Preussin kirkkounioni
Verkkoversion esipuhe
Tämä essee on kirkkohistorian kurssin Kh150 suoritus.
Esipuhe
Esseessä on käytetty runsaasti lainauksia, jotka on erotettu varsinaisesta tekstistä kursivoinnilla. Toivon, että lainaukset pystyisivät välittämään nykylukijalle tunnun aikakautena vallinneesta poliittisesta retoriikasta.
Joissakin kohdissa esseetä viitataan laajempiin asiakokonaisuuksiin, joiden käsittely tällaisen esseen puitteissa olisi mahdotonta. Saksan yleisestä historiasta laajemmin kiinnostunut saa tietoa yleisen historian oppikirjoista sekä kirjallisuusluettelossa mainituista teoksista. Saksalaisen valistuksen erityispiirteistä ja sen poikkeavuuksista suhteessa ranskalaiseen valistukseen kiinnostunut löytää tietoa yleisistä filosofian historioista. Myöskin dogmihistorian peruskurssi antaa perinpohjaisempaa tietoa valistuksen teologian erityispiirteistä. Samoin on laita sellaisten henkilöiden kanssa, jotka eivät tunne luterilaisen ja reformoidun ehtoollisopin eroavuuksia. Tosin herää kysymys, miksi tällainen henkilö edes haluaisi lukea tämän esseen. Jos lukija ei tunne joitakin esseessä käytettyjä yleisiä teologisia termejä, voi niiden selvittämisessä käyttää apuna Seppo. A. Teinosen Teologian sanakirjaa tai yleisiä sivistyssanakirjoja.
Johdanto
Herran vuonna 1992, sunnuntaina 11. lokakuuta, Suomen evankelis-luterilaisen kirkon, Englannin anglikaanisen kirkon ja useiden muiden pohjoisen Euroopan luterilaisten ja anglikaanisten kirkkojen edustajat viettivät yhteistä ehtoollista Porvoon tuomiokirkossa. Tätä ehtoollista vietettiin hyvin erilaista ehtoollisteologiaa tunnustavien kirkkojen välisen ekumeenisen sopimuksen solmimisen kunniaksi, joka allekirjoitettiin seuraavana tiistaina Järvenpäässä.
Herran vuonna 1817, 31. lokakuuta, uskonpuhdistuksen 300-vuotisjuhlan aikana Preussin kuningas Friedrich Wilhelm III vietti hoviseurakunnassaan Potsdamissa ehtoollista yhdessä reformoitujen ja luterilaisten kanssa. Tämä yhteinen ehtoollisenvietto oli kuninkaan 27. syyskuuta antaman julistuksen tulos, joka pyrki yhdistämään valtion luterilaiset ja reformoidut yhdeksi uudeksi eläväksi evankelis-kristilliseksi kirkoksi.
Historiallinen tausta
Preussin kirkkounionin taustojen tarkastelu tulisi oikeastaan aloittaa Marburgin linnasta Hessenistä vuodelta 1529. Jo tällöin kysymys Kristuksen läsnäolon tavasta ehtoollisessa erotti uskonpuhdistuksen reformoidut ja luterilaiset kannattajat toisistaan. Monet ovat nähneet, että luterilaisten itsepäisyys hajotti uskonpuhdistuksen perillisten rintaman silloin kuin olisi pitänyt ryhmittyä yhdessä paavia ja hänen seuraajiaan vastaan.
Reformoitujen piirissä esiintyikin jatkuvasti pyrkimyksiä kirkolliseen yhteyteen luterilaisten kanssa. Sama asetelma toistui läpi 1600-luvun. Reformoidut korostivat erojen minimaalisuutta. Vain ehtoollisoppia tulisi hieman muuttaa ja jumalanpalvelusta yksinkertaistaa. Samalla ero paavikuntaan korostuisi. Uskonsotien täyttämällä 1600-luvulla reformoitu kristillisyys kävikin voittokulkuaan Saksassa ja monet luterilaiset ruhtinashovit kääntyivät reformoiduiksi.
Näin tapahtui vuonna 1613 myös Brandenburg-Preussissa, jossa luterilaiset muodostivat kansan ehdottoman enemmistön. Jatkuvasta kalvinilaisten suosimisesta huolimatta heidän osuutensa edes pääkaupungin Berliinin väestöstä ei kasvanut vielä 1700-luvulla neljäsosaa suuremmaksi. Lähinnä ylimystö - aateli ja virkamiehistö - oli reformoitua maahan muuttaneiden ranskalaisten hugenottien lisäksi. Wienin kongressin seurauksena 1815 maahan liitettiin lisäksi uusia reformoituja alueita.
Mitään nykyisen kaltaista Saksan valtiota ei siis 1800-luvun alussa ollut. Wienin kongressi oli Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan romahdettua Napoleonin sodissa yhdistänyt yli 240 pientä ruhtinaskuntaa 39 saksalaiseksi valtioksi, joista Preussi oli suurin. Saksalaiset alueet olivat tuona aikana huomattavasti nykyistä laajemmat. Preussin valtio ulottui nykyisen Saksan valtion alueilta aina Königsbergiin, nykyiseen Kaliningradiin asti.
Poliittiset syyt
Preussin valtion jakautuminen reformoituun yläluokkaan ja luterilaiseen tavalliseen kansaan oli tietenkin poliittisesti epäedullista. Kuninkaan kuuluminen samaan kirkkokuntaan kansan enemmistön kanssa olisi sisäpoliittisesti edullista, ja lisäksi Preussin kuningas Friedrich Wilhelm III vaimon kuningatar Luisen oltua luterilainen tämä mahdollistaisi ruhtinasperheen yhteisen osallistumisen pyhälle ehtoolliselle. Kaiken lisäksi kuningas oli molempien kirkkojen summum episcopus, eli hänellä oli ratkaiseva sanavalta myös luterilaisen kirkon asioihin.
Ajan henki oli muutenkin suopea unionihankkeelle. Saksalainen idealismi, Hegel etunenässä, korosti uskontoa pohjana, josta kansan luonne ja valtion arvot kumpusivat. Ranskan vallankumouksen yhteydessä oli nähty, minkälainen valtio lopulta nousisi katolisen kristillisyyden pohjalta. Niinpä Hegel katsoikin nimenomaan valistuneen moraalisen protestantismin olevan kristinuskon täydellistymä, jonka luomalle pohjalle idealistinen saksalainen valtio voitaisiin rakentaa. Napoleonin sodat ja Preussin 1801-05 kokema miehitys olivat vahvistaneet saksalaista kansallistunnetta ja halua erottautua jyrkästi vaarallisesta ranskalaisesta valistusajattelusta, jonka ajateltiin nousevan juuri katolisuuden luonnollisen moraalilain kieltävästä opista. Kansallistunnetta nostatettaessa avainasemassa oli tietysti kansan historia ja suuri saksalainen tarina, uskonpuhdistus, jota valistuksellinen tutkimus piti hengen riemuvoittona katolisesta sakramentalismista ja vapaan omantunnon riemuvoittona katolisesta dogmaattisuudesta.
Tulkittuna saksalaisen valistusajattelun moralististen prinsiippien läpi protestanttisen kristinuskon, joka korosti valtion ja uskonnon yhtenäisyyttä ja kuuliaisuutta maalliselle esivallalle, ajateltiin olevan turva ranskalaisia hullutuksia, kuten demokratia-ajatusta vastaan. Paras tulos saataisiin tietenkin unohtamalla vanhat, sisäisen kristillisyyden ja luonnollisen moraalilain kannalta merkityksettömät tunnustukselliset erot ja luomalla yksi yhtenäinen protestanttinen kirkko. Preussin unioni ei olisi ainoa laatuaan. Uskonpuhdistuksen juhlavuosi laukaisi saksalaisella maaperällä protestanttisten kirkkoliittojen aallon, joista Preussin kirkkounioni oli alueellisesti ja jäsenmäärältään suurin.
Kirkolliset syyt
Unionin taustat eivät tietenkään olleet puhtaasti poliittiset. Kantista alkanut saksalainen rationalismi näki uskonnon nimenomaan moraaliin liittyvänä ilmiönä. Protestanttista kristillisyyttä tulkittiin näiden silmälasien läpi ja kirkkojen opeissa ilmeneviä metafyysiseltä kuulostavia määrittelyjä pidettiin osoituksena siitä, etteivät edes uskonpuhdistajat olleet kyenneet täysin irtautumaan katolisesta taantumuksesta. Luterilaisessa opissa tällaisia jäänteitä oli tietenkin reformoitua enemmän. Nyt oli kuitenkin aika saattaa uskonpuhdistus päätökseensä. Kaikenlaisesta tunnustuksellisuudesta oli rationalismin näkökulmasta tietenkin luovuttava, sillä itsenäinen moraalinen toimija ei taipunut minkään ulkoisen edessä, vaan seurasi kuin Luther omatunnossaan asuvaa absoluuttista moraalilakia.
Vaikka rationalismi määrittikin ajan ajattelun taustan, se oli kuitenkin väistyvässä asemassa. Romantiikan uskonnollista tunnetta korostava ajattelu määritti sen teologisen pohjan, jolle unioni rakennettiin, rationalismin ensin eliminoitua vakavasti otettavat opilliset esteet. Romantiikan suuri teologi Schleiermacher oli jo vuonna 1803 esittänyt toivomuksensa luterilaisten ja reformoitujen välisen unionin täytäntöönpanosta. Niinpä hän viettikin yhdessä luterilaisen Marheineken kanssa Berliinin teologisen tiedekunnan juhlajumalanpalveluksessa ehtoollista muun tiedekunnan väen kanssa uskonpuhdistuksen muistopäivän kunniaksi. Romantiikan kulttuuriprotestanttinen teologia ei ollut varsinaisesti tunnustusten vastaista, se oli vain niistä piittaamatonta.
Kenties suurin merkitys unionin kannalta oli kuitenkin Saksassa levinneillä herätyksillä. Tämä liike rakentui moninaisen teologisen perinnön pohjalle, välittäen pietistisiä ja herrnhutilaisia vaikutteita 1800-luvulle. Herätyksen oppi oli varsin yksinkertaista saarnaa kääntymyksestä ja syntien anteeksiantamuksesta yksin armosta Kristuksen tähden. Henkilökohtaisen kääntymisen korostuessa kirkolle ja armonvälineille tai yleisemminkään opin tarkalle määrittelylle ja pohdinnalle ei pantu paljon painoa. Niinpä herätyksen luoma hengellisyys ja kristittyjen yhteys, josta myös kuningas Friedrich Wilhelm III oli osallinen, loi sen laajan kannatuspohjan, jolle kirkkounioni saatiin rakennettua.
Täytäntöönpano
Ensimmäiseksi askeleeksi kohti kirkkounionia voidaan nähdä kuningas Friedrich Wilhelmin 18. kesäkuuta 1798 antama määräys ehdotuksen laatimisesta yhteiseksi kirkkokäsikirjaksi eli agendaksi. Unionin valmistelun kannalta seuraava keskeinen toimenpide oli kirkkojen autonomian vähentäminen vuonna 1808 annetulla asetuksella, joka määräsi kirkolliset asiat käsiteltäviksi sisäministeriön alaisuudessa. Uskonpuhdistuksen juhlavuoden koittaessa oli ratkaisevan askeleen aika. Kuninkaan 27. syyskuuta 1817 antama julistus ilmaisi kuninkaan toivon nähdä nyt hallitsevan paremman hengen vaikutuksen alla, joka asettaa sivuun sen, mikä ei ole keskeistä ja pitää tiukasti kiinni pääasioista, joista molemmat tunnustukset ovat yhtä mieltä tämän Jumalaa miellyttävän ja Jumalalle ja kristilliselle kirkolle kunniaksi olevan teon saavan alkunsa edessä olevan uskonpuhdistuksen vuosijuhlan aikana. Sellainen todellinen molempien vain ulkoisten seikkojen erottamien kristillisten kirkkojen uskonnollinen yhdistyminen on sopusoinnussa kristikunnan suuren tarkoituksen kanssa, vastaa reformaattoreiden alkuperäistä tarkoitusta, on olemassa itsessään protestantismin hengessä jne. Unionissa reformoitu kirkko ei muutu luterilaiseksi eikä luterilainen reformoiduksi, vaan molemmista tulee yksi uusi elävä evankelis-kristillinen kirkko pyhän perustajansa hengessä. Mutta vaikka kuningas toivoo, että kirkot noudattaisivat hänen tahtoaan, on hän oikeutta ja vapautta kunnioittavana siltä suljettu, että niitä pakottaisi päätöksellään tai määräyksellään. Unionilla on todellista arvoa vain, jos painostuksella tai välinpitämättömyydellä ei ole osuutta siihen, vaan se syntyy puhtaasti vapaasta päätöksestä eikä ole vain ulkoisten muotojen yhdistäminen, vaan sydänten yhteys aidolla raamatullisella perustalla, jossa sillä on juurensa ja josta se saa elinvoimansa. Lopuksi kuningas ilmaisee aikomuksensa yhdistää unionin hengessä hoviseurakuntansa Potsdamissa ja viettää uskonpuhdistuksen 300-vuotisjumalanpalvelusta niiden kanssa, sekä toivoo, että hänen protestanttiset alamaisensa seuraisivat hänen esimerkkiään. Kuitenkin hän jättää vastuun unionin toimeenpanosta papistolle, synodeille ja konsistoreille. Samana vuonna perustettiin kuitenkin Kirkollisten asioiden ministeriö, joka valvoi myös koulutusta ja sairaanhoitoa.
Kuninkaan kehoitusta seurattiin laajalti ja se otettiin yleisesti ilolla vastaan. Yhteisiä ehtoollisjumalanpalveluksia vietettiin monin paikoin. Vuoden 1817 määräyksellä ei ollut kuitenkaan suuria käytännön vaikutuksia. Se ei ottanut kantaa kirkkojen organisaatioon eikä tunnustukseen. Reformoidut ja luterilaiset seurakunnat jatkoivat elämäänsä pääosin kuten ennenkin.
Tilanne ei kuitenkaan jatkunut kauaa tällaisena. Kirkkounionin perustana olivat yhteiset jumalanpalvelukset. Kuningas oli jo aikaisemmin tutkinut mahdollisuuksia yhteisen kirkkokäsikirjan luomiseksi. Lopulta hän laati itse kirkkokäsikirjan eli agendan, jonka käytön hän teki vuodesta 1816 alkaen pakolliseksi Berliinin hovi- ja varuskuntaseurakunnissa. Kuninkaan laatima kirkkokäsikirja oli verrattain juhlallinen ja sisälsi vaikutteita Saksan ja Ruotsin luterilaisista sekä anglikaanisista kirkkokäsikirjoista. Pohjateksteinä oli käytetty myös Lutherin Formula Missaeta ja Deutsche Messea. Agenda aiheutti heti vastustusta; monet rationalistit ja reformoidut pitivät sitä liian "katolisena." Toisaalta luterilaiset vastustivat sen ehtoollisosaa, erityisesti reformoituihin liturgioihin kuulunutta mutta luterilaisista puuttunutta leivän murtamista. Tästä tavasta, jota luterilaiset pitivät sinänsä vapaaehtoisena eli adiafora-asiana, mutta reformoidut välttämättömänä, tuli unionin kannalta merkittävä kiistakysymys, koska sen käyttöönottoa pidettiin merkkinä unioniin mukautumisesta. Taistelu kirkkokäsikirjan ympärillä jatkui kiivaana vuoteen 1822 asti, jolloin siitä ilmestyi uusi versio, joka sisälsi mahdollisuuksia selvemmin luterilaisen tai reformoidun jumalanpalveluksen toteuttamiseen.
Uudistusten myötä kirkkokäsikirja näytti siis saavuttaneen hyväksynnän, jolloin kuningas määräsi 19.2.1822 alkaen sen käytön pakolliseksi rangaistuksen uhalla. Jälleen syntyi kiivas vastareaktio, nyt kirkon itsemäärämisoikeuteen puuttumisen tähden. Schleiermacher nousi vastustamaan kirkkokäsikirjaa - "Non propter acta sed propter agenda" - ja asetti kyseenalaiseksi kuninkaan oikeuden puuttua kirkon jumalanpalveluselämään. Friedrich Wilhelm III perusteli kuitenkin toimintansa episkopaatistaan lähtien - kuningas oli alueensa summum episcopus ja hänellä oli oikeus päättää siellä noudatettavista jumalanpalvelusmenoista. Arvostelun noustessa myös tunnustukselliselta pohjalta kuningas kielsi kirkkokäsikirjalla olevan mitään tekemistä kirkkounionin kanssa. Unioniin osallistuminen oli vapaaehtoista, kirkkokäsikirjan käyttö pakollista. Kuitenkin monet kuningasta lähellä olevat tahot, kuten kuninkaan neuvonantaja ja Kirkollisten asioiden ministeriön jäsen, piispa Friedrich Eylert, pitivät uutta kirkkokäsikirjaa unionin keskeisimpänä toimeenpanovälineenä.
Kirkkounionin toimeenpanon piti ennemmin tai myöhemmin alkaa näkyä myös kirkon hallinnossa. Jo vuonna 1816 kuningas oli palauttanut konsistorit kirkollisen hallinnon elimiksi. Samoin hän oli antanut hovisaarnaajille Sackille ja Borowskille piispan arvonimen ja vuonna 1817 hän myönsi tämän arvonimen myös unionin toimeenpanoon ja liturgiareformiin perehtyneelle neuvonantaja Eylertille. Kuninkaan uusi kirkkojärjestys 7. helmikuuta 1828 asetti kaikkiin provinsseihin superintendentit, jotka oli varustettu piispallisella auktoriteetilla. Samoin itäisiin provinsseihin luotiin synodaalis-presbyteerinen kirkkojärjestys, joka lisäsi maallikkojen sanavaltaa kirkon asioissa. Läntisillä, valtakuntaan Wienin kongressissa liitetyillä reformoiduilla alueilla tällainen järjestys jo oli. Seuraavana vuonna kuningas nimitti vielä jo 90-vuotiaan Borowskin arkkipiispaksi. Kaikki nämä hallintoelimet olivat tietenkin unioituja. Vain yksittäiset seurakunnat saattoivat vielä pysyä luterilaisina tai reformoituina.
Unioni vaati kuitenkin vielä lisää lujittamista. Vuonna 1830, 3. huhtikuuta, kuningas antoi määräyksen siitä, että kaikissa kirkoissa tulee 25. kesäkuuta viettää unioitu jumalanpalvelus Augsburgin tunnustuksen allekirjoittamisen 300-vuotispäivän kunniaksi. Unionin vapaaehtoisuus alkoi siis rakoilla. Lopullinen isku unionia vastustaneille tunnustuksellisille piireille tuli kuninkaallisen käskyn muodossa 30. huhtikuuta 1830. Siinä annettiin provinssien superintendenteille määräys saattaa kaikissa seurakunnissa käyttöön leivän murtaminen ehtoollista vietettäessä. Tätä on pidettävä symbolisena ilmauksena unioniin mukautumisesta ja se on otettava käyttöön niin pian kuin mahdollista, määräsi käsky. Lisäksi superintendenttejä käskettiin ottamaan erottamista varten selville niiden nimet, jotka aikaansaavat eroavuuksia evankelisten seurakuntien välille.
Vastustus ja sen seuraukset
Suurin osa seurakunnista ja seurakuntalaisista siis mukautui unioniin. Reformoidut ja herätystaustaiset, rationalistit ja romantikot kannattivat unionia yleisesti, vaikka sen toteuttamistavoista monella oli huomauttamista. Oli kuitenkin myös niitä, pääasiassa luterilaisia, jotka vastustivat unionia eivätkä mukautuneet siihen.
Unionia vastustaneilla luterilaisilla oli useimmiten taustansa herätyksissä. Taistelussa herätyksiä vastustanutta rationalistista teologiaa vastaan olivat monet löytäneet turvan luterilaisen kirkon vanhoista tunnustuksista. Toisaalta taas uskonpuhdistuksen esilletuominen jo käsitellyistä syistä ja unionihanke herättivät uuden kiinnostuksen kirkon tunnustusta ja perinteitä kohtaan.
Unionin varhaisimpia vastustajia ja tunnustuksellisen luterilaisen teologian, ns. uusluterilaisuuden tienraivaajia oli Claus Harms. Muiden ajaessa yhdistymistä Harms julkaisi uskonpuhdistuksen juhlavuonna 1817 uuden painoksen Lutherin 95 teesistä ja lisäksi omat 95 teesiään nykyajalle. Teesit oli suunnattu ensisijaisesti rationalistista teologiaa, mutta myös unionihanketta vastaan. Tässä muutamia otteita:
3. Ajatuksella jatkuvasta uskonpuhdistuksesta, kuten se nykyisin ymmärretään ja mihin kehoitetaan, luterilaisuus reformoidaan pakanallisuudeksi ja kristinusko ulos tästä maailmasta.
75. He haluavat tehdä luterilaisen kirkon rikkaaksi yhdynnällä, kuin se olisi köyhä maksullinen nainen. Älkää vain suorittako tätä aktia Lutherin luiden yläpuolella. Se herättäisi ne eloon ja sitten - voi teitä!
78. Jos Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri olivat leivässä ja viinissä Marburgin kokouksessa 1529, tämä on yhä totta vuonna 1817.
94. Molempia [reformoituja ja katolisia] rikkaampi on evankelis-luterilainen kirkko. Se pitää kiinni ja perustaa itsensä sekä sakramenteille että Jumalan sanalle.
Harmsin teesit laukaisivat valtaisan keskustelun ja valmistivat tietä muulle tunnustukselliselle teologialle. Niille väitetään laaditun ainakin 200 vastakirjoitusta.
Ankarin kirkkotaistelu syntyi kuitenkin Sleesiassa. Sen keskuksena oli Breslaun kaupunki, jossa vaikutti kaupungin yliopiston professori Johann Gottfried Scheibel. Scheibel vastusti unionia alusta asti, eikä esimerkiksi osallistunut vuoden 1817 unioituun juhlajumalanpalvelukseen Breslaussa. Scheibelin edustamalla vastustuksella oli Sleesiassa pitkät perinteet. Rationalistit kuvailivat aluetta vielä 1700-luvun lopulla ortodoksien tyyssijaksi ja jumalanpalveluksen vanhoista muodoista pidettiin tiukasti kiinni. Niinpä muutamat luterilaiset papit ja seurakuntalaiset kieltäytyivät vuonna 1830 Scheibelin johdolla noudattamasta kuninkaan määräystä unionin lopullisesta toimeenpanosta. Seurauksena Scheibel erotettiin virastaan.
Scheibelin ympärille syntynyt ryhmittymä ei katsonut enää voivansa pysyä unioidussa valtiokirkossa, joten se kirjoitti 27. kesäkuuta 1830 kuninkaalle pyytäen lupaa erillisen luterilaisen kirkon perustamiseksi. Kolmeen ensimmäiseen anomukseen ei vastattu. Vihdoin 24. joulukuuta kaikki ryhmän pyynnöt hylättiin. Oppositioliike kuitenkin jatkoi kasvamistaan. Välillä armeijan sotilaita jouduttiin käyttämään kyläkirkkojen avaamiseksi unioidun valtiokirkon papeille. Paluu valtionkirkkoon näytti mahdottomalta, joten Scheibel laati 16. toukokuuta 1831 ehdotuksen uuden itsenäisen luterilaisen kirkon presbyteeriseksi kirkkojärjestykseksi. Vapaakirkkoliike sai näin ensimmäisen kerran jalansijan luterilaisuudessa. Scheibelin joutuessa pakenemaan kuninkaan rangaistustoimia Dresdeniin liikkeen johtoon nousivat juristi Huschke ja luonnonfilosofi Steffens. Liike levisi myös Pommerin ja Saksin alueelle.
Kuninkaan oli siis ryhdyttävä toimiin kapinaliikkeen hillitsemiseksi. Niinpä hän antoi 28. helmikuuta 1834 määräyksen toimista "separatistien" toiminnan tukahduttamiseksi. Sen mukaan tämä epäpuhdas hanke tulee jäämään menestyksettömäksi ja tänään antamieni käskyjen, jotka annoin tämän päivän hallinnollisissa määräyksissä separatististen häiriöiden eliminoimisesta, välitön toimeenpano tulee palauttamaan erheelliseltä tieltään jopa ne, jotka ovat antaneet johtaa itsensä harhaan valheellisilla esityksillä. Unioniin liittyminen on vapaa päätös. Mitä vähiten, kuitenkin, tulee sallia unionin vihollisten muodostaa erityinen ystäviensä vastainen uskonnollinen yhteisö - tämä olisi mitä epäkristillisintä. Erotetut pastorit, jotka eivät vannoneet lopettavansa toimintaansa, vangittiin, samoin kuin jumalanpalveluksia erossa valtiokirkosta toimittavat pastorit. Vanhempia, jotka eivät lähettäneet lapsiaan valtionkirkon kouluihin rangaistiin sakoilla. Vuoden 1835 lopulla kaikki erotetut pastorit olivat vankilassa. Tunnustuksellisten seurakuntien toiminnasta vastasi vanhemmisto. Toiminnasta rankaistiin kuitenkin ankarasti. Kokousten järjestäjiä ja lapsiaan valtiokirkon kouluihin lähettämästä kieltäytyneitä sakotettiin toistuvasti, ja maksamattomien sakkojen kerääntyessä heidän omaisuutensa myytiin pakkohuutokaupalla. Samoin tunnustuksellisten luterilaisten koteja käytettiin sotaväen pakkomajoitukseen. Monet perheet tulivat rutiköyhiksi. Tämän seurauksena monet vainotut tunnustukselliset luterilaiset muuttivat maasta Yhdysvaltoihin ja Australiaan ja perustivat sinne omat kirkkokuntansa. Näin syntyi mm. Yhdysvaltojen Missouri-synodi.
Ankarat ja periaatteessa Preussin maalain hengen - joka olisi sallinut uskonnollisten yhdyskuntien perustamisen Kirkollisten asioiden ministeriön valvonnassa - vastaiset toimet nostattivat myötätuntoa tunnustuksellisia luterilaisia kohtaan. Tilanne helpottui kuitenkin vasta kuningas Friedrich Wilhelm III ja kirkollisten asioiden ministerin von Altensteinin kuoltua vuonna 1840. Uusi kuningas Friedrich Wilhelm IV ymmärsi tunnustuksellisten luterilaisten ongelmia ja salli heidän perustaa itsenäisen vanhaluterilaisen kirkon. Vangitut pastorit vapautettiin ja voimatoimet lopetettiin. Vuonna 1841 he pitivät Breslaussa kokouksen, jossa syntyi Preussin evankelis-luterilaisen kirkon Breslaun synodi, kuten uutta tunnustuksellista kirkkoa kutsuttiin. Vuonna 1845 se sai kuninkaalta virallisen, lainsäädännöllä vahvistetun aseman.
Tunnustuksellisia teologeja oli tässä mainittujen lisäksi monia muita. Suurin osa heistä pysyi kuitenkin unioidussa valtiokirkossa, vaikka useat vastustivat unionia. Merkittävimpinä voidaan mainita kirkko-oppiin perehtynyt Wilhelm Löhe, joka tunnetaan luterilaisen diakoniatyön uranuurtajana sekä teoksestaan Jumalan puutarha (Drei Bücher von der Kirche) ja uusluterilaista teologiaa tunnetuksi tehneen Evankelisen kirkkolehden (Evangelische Kirchenzeitung) perustaja Ernst Wilhelm Hengstenberg, joka toimi unioituun kirkkoon jääneiden tunnustuksellisten luterilaisten johtohahmona.
Myöhäisempi kehitys
Tunnustuksellisen luterilaisen kirkon muodostuminen sai aikaan sen, ettei kysymystä unioidun kirkon ja tunnustuksen suhteesta voitu enää kiertää. Niinpä Friedrich Wilhelm IV kutsui 1846 kesällä Berliiniin kirkolliskokouksen, jonka oli tarkoitus luoda tunnustuksellinen pohja unioidulle valtionkirkolle. Yritys epäonnistui ja unioni jäi siten vain liturgiseksi ja hallinnolliseksi. Hallinnollinen yhteys vahvistui vuonna 1850, kun kirkon korkeimmaksi hallinnolliseksi elimeksi luotiin Evangelische Oberkirchenrat ("evankelinen kirkon ylin neuvosto"), joka oli toiminnastaan vastuussa ainoastaan kuninkaalle. Toisaalta tämä järjestely lisäsi vielä, jos mahdollista, kuninkaan määräysvaltaa kirkon asioihin. Liberaalin Wilhelm I kuninkuuskaudella kirkon hallinto uusittiin. Vuoden 1873 Kirchengemeinde- und Synodalordnung ja 1876 Generalsynodalordnung jäivät olennaisilta osiltaan voimaan vuonna 1918 kirkon ja valtion eron toimeenpanon jälkeen. Saksan Evangelische Kirche in Deutschland on osaltaan Preussin unioidun valtionkirkon perillinen.
Analyysia
Preussin kirkkounionin tarkastelu on varsin mielenkiintoista sekä sen herättämien ekumeniaan liittyvien kysymysten kannalta että verrattaessa sitä Suomen kirkkohistorialliseen kehitykseen. Niin Preussissa kuin Suomessakin syntyi henkilökohtaista kääntymystä ja uskoa korostaneiden herätysten (herännäisyys) pohjalta kirkkoa ja sakramentteja korostanut, luterilaiseen teologiaan palannut liike (evankelisuus), joka joutui tunnustuksellisuutensa tähden ongelmiin rationalistisen valtiokirkon kanssa. Enemmistö tästä liikkeestä pysyi kirkon sisällä, mutta vähemmistö erosi lopulta kirkosta ja perusti oman tunnustuksellisen luterilaisen kirkon.
Ekumeeniselta kannalta Preussin kirkkounionin tarkastelu on erityisen mielenkiintoista. Preussin unioitu kirkko edusti juuri sellaista "sydänten ekumeniaa", joka oletti edeltäkäsin olemassaolevan kristittyjen yhteyden, jonka pohjalle yhteinen kirkko voitaisiin rakentaa ilman yksimielisyyttä opillisista kysymyksistä. Oliko tällainen perustelu ja pohja oikeutettu, sitä saa lukija itse pohtia. Mielenkiintoisen rinnakkaisilmiön Preussin kirkkounionille tarjoaa joka tapauksessa luterilaisten ja anglikaanien välinen Porvoon sopimus, jossa samankaltainen ehtoollisopissa vallinnut ristiriita on häivytetty ekumeenisen asiakirjan pinnan alle. Millaiseksi Preussin kirkkokäsikirjan suhde tunnustuskirjoihin pitäisi mieltää? Entäpä Porvoon sopimuksen? Myös Porvoon sopimus näyttää olevan johtamassa kirkkojen hallinnollisella tasolla näkyvään ekumeniaan ja se on jo johtanut jumalanpalvelusyhteyteen. Onko tällainen yhteys perustellulla pohjalla? Lutherin aave Harmsin 78. teesin ja Marburgin kokouksen muodossa kummittelee yhä ekumeenisessa Euroopassa.
Kirjallisuus
Arffman, Kaarlo
1999 Mitä oli luterilaisuus? Johdatus kadonneeseen eurooppalaiseen kristinuskon tulkintaan. Helsinki.
Fagerberg, Holsten
1952 Bekenntnis, Kirche und Amt in der deutschen konfessionellen Theologie des 19. Jahrhunderts. Uppsala.
Kantzenbach, Friedrich Wilhelm
1968 Gestalten und Typen des Neuluthertums. Gütersloh.
1969 Geschichte des Protestantismus von 1789-1848. - Evangelische Enzyklopädie. Gütersloh.
Kottje, Raymund & Moeller, Bernd
1974 Ökumenische Kirchengeschichte. Band III Neuzeit. Mainz.
Laasonen, Pentti
1998 Luterilaisuus Rooman ja Geneven välissä. SKHST 171. Helsinki.
Latourette, Kenneth Scott
1959 The Nineteenth Century in Europe: The Protestant and Eastern Churches. - Christianity in a Revolutionary Age vol. II. New York.
Schoeps, Hans-Joachim
1968 Preussen. Geschichte eines Staates. 8. Aufl. Berlin.
Schultz, Robert C.
1964 The European Background. - Moving Frontiers. Readings in the History of the Lutheran Church - Missouri Synod. Ed. by Carl S. Meyer. St. Louis.
Sihvonen, Matti
1980 Jumalan kaunein kukka. Wilhelm Löhen kirkkokäsitys. STKSJ 119. Helsinki.
Suomen ev.-lut. kirkko Kirkkohallituksen ulkoasiain osasto
1995 Porvoon yhteinen julkilausuma. Kirkkohallitus. Helsinki. - [http://www.svenskakyrkan.se/porvoo/fin/cont.htm].