Totuus ja harha

Matt. 7: 13-14
Jeesus sanoo:
»Menkää sisään ahtaasta portista. Monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä, mutta se vie kadotukseen. Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen!»

Mikä on totuus? Voiko totuuden tuntea? Onko totuutta olemassa?

Päivän evankeliumiteksti vie meidät ankarien kysymysten äärelle. Siinä Jeesus puhuu ahtaasta portista ja kapeasta tiestä, jotka ainoastaan vievät elämään. Lavea taas on se tie ja avara se portti, joka vie kadotukseen.

Tämän sunnuntain kirkkovuoden aihe on totuus ja harha. Tämä aihe on mitä ajankohtaisin. Nykyaika asettaa meidät jatkuvasti sen kysymyksen eteen, onko totuus olemassa ja voidaanko se tuntea. Länsimaisessa yhteiskunnassa on nykyään vallalla postmoderni ajattelu, jonka mukaan kukaan ei voi tuntea lopullista totuutta. On vain joukko tarinoita, jotka luovat omia sisäisiä maailmojaan. Mitään ihmisistä ja tarinoista riippumatonta maailmaa ei ole olemassa, tai sitä ei ainakaan voida tuntea. Se, joka väittää omistavansa totuuden, on ylpeä ja valehtelee.

Totuus onkin vaarallista. Se synnyttää ristiriitoja, hankaluuksia ja peräti sotia. Maailmanhistoriassa on nähty, kuinka uskonnollinen fundamentalismi ja käsitys jumalallisen totuuden omistamisesta saattaa johtaa ihmisen hirvittäviin terroritekoihin ja julmaan, säälimättömään sotaan vääräuskoisia vastaan. Sama on tapahtunut myös useiden poliittisten ideologioiden kohdalla. Totuus on todellakin vaarallista. Siksi ihmisiä yritetään nykyään saada ajattelemaan, että totuus on suhteellista. Se, mikä on totta sinulle, ei ole välttämättä totta muille. Lopullista totuutta ei kukaan voi tuntea. Sellaisia ihmisiä, jotka väittävät tuntevansa totuuden, pidetään ahdasmielisinä ja suvaitsemattomina. Heidät leimataan vanhanaikaisiksi ja yritetään saada luopumaan vakaumuksestaan. Kukin saa kyllä pitää oman vakaumuksensa niin kauan kuin ei väitä, että se on totta, eikä vaadi sille yleistä tunnustusta. Vaatimus siitä, että jokin totuus olisi tunnustettava yleisesti, loukkaa monia ihmisiä. Totuuden julistajat halutaan vaientaa. Vapaan markkinatalouden ohjaama, globalisoitunut yhteiskunta toimii parhaiten, kun ihmiset eivät kysele toistensa perimmäisiä vakaumuksia eivätkä varsinkaan kyseenalaista niitä. Näin taataan, että kaikenlaiset ihmiset voivat toimia yhteistyössä toistensa kanssa taloudellisten etujen turvaamiseksi. Totuus on uhrattu globalisoituvan talouden alttarille jo kauan sitten.

Jeesus on totisesti oikeassa, kun hän julistaa, miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja toteaa vain harvojen löytävän sen. Näin on erityisesti nykyaikana. On olemassa suuri joukko lavean tien julistajia, joiden mukaan mikä tahansa hengellinen tie, totuus ja uskomus vie lopulta samaan päämäärään, saman jumaluuden luo - mikäli jokin jumaluus on olemassa. Onhan olemassa suuri joukko erilaisia uskontoja ja uskomuksia. Kuinka Jumala voisi olla niin julma, että vaatisi ihmistä löytämään niistä juuri oikean? Tottahan toki mikä tahansa käy. Kukin pysyköön omassa uskossaan ja tulkoon sillä autuaaksi. Tällaista ajattelua kutsutaan suvaitsevaisuudeksi ja sitä vaaditaan jokaiselta. Tuntuu siltä, että suurimpia syntejä, mitä nykyihminen voi hengellisessä ajattelussaan tehdä, on olla suvaitsematon. Jeesus ei kuitenkaan ole suvaitsevainen. Päinvastoin hän julistaa monien menevän avarasta portista laveaa tietä kadotukseen. Tämä Jeesuksen saarna ei ole koskaan ollut suosittu ja sitä se ei ole varsinkaan nykyaikana. Suvaitsevainen ihminen uskoo suvaitsevaisen Jumalan - jos hän edes on olemassa - päästävän kaikki taivaaseen ja tietysti suvaitsevan myös ihmisen epäuskoa sen suhteen, onko taivasta ja Jumalaa edes olemassa.

Raamattu esittää kuitenkin tästä asiasta perin erilaisen totuuden kuin kaiken totuuden suhteellistava nykymaailma. Jeesuksen mukaan hän itse, ihmiseksi tullut Jumalan Poika on tie, totuus ja elämä. Kukaan ei tule Isän Jumalan luo muuten kuin hänen kauttaan. Ihmiselle, jonka mielestä mikä tahansa tie kelpaa, Jeesuksen ristillään avaama tie on perin ahdas ja kapea. Niin ahdas, että hän ei suinkaan halua käydä siitä sisälle, vaan luo itselleen oman laveamman ja mukavamman tien. Jeesuksen tarjoama tie ei nimittäin ole lainkaan mukava itseään ja omaa viisauttaan ihailevalle modernille ja suvaitsevaiselle ihmiselle. Päivän evankeliumiteksti on katkelma Jeesuksen vuorisaarnasta. Vuorisaarnassa Jeesus julistaa meille Jumalan tahtoa kaikessa ankaruudessaan. Hän käy läpi monia Jumalan käskyjä ja päätyy lopputulokseen: Olkaa täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen. Tällaista julistusta ei suvaitsevainen ihminen suinkaan halua kuulla, sillä Jeesuksen mukaan Jumala ei suinkaan suvaitse syntiä, vaan lähestyy synnissä ja piittaamattomuudessa elävää ihmistä kaikella ankaruudellaan. Hän varoittaa tuhosta, joka kohtaa niitä, jotka rakentavat elämänsä väärälle perustukselle. Vain kalliopohjalle rakennettu talo voi kestää. Kun myrsky ja tulva tulevat, hiekalle rakennettu talo sortuu.

Modernin ihmisen uskonnolliset rakennelmat ovatkin juuri tällaisia hiekalle rakennettuja taloja. Niiltä puuttuu perusta, totuus. Niitä ei ole rakennettu ihmisistä riippumattomalle, objektiiviselle totuudelle, vaan alusta alkaen lähtökohtana on ollut se, että kukin saa uskoa sen, mikä häntä itseään miellyttää. Tällaisin neuvoin on rakennettu monia epäjumalia. Mutta kun myrsky ja tulvavesi, synnin hätä ja kuolema tulevat, voiko sellainen rakennelma kestää, jonka ihminen tietää perustuvan vain mielikuvitukseen? Ihmisen omat rakennelmat ja kuvitelmat, jotka eivät perustu todellisuuteen, eivät auta todellisessa hädässä eivätkä kuoleman hetkellä. Hetkellisiksi lohdukkeiksi voi tällaisista mukavalta tuntuvista epäjumalista olla, mutta koettelemuksissa ne pettävät eikä niistä ole minkäänlaista turvaa.

Postmodernin suvaitsevaisuuden julistajat tulevat usein luoksemme lampaiden vaatteissa. He esiintyvät rakkauden ja rauhan airueina, mutta samalla tuomitsevat kaikki, jotka eivät usko heidän tavallaan. Lopulta postmoderni, totuuden kieltävä suvaitsevaisuusajattelu ei ole sopusoinnussa edes itsensä kanssa. Kuulostaa nöyrältä sanoa, että ihminen ei voi tuntea tai omistaa totuutta. Kuitenkin tällainen väite on mitä suurinta ylpeyttä. Näin sanoessaanhan postmoderni ajattelija väittää, että hän tuntee totuuden totuudesta. Hän tietää, että totuutta ei voi tuntea. Hän siis itse asettuu kaikkien muiden uskomusten tuomariksi ja julistaa tietävänsä, että mikään niistä ei ole pohjimmiltaan oikea eikä tosi. Mikä hänet on tällaiseen asemaan korottanut? Mistä hän on tämän tietonsa saanut? Pohjimmiltaan postmodernisti turvaa vain omiin uskomuksiinsa ja korottaa ne muiden ihmisten ajatusten yläpuolelle. Samalla postmodernismi on ristiriidassa itsensä kanssa, sillä se sekä väittää tuntevansa totuuden että väittää, että totuutta ei voida tuntea. Väittäessään olevansa viisaita nämä ajattelijat ovat todella tehneet itsensä tyhmiksi, sillä he eivät ole kyenneet ulottamaan omaa kritiikkiään omaan ajatteluunsa. Postmoderni ajattelu on toki suosittua nykyaikana, sillä se on se perusta, jolle yhteiskuntamme yhä enenevissä määrin rakentuu. Se turvaa rauhan ja ulkonaisen hyvinvoinnin monikulttuurisessa maailmassa. Siksipä kirkkommekin saa jatkuvasti kokea painostusta muuttaa uskonoppiaan modernia maailmaa vastaavaksi. Todellisen hädän tullessa postmoderni totuuden kieltäminen ei kuitenkaan tarjoa minkäänlaista kestävää pohjaa. Se ei auta ihmistä perimmäisten kysymysten äärellä. Se ei anna rauhaa sellaiselle sielulle, joka todella kysyy, kuinka minä voisin pelastua ja tuntea Jumalan. Viisas ihminen ei anna sen harhauttaa itseään ja ryhdy rakentamaan elämäänsä itsepetoksen varaan.

Koska kirkko elää muun yhteiskunnan keskellä, uhkaa sitäkin jatkuvasti postmoderni käsitys totuuden suhteellisuudesta. Tämä käsitys, joka pyrkii lammasten vaatteissa tunkeutumaan sisään kirkkoon, on sovittamattomassa ristiriidassa kaiken kristillisen julistuksen ja kristillisen uskon kanssa. Jeesus julistaa olevansa tie, totuus ja elämä. Paavalin mukaan uskomme on turhaa, jos Kristus ei ole noussut kuolleista. Kristinusko ei ole teoreettista filosofiaa, vaan sillä on jatkuvasti kosketuspinta todellisuuteen. Joko Jeesus on ylösnoussut ja elävien ja kuolleiden vapahtaja ja häneen uskova pelastuu, tai sitten hän on kauan sitten maatunut joukkohautaan, kuten eräätkin kirkon pappisvirkaan vihityt ihmiset ovat postmodernin totuuskäsityksen turvin uskaltaneet esittää. Jos on näin, silloin uskomme on kuitenkin turhaa ja säälittävää näytelmää ja uskontunnustuksemme petosta. Lopulta kyse on siitä, onko todellista Jumalaa ja kuka hän on. Jos Herra on todellinen Jumala, hän myös elää ja osoittaa sen kuten päivän Vanhan testamentin teksti kertoo. Me tiedämme, että itse rakentamamme jumalakuvat ja kuvitelmat eivät voi auttaa meitä todellisessa hädässä. Tosi Jumala, jonka olemassaolo ja olemus ovat meistä riippumattomia, taas voi auttaa. Jos me todella uskomme, me myös käännymme hänen puoleensa ja voimme luottaa siihen, että saamme häneltä avun ja vastauksen sitä tarvitessamme. Kirkko on aina tunnustanut, että Jumala, Pyhä Kolminaisuus, on elävä ja tosi Jumala, joka on luonut maailman, tullut ihmiseksi Pojassaan pelastaakseen meidät ja vaikuttaa ja synnyttää uskon keskellämme Pyhän Henkensä kautta. Nousemme yhdessä tunnustamaan tämän lukemattomien sukupolvien ja kaikkien kristittyjen kanssa jakamamme yhteisen kristillisen uskon.