Kirja-arvostelu

Luin Seppo A. Teinosen kirjan Kirkkojen tunnustukset ikään kuin johdantona opintojaksoon DOG210 Dogmi- ja teologianhistoria. Tämä vuonna 1971 alaotsikolla ”Symboliikan peruskurssi” ilmestynyt kirja on johdatus vanhan kirkon ekumeenisiin tunnustuksiin eli symboleihin sekä myöhemmän jakautuneen kristikunnan eri haarojen tunnustukseen ja sitä määrääviin dokumentteihin.

Kirja on jaettu pääkappaleisiin, joista ensimmäisessä käsitellään jakamattoman kristikunnan konsiilit ja symbolit. Tässä osassa pääpaino on kolminaisuusopin ja kristologian kehityksellä. Seuraavat luvut käsittelevät suurten kirkkokuntien, ortodoksisen kirkon, roomalaiskatolisen kirkon, luterilaisten kirkkojen, anglikaanisten ja reformoitujen kirkkojen oppia. Koska teos on nimenomaan symboliikka, pohjautuu sen esitys kirkkojen piirissä syntyneisiin niiden yleisesti hyväksymiin dokumentteihin.

Esitystavaltaan Seppo A. Teinosen kirja on hyvin tiivis. Se on varmasti hyvää materiaalia johdantokurssille, mutta tarjosi hyvin vähän asiaa, joka olisi ollut minulle uutta. Antoisimmaksi koin sen ortodoksista kirkkoa käsittelevän osan, sillä ortodoksisen kirkon oppi on jäänyt minulle melko vieraaksi, yliopistomme opetuksen painottuessa luonnollisesti läntiseen teologiaan.

Ehkä mielenkiintoisimpia aihealueita kirjassa olivat kirkon opin perustaa, etenkin Raamatun ja tradition suhdetta käsittelevät luvut. Luterilaiselle kirkolle kysymys Raamatun ja opin, käytännössä Raamatun ja tradition suhteesta on aina tärkeä, sillä luterilainen kirkko katsoo oppinsa perustuvan yksin Raamattuun ja Raamattu on myös kirkossa se kriteeri, jolla kaikkea oppia punnitaan. Kuitenkin Raamattu vaatii käytännössä aina tulkintaa. Luterilaisessa perinteessä on usein kammoksuttu puhetta traditiosta, sillä uskonpuhdistuksen perintönä tämä sana kantaa katolisväritteistä painolastia ja se tulkitaan helposti ihmisten Raamatun rinnalle kehittämiksi opeiksi, jotka uhkaavat kirkon uskon puhtautta.

Ortodoksinen käsitys traditiosta Pyhän Hengen elämänä kirkossa (s.30) on mielestäni hyvin antoisa ja auttaa näkemään tämän vanhan vastakkainasettelun uudessa valossa. Kun traditio ymmärretään nimenomaan aidoksi apostoliseksi opiksi ja elämäksi, on tämän tradition säilyttäminen kirkossa välttämätöntä. Sehän on itse asiassa nimenomaan raamatullisen opin pitämistä puhtaana ja muuttumattomana. Tällainen traditio auttaa torjumaan kaikki ihmislähtöiset opit, jotka eivät kuulu kirkon alkuperäiseen sanomaan. Tässä merkityksessä traditio on kirkon usko, joka määrää Raamatun tulkintaa kirkossa ja takaa kirkon opetuksen jatkuvuuden apostolien aikaan saakka. Traditio voidaan ymmärtää myös prosessina, jossa kirkon usko välitetään seuraavalle sukupolvelle; se on kallis aarre, evankeliumi, jota kirkon on vaalittava. Tämä traditio on kirkossa perinteisesti lausuttu julki ekumeenisissa uskontunnustuksissa. Luterilaisten tunnustuskirjojen voidaan ymmärtää jatkavan tätä traditiota, samoin kuin kaiken oikean kirkollisen opetuksen, ja tulkitsevan kirkon sanomaa eli evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta muuttuvissa historiallisissa tilanteissa kullekin sukupolvelle ymmärrettävällä tavalla, ottaen kantaa eri aikakausien ajankohtaisiin kysymyksiin.

Joissakin kohden Teinosen kirjan ikä alkoi jo näkyä. Erityisesti havaitsin tämän käsiteltäessä luterilaista vanhurskauttamisoppia. Teinonen esittää Mannermaata edeltävän tutkimuksen mukaisesti vanhurskauttamisen vain forenssisena, ulkoisena tapahtumana. Unio-aspekti ja Kristuksen reaalinen läsnäolo uskon kautta uskovassa sivuutetaan. Uusi Luther-tutkimus on muutenkin korostanut Lutherin teologian trinitaarisuutta. Teinosen esityksessä luterilaisen kirkon opista kolminaisuusoppi jää hieman irralliseksi, esimerkiksi sakramenttiopissa hän ei tuo millään tavoin ilmi identifikaatiota Kristus = Jumalan Sana. Päinvastoin, hän jopa kirjoittaa sanan pienellä alkukirjaimella (s. 110). Täten käy myös epäselväksi, millä tavalla ”Jumalan ’sana’ (lat. verbum) ei ole vain saarnassa, vaan myös sakramentissa” (s. 110, suora lainaus). Sana ymmärretään liioitellun kognitiivisesti, eikä Jumalan luovana, läsnäolevana Sanana. Tuntuu siltä, ettei Teinonen ole pohjimmiltaan ymmärtänyt Lutherin teologian trinitaarisuutta, vaan on tässä suhteessa aikansa lapsi. Näiltä osin Teinosen kirja kaipaisi siis jo uusimista.