Päivän epistolateksti, joka on 1. Johanneksen kirjeestä, puhuu meille rukouksesta. ”Me voimme rohkeasti lähestyä Jumalaa. Ja mitä pyydämmekin, sen me häneltä saamme, koska noudatamme hänen käskyjään ja teemme sitä, mikä on hänen mielensä mukaista.”
Raamatussa on useita kohtia, jotka sisältävät valtavia lupauksia rukousta koskien. Matteuksen evankeliumissa luvataan: ”Mitä tahansa te uskossa rukoillen pyydätte, sen te saatte." Johanneksen evankeliumi taas sisältää seuraavan Jeesuksen lupauksen: ”Mitä ikinä te pyydätte minun nimessäni, sen minä teen, jotta Isän kirkkaus tulisi julki Pojassa.” Jaakobin kirjeen mukaan me olemme puutteessa, koska emme pyydä.
Kuitenkin meillä kaikilla on varmasti kokemuksia siitä, että olemme pyytäneet Jumalalta asioita, mutta emme ole saaneet. Miksi emme? Valehteleeko Jeesus? Tähän kysymykseen vastaa päivän epistolateksti.
Martti Luther selittää kristityn asemaa Jumalan edessä päivän tekstiin liittyen esittämällä hyvin radikaalilta kuulostavan väitteen: Kristityt ovat jumalia. Päivän epistolateksti, samoin kuin lukemani muut kohdat, avautuvat kuitenkin tästä Lutherin esittämästä väitteestä käsin. Miten meidän tulee tämä väite ymmärtää?
Kristityt ovat jumalia. Mitä tämä merkitsee? Ryhtyäksemme vastaamaan kysymykseen meidän on kysyttävä: Kuka Jumala on? Kuka Jumala uskontunnustuksen mukaan on?
Uskontunnustuksemme alkaa: Minä uskon Jumalaan, Isään, kaikkivaltiaaseen. Jumala on kaikkivaltias. Hän on Herra, joka hallitsee kaikkea, eikä ole kenenkään alamainen. Hän voi toteuttaa kaiken, minkä tahtoo.
Sama koskee Martti Lutherin mukaan kristittyä. Eräässä uskonpuhdistuksen aloittaneista pääteoksistaan, teoksessa Kristityn vapaudesta, Luther esittää Paavalin kirjeisiin pohjautuvan erottelun hengellisen ja lihallisen ihmisen välillä. Luther sanoo: Kristitty on vapaa herra, joka hallitsee kaikkea, eikä ole kenenkään alamainen. Tätä kristitty on uskossa, hengellisen ihmisensä puolesta.
Paavalin mukaan jokaisessa ihmisessä vallitsee taistelu vanhan syntisen luonnon ja uuden hengellisen luonnon välillä. Ihminen on lihaa luonnollisen, fyysisen syntymänsä perusteella. Liha taas ei ymmärrä hengellisiä asioita, vaan se taistelee Jumalaa vastaan. Liha on ennen kaikkea itserakkautta, sitä, että ihminen haluaa hyvää itselleen, mutta ei välitä muista. Henkeä ihminen taas on uuden, hengellisen syntymänsä puolesta. Tämä hengellinen syntymä ei ole mitään muuta kuin sitä, että ihminen saa uskon kautta Kristukseen Pyhän Hengen, uuden hengellisen luonnon, joka taistelee lihaa vastaan.
Palatkaamme uskontunnustukseen. Yhteisen kristillisen uskomme mukaan Jumala on Kolmiyhteinen, Isä, Poika ja Pyhä Henki. Kun kristityllä on Pyhä Henki, hän on osallinen Jumalasta. Jumala itse asuu ja vaikuttaa hänessä. Niin kuin Johannes sanoo: ”Jumala pysyy hänessä. Ja sen, että hän pysyy meissä, me tiedämme Hengestä, jonka hän on meille antanut”
Kun siis Luther sanoo, että ihmisestä tulee uskossa jumala, hän tarkoittaa sitä, että uskon kautta kristitty on osallinen itse Pyhästä Kolminaisuudesta. Uskossa kristitty on vapaa Herra, kaikkivaltias. Luther lausuu, että kristitty kohotetaan uskon kautta taivaisiin.
Mutta olemmeko me taivaissa? Kristus, Isän ainosyntyinen Poika, Jumala, oli taivaissa. Kuitenkaan hän ei vain jäänyt nauttimaan kaikkivaltiudestaan ihmiskunnan raataessa synnin ja kärsimyksen vankeudessa. Vaikka hän oli Jumala luontonsa puolesta, hän otti meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden orjan muodon, luopui jumalallisesta voimastaan ja kaikkivaltiudestaan ja tuli ihmiseksi. Hänestä tuli kaikkien palvelija, joka kantoi syntimme ja toimi kaikessa Jumalan rakkauden lain mukaisesti. Hän ei vihannut edes vainoojiaan, vaan rukoili heidän puolestaan. Usko on Pyhän Hengen ja koko Pyhän Kolminaisuuden läsnäoloa ihmisessä. Uskossa läsnä oleva Pyhä Henki pyhittää ihmistä ja asettaa meidät palvelemaan lähimmäisiämme rakkaudessa. Uskosta seuraa palveleva rakkaus, Hengen laki, se, että rakastemme toinen toistamme, niin kuin Kristus itse on meitä käskenyt. Luther sanookin: Kun Kristitty on kohotettu uskossa taivaaseen, hänet lasketaan rakkaudessa lähimmäiseen. Jumalan lahjoja ei ole annettu sitä varten, että keräisimme niitä itsellemme, vaan että pistäisimme ne käyttöön lähimmäisten hyväksi ja todistaisimme heille Jumalan rakkaudesta.
Meitä ei siis saa enää hallita lihan laki, joka etsii omaa hyväänsä, vaan hengen laki, joka etsii lähimmäisen hyvää. Niin paljon kuin olemme Kristuksessa, emme enää elä turmeltuneen luontomme vallassa, vaan meissä vaikuttaa Hengen laki, joka on Jumalan rakkauden laki. Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa. Kristityssä vallitsee taistelu hengen ja lihan välillä. Niin paljon kuin kristitty elää Hengen johtamana, häntä hallitsee Jumalan rakkauden laki. Tästä Jumalan rakkauden laista apostoli Johannes puhuu, kun hän käskee meitä rakastamaan teoin ja totuudessa. Jumalan rakkauden laki on se, että meidän tulee rakastaa toinen toistamme, niin kuin Kristus on meitä käskenyt.
Jumalan rakkauden lain noudattaminen on edellytys Jumalan mielen mukaiselle rukoukselle, kuten Johannes opettaa. Kun uskomme, olemme saaneet syntimme anteeksi ja voimme rohkeasti lähestyä Jumalaa. Ja mitä pyydämmekin, sen me häneltä saamme, koska noudatamme hänen käskyjään ja teemme sitä, mikä on hänen mielensä mukaista. Jumala on kaikkivaltias, ja tässä mielessä meistä tulee kaikkivaltiaita, sillä sen, mitä rukoilemme Jumalan tahdon mukaisesti, me myös saamme. Emme saa Jumalalta mitä tahansa, vaan vain sen, mitä pyydämme hänen tahtonsa mukaan. Usein emme tietenkään tiedä, mikä on Jumalan tahto jossakin tietyssä tilanteessa. Mutta mitä enemmän Jumalan Henki hallitsee meitä, sitä enemmän osaamme ja tahdomme rukoilla hänen tahtonsa mukaan. Itse asiassa Henki itse rukoilee meissä sanattomasti, vaikka emme usein itse edes tiedä, mitä rukoilla.
Ilman Pyhää Henkeä, rakkauden ja totuuden Henkeä, ei rukouksistamme ole hyötyä. Niinpä voimme rukoilla oikein vain hengellisen ihmisemme osalta. Jokaisessa meistä on kuolemaamme saakka taistelu lihan ja hengen välillä. Liha tahtoo saattaa meidät komentelemaan Jumalaa, haalimaan hyvää itsellemme, käyttämään Jumalaa toiveidemme toteuttamisen välillä. Tällaista esimerkkiä ja käskyä ei Kristus kuitenkaan meille antanut. Kristus ei tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan. Hän ei opettanut meitä rukoilemaan oman mielemme mukaan, vaan Jumalan mielen mukaisesti. Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimesi. Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi. Samoin Jeesus opetti Getsemanessa: Mutta ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä. Ja kun rukoilemme hänen tahtonsa mukaan, meitä koskee lupaus, että sen me häneltä saamme.
Tässä mielessä kristitty on siis jumalallinen ja kaiken Herra. Kun kristitty on hänessä asuvan Pyhän Hengen kautta Jumalassa, niin kuin Johannes opettaa, hän on kaikkivaltias ja kaikki, mitä hän rukoilee, tapahtuu. Mutta tämä koskee vain ja ainoastaan hengellistä ihmistä. Rukous ei ole väline, jolla pakotamme Jumalan omiin mielitekoihimme, vaan väline, jonka kautta Jumalan tahto tapahtuu meidän keskuudessamme.
Usein Jumalan tahto voi olla täysin meidän oman tahtomme vastainen. Aina emme lainkaan ymmärrä Jumalan tahtoa. Jumalan tahto on, että meiltä riisutaan meidän epäjumalamme, joihin luotamme enemmän kuin Jumalaan. Siksi Jumala voi tahtoa meille sairautta, köyhyyttä tai vaivoja, ei kuitenkaan yli sen, mitä voimme kestää. Emme saa rakastaa Jumalaa hänen lahjojensa takia, vaan hänen itsensä takia. Tällaiset tilanteet voivat tuntua vanhasta ihmisestämme hyvin tuskallisilta. Edes Jeesuksen ei ollut helppo suostua kärsimykseen Getsemanessa. Kuitenkin hän rukoili, että Isän tahto tapahtuisi, ei hänen. Kuitenkin Jumalan tahdon tapahtuminen on lopulta aina meidän parhaaksemme. Jos voisimme aina ymmärtää sen, tahtoisimme aina sitä, mutta silloin meiltä ei kysyttäisi uskoa ja luottamusta. Mutta jos tiedämme varmasti, mikä on Jumalan tahto, meidän täytyy myös varmasti uskoa, että saamme sen. Raamattu todistaa meille esimerkiksi, että Jumalan tahto on aina antaa meille syntimme anteeksi Kristuksen tähden. Tällaisissa tapauksissa emme saa epäillä Jumalan tahtoa. Monissa vaihtelevissa elämäntilanteissa emme kuitenkaan välillä lainkaan näe ja ymmärrä, mikä on Jumalan mielen mukaista. Silloin meidän täytyy vain rukoilla, että hänen tahtonsa tapahtuisi, mikä se sitten onkaan.
Meidän täytyy vielä muistaa, että vaikka kristitty on hengellisen ihmisensä puolesta kaikkivaltias, pyhitys ei koskaan tule tässä ajassa täydelliseksi. Vanha ihmisemme vastustaa meissä Jumalan tahtoa koko tämän elämän ajan. Kuitenkin Jumalan työn seurauksena saattaa olla aivan näkyvääkin pyhittymistä. Pyhitys on kuitenkin uskon seuraus. Ensin tulee usko hänen Poikaansa Jeesukseen Kristukseen, kuten Johannes opettaa, vasta sitten rakkauden lain täyttäminen. Pelastus perustuu uskoon, ei koskaan meidän pyhitykseemme. Jos teemme pyhityksestä epäjumalan, kadotamme uskon ja meidän pyhityksemmekin täytyy sortua. Tämä vaara vaani meitä, jos alamme liiaksi tarkkailla omaa rakkauttamme. Meidän tuleekin aina pitää katse suunnattuna Kristukseen, uskomme perustajaan ja täydelliseksi tekijään. Kristus on uskomme perustus. Tämä tarkoittaa sitä, että vain hänen sovitustyönsä kautta olemme Jumalalle kelvollisia ja vain tämän sovitustyön kirkastuttua meille voimme todella uskoa. Kristus on myös se esimerkki, jota meidän tulee seurata. Niin kauan kuin katselemme Kristusta, emme voi ylpistyä, sillä näemme, että emme ole mitään Kristuksen rinnalla, joka on Jumala, mutta silti kantoi koko maailman synnit. Jos taas alamme katselemaan itseämme ja lähimmäisiämme, saatamme näyttää hetken hyvinkin pyhiltä - kunnes lankeamme ja meidän täytyy taas palata Kristuksen ristin juureen.