreikasta suomentanut Helena Lampi. Valamon ystävät ry. 1978
Pyhittäjä Johannes Siinailainen
Portaat. Suomenanut Johannes Seppälä. Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto 1985.
Pyhä Teresa
Sisäinen Linna. Johdanto, suomennos, selitykset Seppo A. Teinonen. Kirjaneliö 1981.