Saarna rukoussunnuntaina

Luuk. 11: 5-13
Jeesus sanoo:
"Kuvitelkaa, että joku teistä menee keskellä yötä ystävänsä luo ja sanoo: 'Veli hyvä, lainaa minulle kolme leipää. Eräs ystäväni poikkesi matkallaan luokseni, eikä minulla ole tarjota hänelle mitään.' Toinen vastaa sisältä: 'Älä häiritse minua. Ovi on jo lukossa, ja minä olen nukkumassa lasten kanssa. En minä voi nousta antamaan mitään.' Mutta minä sanon teille: vaikka hän ei nousisikaan antamaan toiselle leipää pelkkää ystävyyttään, hän kuitenkin tekee sen, kun tämä hellittämättä pyytää, ja hän antaa niin paljon kuin toinen tarvitsee.
Niinpä sanon teille: Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä pyytävä saa, etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan. Ei kai kukaan teistä ole sellainen isä, että antaa pojalleen käärmeen, kun poika pyytää kalaa? Tai skorpionin, kun hän pyytää munaa? Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin totta kai teidän Isänne paljon ennemmin antaa taivaasta Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä pyytävät."

Päivän evankeliumitekstissä Jeesus opettaa meille rukouksesta. Hän kertoo ensin ystävästä, joka on jo mennyt nukkumaan, eikä tahdo siksi lainata leipää, mutta suostuu lopulta, kun häneltä monta kertaa pyydetään.

Jotkut meistä saattavat ajatella, että Jumala on tuollainen ystävä. Usein meistä saattaa tuntua siltä, että rukouksiimme ei vastata, vaikka kuinka pyytäisimme. Se, että Jumala ei aina vastaa rukouksiimme, ei kuitenkaan johdu siitä, että hän ei mielellään antaisi meille kaikkea hyvää. Tulen tässä saarnassa pohtimaan kysymystä siitä, miksi Jumala ei aina vastaa rukouksiimme. Aloitan sen käsittelemällä tätä Jeesuksen kertomusta vastentahtoisesti antavasta ystävästä.

Jeesuksen esittämän kertomuksen idea ei ole se, että Jumala ei tahdo antaa meille mitään, mutta suostuu rasittavien pyyntöjemme takia. Jumala ei ole vastentahtoinen antaja. Jumala on hyvä, rakastava, kaikkivaltias. Jeesus esittää kertomuksen naapurista osoittaakseen, että jos jopa vastentahtoinen naapuri suostuu keskellä yötä auttamaan meitä, kun tarpeeksi kauan pyydämme, antaa hyvä Jumala meille paljon enemmän ja paljon helpommin. Jumala ei suinkaan halua olla meille hankala. Jeesuksen opetuksen tähtäyspisteen vahvistaa päivän evankeliumin loppuosa, jossa Jeesus vertaa Jumalaa vielä maalliseen isään. Kun kerran maallinenkin isä antaa hyviä lahjoja lapsilleen, eikö sitten paljon enemmän taivaallinen Isämme? Jeesus ei tahdo kertomuksellaan esittää Jumalaa vastentahtoisena antajana, vaan rohkaista meitä rukoilemaan. Pyytäkää, niin teille annetaan! Etsikää, niin te löydätte! Kolkuttakaa, niin teille avataan!

Jeesus tahtoo siis esittämillään esimerkeillä rohkaista meitä rukoilemaan. Miksi Jumala tahtoo, että me rukoilemme? Mitä meidän tulee rukoilla? Miksi Jumala ei anna meille kaikkea, mitä me tarvitsemme? Matteuksen evankeliumissa olevassa vuorisaarnassa Jeesus opettaa, että taivaallinen Isämme tietää kaiken, mitä tarvitsemme, jo ennen kuin olemme häneltä pyytäneetkään. Jumala tuntee kaikki tarpeemme jopa paremmin kuin me. Mutta jos hän on hyvä ja armollinen, eikä vastentahtoinen antaja, miksi hän ei sitten anna meille kaikkea, mitä me tarvitsemme?

Kun Jeesus vuorisaarnassa puhuu rukouksesta, hän neuvoo meitä etsimään ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan. Mikäli etsimme sitä, hän lupaa, että meille annetaan kaikki muukin. Päivän evankeliumiteksti puhuu aivan samasta asiasta. Se huipentuu lupaukseen, jonka mukaan Isä antaa taivaasta Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä pyytävät. Maallisten isien antamien lahjojen vastapainoksi asetetaan Pyhä Henki erityisenä Jumalan antamana lahjana. Ja missä on Pyhä Henki, siellä on Kristus ja Isä, ja Jumalan valtakunta.

Lupaus Pyhästä Hengestä on avain rukouksen merkitykseen. Meidän ei tarvitse rukoilla siksi, että tiedottaisimme Jumalalle, mitä tarvitsemme. Sen Jumala jo tietää paremmin kuin me itse. Meidän tarvitsee rukoilla siksi, että olisimme yhteydessä Jumalaan. Kristityn kallein aarre ei ole raha, tavara, kunnia, terveys, pitkä ikä tai mikään maallinen asia. Se on Jumala itse, hänen tuntemisensa, hänen valtakuntansa. Hän on iankaikkinen elämä, hyvyys ja totuus itse. Jumala tahtoo, että etsisimme häntä, emme vain hänen lahjojaan. Siksi hän käskee meitä rukoilemaan. Rukouksen kautta opimme etsimään Jumalaa, huutamaan hänen puoleensa ja myös luottamaan häneen. Rukous on kristillisen uskon toteutumista käytännössä.

Martti Luther opettaa Isossa katekismuksessaan, että rukous ei itse asiassa ole ainoastaan etuoikeus, vaan se on käsky. Ensimmäisessä käskyssä Jumala vaatii meiltä uskoa häneen. Jos uskomme ja luotamme Jumalaan, käännymme hänen puoleensa silloin kun meillä on tarpeita. Rukous on luonnollinen seuraus uskosta hyvään Jumalaan. Jos emme koskaan rukoile, osoittaa se, että meillä ei ole uskoa Jumalaan. Toisaalta Lutherin mukaan se, että meitä käsketään rukoilemaan, on lohduttava asia. Koska Jumala käskee meitä rukoilemaan, voimme olla varmoja, että hän myös kuulee rukouksemme ja rukoileminen on hänen tahtonsa mukaista. Rukous, joka perustuu uskoon, on Jumalan tahdon mukainen ja myös saa vastauksen.

Jo äsken sanoin, että rukous ei ole ensisijaisesti sitä varten, että luettelisimme Jumalalle tarpeitamme. Jumala tietää jo tarpeemme. Rukous on uskon osoittamista Jumalaa kohtaan. Kun rukoilemme luottaen Jumalan hyvyyteen, saamme tuntea hänen huolenpitoaan ja rakkauttaan. Se taas sytyttää meissä yhä suurempaa uskoa ja rakkautta häntä kohtaan. Rukous on siis olemassa ennen kaikkea sitä varten, että se yhdistäisi meidät yhä läheisemmin Jumalaan ja saisi meidät etsimään syvempää hänen tuntemistaan ja läsnäoloaan. Jeesuksen opetus rukouksesta päivän evankeliumitekstissä päättyy lupaukseen Pyhästä Hengestä. Rukous ei ole syvimmiltään meidän puhettamme, toivomusten esittämistä Jumalalle, vaan se on yhteyttä Jumalaan Pyhässä Hengessä. Johanneksen evankeliumissa Jeesus opettaa, että oikeiden rukoilijoiden tulee rukoilla Hengessä ja totuudessa. Sellaisia rukoilijoita Isä tahtoo.

Jumala on Henki. Siksi tulee rukoilla Hengessä ja totuudessa. Jeesuksen opetus Hengessä rukoilemisesta valottaa meille sitä kätkettyä todellisuutta, johon rukoileminen pohjimmiltaan perustuu. Raamattu puhuu meille kristityn yhdistymisestä uskon kautta Jumalaan. Paavali vertaa 1. Korinttolaiskirjeessä uskoa avioliittoon. Aviomies ja -vaimo tulevat yhdeksi lihaksi. "Mutta joka liittyy Herraan, on samaa Henkeä hänen kanssaan", kirjoittaa Paavali. Toinen Pietarin kirje taas puhuu jumalallisesta luonnosta osalliseksi tulemisesta. Kasteen, ehtoollisen ja Jumalan sanan kuulemisen kautta kristitty tulee osalliseksi Jumalasta itsestään. Jumala ei enää ole tuolla kaukana, maailmankaikkeuden tuolla puolen, ihmisen saavuttamattomissa, vaan uskon kautta Jumala tulee läsnäolevaksi uskovaan. Kristitty saa uuden, hengellisen luonnon, kuten Paavali kirjoittaa. Tähän, sanan ja sakramenttien kautta syntyvään Jumala-yhteyteen perustuu kaikki oikea rukous.

Kristityssä on siis uskon kautta kaksi luontoa, fyysisen syntymän perusteella oleva vanha, lihallinen luonto, ja uskon kautta läsnäoleva hengellinen luonto eli Pyhä Henki. Liha merkitsee ennen kaikkea itserakkautta, sitä, että ihminen haluaa hyvää itselleen enemmän kuin muille. Lihallinen luonto kiivailee hengellistä luontoa, eli Jumalan rakkauden lakia vastaan. Hengellinen luonto taas on itse Pyhä Henki, joka alkaa uudistaa eli pyhittää kristittyä ja täyttää hänessä Jumalan rakkauden lakia, käskyä rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään.

1. Johanneksen kirjeessä apostoli Johannes kirjoittaa rukouksesta: Me saamme rohkeasti lähestyä Jumalaa uskoen, että hän kuulee meitä, mitä sitten pyydämmekin hänen tahtonsa mukaisesti. Jumala lupaa antaa meille kaiken, mitä pyydämme häneltä hänen tahtonsa mukaisesti. Se, että voimme rukoilla Jumalan tahdon mukaisesti, perustuu Henkeen, jonka hän on meille antanut. Henki synnyttää meissä Jumalan tahdon mukaista toimintaa, liha taas kiivailee Henkeä vastaan. Tämä taistelu vallitsee kristityissä läpi elämän. Jumala ei siis lupaa antaa meille mitä tahansa, mitä pyydämme, vaan vain sitä, mitä pyydämme hänen tahtonsa mukaan, eli uuden, hengellisen ihmisemme puolesta. Kun Jeesus lupaa, että jos etsimme Jumalan valtakuntaa, meille annetaan kaikki muukin, tarkoittaa tämä sitä, että kun rukoilemme Hengessä Jumalan tahdon mukaisesti, saamme sen, mitä rukoilemme. Jumalan valtakunta nimittäin on juuri siellä, missä hän itse on, nimittäin niiden sydämissä, joilla on Pyhä Henki. Samaa merkitsee myös Jeesuksen lupaus antaa meille kaikki, mitä pyydämme Isältä hänen nimessään. Jeesuksen nimessä pyytäminen ei nimittäin merkitse vain hänen nimensä lausumista. Jumalan nimi tarkoittaa Jumalan läsnäoloa. Temppeliä, jossa oli Jumalan läsnäolo, kutsuttiin hänen nimensä asuinsijaksi. Jumala oli samalla tavoin läsnä lihaksitulleessa Jeesuksessa. Uudessa liitossa me olemme Jumalan temppeli, hänen nimensä asuinsija. Uskon kautta Kristus on meissä ja valaisee ymmärrystämme niin, että osaamme pyytää hänen tahtonsa mukaan. Hänen nimessään rukoileminen on sama asia kuin Hengessä rukoileminen. Se merkitsee uskossa syntyvää Jumala-yhteyttä.

Tämä Jumala-yhteys on kuitenkin koko tämän elämän ajan puutteellinen. Siksi emme usein lainkaan ymmärrä, mikä on Jumalan tahto jossakin tietyssä tilanteessa. Samoin liha vastustaa meissä koko tämän elämämme ajan Henkeä. Liha tahtoo saattaa meidät komentelemaan Jumalaa, haalimaan hyvää itsellemme ja käyttämään Jumalaa itsekkäidenkin toiveidemme toteuttamisen välineenä. Lihalle on tuskallista joutua kärsimään ja luopumaan omasta hyvästä. Sille on mahdotonta luottaa Jumalan hyvyyteen silloin, kun emme itse lainkaan ymmärrä, miten jokin meistä tuskallinen asia saattaa olla Jumalan tahdon mukaista. Jumalan tahto kuitenkin on, että meiltä riisutaan meidän epäjumalamme, joihin luotamme enemmän kuin Jumalaan. Siksi Jumala voi tahtoa meille hyviltä näyttävien asioiden sijaan sairautta, köyhyyttä ja vaivaa, ei kuitenkaan yli sen, mitä voimme kestää. Tällaiset tilanteet voivat tuntua lihallisesta ihmisestämme hyvin tuskallisilta.

Edes Jeesuksen ei ollut helppo suostua kärsimykseen Getsemanessa. Kuitenkin hän rukoili, että Isän tahto tapahtuisi, ei hänen. Jumalan tahdon tapahtuminen on lopulta aina meidän parhaaksemme. Jos voisimme aina ymmärtää miksi Jumala tahtoo sitä, mitä tahtoo, tahtoisimme itsekin samaa. Silloin meiltä ei kuitenkaan vaadittaisi enää uskoa ja luottamusta. Uskomme Jumala hyvyyteen koetellaan silloin, kun emme saa Jumalalta sitä, mitä tahtoisimme, vaan sellaisia asioita, jotka meistä vaikuttavat pahoilta ja tarkoituksettomilta.

On kuitenkin tilanteita, joissa tiedämme varmasti, mikä on Jumalan tahto. Silloin meidän täytyy myös varmasti uskoa, että se tapahtuu. Jumalan tahto on esimerkiksi aina antaa meille syntimme anteeksi Jeesuksen tähden. Usein emme kuitenkaan näe ja ymmärrä, mikä on Jumalan mielen mukaista. Silloin meidän täytyy vain rukoilla, että hänen tahtonsa tapahtuisi. Tämän esimerkin Jeesus itsekin antaa meille sekä Isä Meidän -rukouksessa, että rukoillessaan Getsemanessa.