Uskonelämän hoito ja hengellinen ohjaus

0.Verkkoversion alkusana

Tämä essee, joka koostuu pääasiassa Owe Wikströmin kirjan Häikäisevä pimeys valikoivasta referoinnista, on alunperin kirjoitettu osana teologisen tiedekunnan soveltavien opintojen sielunhoidon I praktikum -kurssia.

Jos sinua kiinnostaa tämä kirjoitus, lue myös kirjoitukseni Rukous kirkon perinteen näkökulmasta, Rukoushiljaisuus keinona kiusausten vastustamiseen, Pelastus ja oikea pyhitys sekä Hartauspuhe rukouksesta.

1. Johdanto

Luin esseeni pohjaksi ruotsalaisen uskonnonpsykologin, Uppsalan yliopiston uskonnonpsykologian professorin ja papin Owe Wikströmin kirjan Häikäisevä pimeys, jossa hän käsittelee hengellistä ohjausta.

Wikströmin kirja on jaettu kahteen osioon. Ensimmäisessä osassa hän käsittelee hengellistä ohjausta enemmän ’objektiiviselta’ kantilta, suhteessa psykologiaan ja nykyisiin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin. Toisessa osassa hän pyrkii antamaan lyhyen tiivistelmän klassisesta kristillisestä hengellisen ohjauksen perinteestä pohtimatta syvemmin esimerkiksi sen psykologisia implikaatioita. Kirjan ensimmäinen osa on suurelta osin yhteiskunta-analyysia, eikä sillä siten ole niin suoria sielunhoidollisia applikaatioita kuin kirjan toisella osalla, joten pyrin käsittelemään sitä vain lyhyesti.

Ensimmäisessä osassa Wikström hahmottelee kuvan siitä, miten valistus ja reduktionistinen tiede ovat eliminoineet klassisen kristillisen perinteen käyttämän kielen, tai ainakin muuttaneet sen sisällyksettömäksi. Sellaisten sanojen, kuten sielu, henki tai sydän, alkuperäinen kokemukseen viittaava merkitys on redusoitu erilaisiksi toiminnoiksi (minä, identiteetti, tietoisuus, kognitiiviset prosessit tms.) tai elimiksi (aivot), joita ihminen ikään kuin ulkopuolisena tarkkailee. Tiede, joka on pyrkinyt selvittämään syitä, vuorovaikutuksia ja osia, on selittänyt pois kristinuskon klassisen käsitteistön niin, että sanojen eksistentialistinen painoarvo on kadonnut, vaikka niitä voidaankin vielä käyttää. Esimerkiksi sana Jumala on tulkittu uudelleen merkitsemään esimerkiksi symbolia, jonka kautta ihminen työstää kätkettyjä tunteitaan, esimerkiksi kuoleman väistämättömyyden aiheuttamaa pelkoa ja yksinäisyyttä tarkoituksettomassa maailmassa. Tällä tavoin uskonnollisesta kielestä on riisuttu sen pyhyys ja omavaltaisuus. Jumalasta on tullut eräänlaisen kielellisen leikin käsite, joka ei viittaa enää ihmisestä riippumattomaan, elävään hahmoon. Kun uskonnollinen kieli ja symboliikka on tällä tavalla riisuttu pelottavuudestaan ja ehdottomuudestaan, uskonnosta on tullut yksityisasia ja kirkoista Wikströmin mukaan eräänlaisia jättiläismäisiä elämänkatsomuksen huvipuistoja, joille voidaan osoittaa ohimenevää mielenkiintoa, mutta joiden edustamat symbolit ovat kauan sitten kadonneet useimpien ihmisten ajatusmaailmasta. Kirkoista on tullut eräänlaisia etäisen yhtenäiskulttuurin historiallisia muistomerkkejä, jotka parhaimmillaankin tarjoavat vain vaimeita tunneväristyksiä, mutta joiden varsinainen voima ja sanoma kristillisen todellisuuskäsityksen ilmaisijana on kadonnut. Tästä seuraa kysymys: Miten puhua hengellisyydestä maallistuneelle ihmiselle?

Kristilliseen uskoon sisältyy kuitenkin vaatimus sen ehdottomasta totuudellisuudesta. Wikström esittää kolme eri mallia suhtautua siihen. Voidaan tinkiä tästä vaatimuksesta, mutta pitää kuitenkin kiinni joistakin, luovuttamattomiksi koetuista uskonkohdista: "On ehkä vaikea uskoa ihmeisiin, mutta ylösnousemuksesta pidämme kumminkin kiinni." Toisaalta voidaan luovuttaa, perua vaatimukset uskonlausumien totuudesta ja hahmottaa kristinusko eräänlaisena eksistentiaalisena elämän tulkintana, omana kielipelinään. Kolmas vaihtoehto on Wikströmin mukaan luoda kristillinen vastakulttuuri. Tällainen vastakulttuuri voi olla eskapistinen: Se voi pyrkiä luomaan yhteiskuntaan pienen, suojatun omalakisen kaistaleen. Se voi kuitenkin myös olla nykyaikainen ristiretki, joka pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan ja muuttamaan yhteiskuntaa, kuvaamaan ja tulkitsemaan nykyajan hämmennystä teologisesti. Tätä linjaa Wikström itse pyrkii edustamaan ja tässä on hänen mielestään myös hengellisen ohjauksen mahdollisuus.

Wikström määrittelee hengellisen ohjauksen avuksi, jonka tavoitteena on syventää ja vakiinnuttaa uskoa kolmiyhteiseen Jumalaan. Miten tämä apu kohtaa nykyajan?

2. Tie

Wikström hahmottelee kirjassaan seitsemän hengellisen elämän vaihetta, joiden kautta usko Kolmiyhteiseen Jumalaan syntyy ja kasvaa. Nämä vaiheet eivät ole normatiivisia, vaan ne perustuvat eräänlaiseen induktiiviseen teologiaan eli ovat siis yleistys siitä, mitä sielunhoitajat kautta historian ovat havainneet Jumalaa etsivien ihmisten kokevan. Näitä vaiheita Wikström kutsuu tieksi.

2.1 Kaipaus

Tien ensimmäinen vaihe on kaipaus. Juuri tässä on yhtymäkohta nykyihmisen kokemukseen. Wikströmin mukaan ihmiset kokevat elämässään eräänlaisia välähdyksiä ja muistutuksia siitä, että on olemassa jotain suurempaa ja merkittävämpää kuin ’vain tämä elämä’. Tällaisia kokemuksia saattavat aiheuttaa rajatilanteet, esimerkiksi onnettomuudet tai lähimmäisen kuolema, mutta yhtä hyvin niitä saa aikaan taide: kaunis musiikki, kirkkorakennus, ikonostaasi, luonto tai elämän ihmeellisyys. Nämä välähdykset saavat ihmisen kaipaamaan jotain suurempaa, pyhempää, pysyvämpää. Wikströmin mukaan ne ovat Jumalan kutsua. Nämä välähdykset ja elämässä koettu jonkin suuremman kaipaus saattaa johtaa ihmisen etsimään Jumalaa, mutta ihmisillä on tapana torjua ne eri tavoin, tai sitten olla ymmärtämättä niiden syytä. Tässä on sielunhoitajan ja kristillisen julistuksen mahdollisuus. Sielunhoitajan tehtävänä on antaa tälle ihmisen kokemalle kaipaukselle kristillinen tulkinta, saattaa ihminen huomaamaan, että ylimaallisiksi koetut hetket ovat Jumalan antamia lahjoja ja johtaa ihminen hellävaroen etsimään tätä Jumalaa kristillisen perinteen keinoin. Näitä keinoja ovat luonnollisesti sana ja sakramentit.

2.2 Esimaku

Kun ihminen alkaa etsiä Jumalaa: rukoilemaan, lukemaan Raamattua ja etsimään vastauksia häneltä, antaa Jumala Wikströmin mukaan ihmiselle itse käsittämättömällä tavalla hänelle varmuuden, uskon persoonalliseen Jumalaan. Ihminen alkaa havaita elämässään Jumalan johdatusta ja hänet täyttää ilo ja tyytyväisyys. Esimaussa ihmisen mielenkiinto kohdistuu siihen, mitä tapahtuu hänelle itselleen ja hän hakee Jumalalta iloa ja lohdutusta. Hän saattaa ilmaista itseään esim. näin: Ennen olin levoton, nyt vapaa, ennen etsin, nyt olen löytänyt tarkoituksen.

Nämä tunteet eivät kuitenkaan kestä ikuisesti, vaan ehtyvät vähitellen. Siksi sielunhoitajan tehtävä onkin ohjata ihminen iloitsemaan siitä, mitä hänelle on tapahtunut, mutta myös huomaamaan lähimmäiset. Mielenkiintoa ei saa ensisijaisesti kohdistaa ihmeellisiin yliluonnollisiin ja karismaattisiin kokemuksiin, vaan on ohjattava ihminen ilmaisemaan uskoa elämässään. Lisäksi on korostettava Jumalan lupausten riippumattomuutta ihmisen tunteista ja valmistettava häntä tietämään, että jokaisen uskovan elämässä koittaa aika, jolloin tunteet loppuvat.

2.3 Parannus

Esimaku vakuuttaa ihmisen jumalallisesta todellisuudesta siten, että hän tahtoo lähteä seuraamaan Kristusta. Lukiessaan Raamattua hän alkaa havaita Jumalan pyhyyden ja vaatimukset. Ihminen ei vielä tässä vaiheessa käsitä Kristuksen kuolemaa syntien tähden, vaikka on kuullutkin puhuttavan siitä. Niinpä hän ryhtyy itse tekemään parannusta, muuttamaan elämäänsä ja ympäristöään. Ennen kaikkea hän kohtaa rakkauden kaksoiskäskyn vaatimuksen. Klassisesti ilmaistuna ihminen joutuu ’lain alle’. Tätä vaihetta perinne pitää mahdottomana ohittaa.

Yrittäessään elää ’kristillistä elämää’ ihminen havaitsee kuitenkin vain oman kykenemättömyytensä siihen, vieläpä entisen uskonnollisen elämäntapansa itsekkyyden ja onttouden. Ihmistä alkaa vaivata syyllisyys ja rangaistuksen ja tuomion pelko. Niin kuin parannus jakautuu näihin kahteen vaiheeseen, tulee myös sielunhoitajan ensin auttaa uskovaa ymmärtämään, että Jumala tarkoittaa vaatimuksillaan totta, eikä hänen rakkautensa ole mitään höperöä hyväntahtoisuutta, vaan ehdoton vaatimus. Hänen tulee myös ohjata ihmisen kriittinen tarkastelu kohdistumaan ennen kaikkea häneen itseensä, ei vain ympäristöön. Kun sitten ihminen havaitsee oman murheellisen tilansa, pitää sielunhoitajan ohjata ihmistä nostamaan katse omista puutteista Kristuksen armahtavaisuuteen.

2.4 Armo

Kun aikaisemmissa vaiheissa ihmisen mielenkiinto on suuntautunut ennen kaikkea häneen itseensä, käännetään se nyt ihmisen ulkopuolelle, Kristuksen persoonaan ja työhön. Ihminen alkaa ymmärtää Kristuksen sovituskuoleman merkityksen. Tähän ihminen ei Wikströmin mukaan ole itse kykeneväinen, vaan toisen ihmisen on ’julistettava ihmiselle synnit anteeksi’, objektiivisena ulkopuolisena totuutena. Ihminen ymmärtää, ettei pelastus ole mitenkään kiinni hänen teoistaan, vaan on puhdasta armoa.

Klassisen sielunhoidon kokemus on Wikströmin mukaan se, että ihminen yrittää kristinuskon ydinkohdassakin kunnostautua omilla ansioillaan. Siksi häntä on ohjattava muistelemaan ja mietiskelemään kokemaansa armon ylitsevuotavuutta ja rukoilemaan voivansa muistaa aina olevansa hyväksytty ilman ehtoja. Wikström kritisoi tässä yhteydessä klassisessa perinteessä esiintyvää ajatusta syntitaakasta normien rikkomisena ja painottaa synnintunnon ilmenemistä nykyaikana pikemminkin tyhjyyden, yksinäisyyden ja hämmennyksen kokemuksena.

2.5 Yö

Wikströmin mukaan jotkut, mutta eivät välttämättä kaikki ihmiset, joutuvat armon kirkastuttua vaiheeseen, jota perinne nimittää mm. yöksi, mutta myös erämaaksi, minän kuolemaksi, hengen köyhyydeksi jne. Siinä ihmiseltä otetaan vähitellen kaikki hengelliset tunteet pois ja jäljelle jää ’pimeä yö’. Tämä tapahtuu siksi, että ihminen oppisi etsimään Jumalaa, eikä vain hänen lahjojaan ja vaikutuksiaan. Wikströmin mukaan ohjeena yössä olevalle ihmiselle on tarkkaavainen odottaminen, jossa katse käännetään Kristukseen. Muutokseen johtaa Jumalan lupauksista kiinni pitäminen.

2.6 Valo

Yön pimeydessä kohdataan kuitenkin valo, jossa Jumala muuttuu todellisimmaksi kaikesta todellisesta. Usko muuttuu Jumalan vaikutuksiin kohdistuvasta uskosta Jumalan vaikuttamaan ’paljaaseen uskoon.’ Tämä uskonvarmuus synnyttää ihmisessä ei-aistillista, sanomatonta iloa. Ihminen kohtaa Pyhän läsnäolon kaikkialla. Ihminen näkee ympäristönsä uudella tavalla, lapsen lailla täynnä ihmetystä ja kiitollisuutta. Hän ei enää käytä niitä omien tarpeittensa läpi, vaan siitä käsin, mitä ne itsessään ovat. Hän näkee ne Jumalaan viittaavina merkkeinä. Koko luomakunnasta tulee teofania.

Hengellinen perinne antaa tässä vaiheessa ohjeeksi suhtautua pidättyväisesti saamaansa kokemukseen ja olemaan siitä kiitollinen Jumalalle. Älä yritä selittää, mitä sinulle on tapahtunut, vaan pysyttele hiljaa Pyhän edessä. Älä kiinnitä huomiota sisäiseen elämääsi, vaan jaa mielenkiintoasi toisille yksinkertaisesti ja mutkattomasti.

2.7 Vaellus

Jumalasta on tullut nyt ihmiselle objektiivinen ’piste’, jonka varassa koko olemassaolo lepää. Kuitenkin ihminen kohtaa päivittäisessä vaelluksessaan kaikki muut tien vaiheet, mutta nyt kokemuksen antamaa taustaa vasten. Vaelluksessaan ihminen kiinnittää yhä vähemmän huomiota omaa persoonaansa kohtaan ja yhä enemmän hänet täyttää luonnollinen halu ymmärtää toisia, asettua heidän asemaansa ja auttaa heitä. Ihminen ei enää elä itselleen. Vaelluksen viimeisessä vaiheessa ihminen tiedostaa myös elävänsä jo ikuista elämää. Hänellä on toivo ja varmuus, että ikuisuus, josta hän on jo osallinen, jatkuu myös ikuisesti.

3. Välineet

Kirjassaan Wikström käsittelee myös spiritualiteetin hoitamisen ’välineitä’. Hän käsittelee ne ennen tietä, mutta koska ne ovat hänen mukaansa applikoitavissa tien joka vaiheessa, ajattelin, että on selkeämpää käsitellä ne jälkeenpäin. Kaikki puhe välineistä on kuitenkin turhaa, jollei tiedosteta, että kristillinen usko elää Kristuksen kirkossa, ei koskaan siitä erillään. Wikströmin mukaan ei ole olemassa mitään ’yksityistä’ hengellistä ohjausta tai hengellistä elämää.

3.1 Katso lähimmäistä

Hengellinen perinne opettaa yksimielisesti: Jos tahdot kohdata Jumalan, aloita ulkoisesta maailmasta. Käy katsomassa sairasta sukulaista, soita yksinäiselle josta kukaan ei välitä. Hakeudu niiden seuraan, joita sinä ja ystäväsi syystä tai toisesta kartatte. Heidän luonaan on hengellisen elämän alku. Kristusta ei voi seurata, jos ei osoita rakkautta ja kunnioitusta läheisessä ympäristössä eläviä kohtaan. Jumalan valtakunta ei tarkoita ensisijaisesti mitään salaperäisiä sisäisiä maailmoja. Kun annat, niin saat. Unohtaessasi itsesi löydät itsesi. Tämä hengellisen elämän hoitamisen väline perustuu nimenomaan siihen, että ihminen, joka omista lähtökohdistaan etsii Jumalaa, ryhtyessään yrittämään etsiä häntä pyrkimällä rakastamaan kärsivää lähimmäistään löytääkin itsensä, oman rakkaudettomuutensa ja syntisyytensä.

3.2 Vaikeneminen

Usko on mysteeri, salaisuus. Niinpä ihmisen, joka lähtee seuraamaan Kristusta, ei tule kuuluttaa sitä ympäriinsä, vaan vaieta siitä. Ryhdy elämään elämääsi Kristusta seuraten, mutta uskoudu siitä vain valituille. Puhe hengellisistä kokemuksista ravitsee vain itsekeskeisyyttä. Salaisuus taas herättää toisten uteliaisuuden. Vain kysyttäessä voit kertoa, miten olet kokenut Jumalan toimivan.

3.3 Sääntö

Melkein kaikki luostariperinteet korostavat, miten hyödyllistä on elää kuuliaisena jollekin säännölle. Sääntö valitaan noudatettavaksi, koska se koetaan hyödylliseksi, ja sitä halutaan noudattaa huonoinakin päivinä. Sääntöä ei saa ottaa noudatettavakseen kevyesti, vaan sen pitää seurata pitkällisestä harkinnasta. Säännön tulee olla henkilökohtainen. Se voi koskea esimerkiksi päivärytmiä tai toimintaa. Sen on oltava yksinkertainen ja konkreettinen.

Sääntö toimii hengellisen elämän opettajana. Se kasvattaa sisäistä vakautta, mutta myös nöyryyttä, sillä se opettaa ihmistä havaitsemaan sen tosiasian, ettei hän onnistu pienimmässäkään yrityksessään.

3.4 Kieltäymys

Kieltäymykset eli paastot ovat tärkeitä, sillä ne opettavat ihmisen tajuaan tämän elämän väliaikaisuuden ja ikuisen elämän pysyvyyden. Kieltäytyessään jostain luonnollisena pitämästään asiasta ihminen ymmärtää, että se ei itse asiassa olekaan itsestäänselvyys, joka vain on, vaan Jumalan lahja. Näin hän oppii uudella tavalla iloitsemaan siitä ja arvostamaan sitä. Samalla kieltäymys kasvattaa myös itsehillintää. Kun ihminen oppii hillitsemään itsensä, eikä toimi enää viettiensä ja sisäisten impulssiensa viemänä, hänen sisäinen vapautensa kasvaa. Hän ei ole kokoajan enää vain haluamassa jotakin, vaan hänen elämässään kohtaamat asiat saavat olla olemassa omasta oikeutuksestaan eivätkä vain kulloistenkin tarpeiden heijastumana. Samalla kieltäymykset opettavat ihmistä katsomaan tämän katoavan maailman läpi ja etsimään sen taustalla olevaa iankaikkista maailmaa. Kieltäytyminen opettaa myös harkitsemaan asioiden todellista arvoa, niin että ihminen oppii olemaan hukkaamatta aikaansa turhien asioiden ja tavaroiden parissa.

3.5 Ajan kiinni saaminen, hiljaisuus, läsnäolo

Kieltäymyksistä ehkä vaikein nykyihmiselle on kieltäytyminen tekemästä mitään. Ajan hallitseminen niin, ettei se orjuuta ihmistä, on kuitenkin hengellisen elämän klassinen edellytys. Se on tärkeää nimenomaan siksi, että ihminen oppisi olemaan läsnä nykyhetkessä, eikä olisi aina vain kiiruhtamassa jonnekin. Tätä voi opetella erilaisilla hengellisillä harjoituksilla. Esimerkiksi voi pysähtyä, lakata tekemästä sitä, mitä on tekemässä, ja olla vain paikallaan tekemättä yhtään mitään. Ajatukset tulee keskittää nykyhetkeen. Tällaisia harjoituksia voi tehdä esimerkiksi matkalla ruuhkabussissa, jonottaessa tai odottaessa jotakin asiaa. Wikström luettelee useita tällaisia harjoituksia.

Nykyhetkessä läsnäolon opettelemiseen liittyy myös hiljaisuus. Hiljaisuudessa, tyhjyydessä oleminen ahdistaa usein meitä. Emme kestä tätä ahdistusta ja siksi pyrimme täyttämään hiljaisuuden ja mielemme jollakin, esimerkiksi radion pauhulla. Hiljaisuudessa ihminen joutuu nimittäin kohtaamaan itsensä, levottomuutensa ja yksinäisyytensä. Hän joutuu kohtaamaan itsessään pohjattoman syvyyden, ja tämä ahdistus saa hänet kääntymään Jumalan puoleen.

Hiljaisuudessa ihmisen on Wikströmin mukaan kohdistettava ajatuksensa Jumalan läsnäoloon, hakeuduttava Jumalan kasvojen eteen. Hänen on sallittava, että hänet vedetään omaan ’sisäiseen kammioonsa’. Tästä sisäisestä kammiosta Wikström puhuu enemmänkin. Hän kehottaa luomaan "sisäisen kappelin" ja vaeltamaan sinne mielessään usein sekä sytyttämään sinne kynttilän, joka lämmittää ja polttaa pois "synnin orjantappurat". Tällaiset mielikuvaharjoitukset auttavat muistamaan Jumalan läsnäoloa.

3.6 Hengellinen lukeminen, rukous ja meditaatio

Hengellisellä lukemisella Wikström tarkoittaa sitä, että ihminen työstää tekstiä soveltamalla luettua omaan elämäänsä. Hengellinen lukeminen on oma lukemisen tapansa, jonka lisäksi teologi voi lukea samoja tekstejä esimerkiksi akateemisella lukutavalla. Hengellisesti tulee lukea ennen kaikkea Raamattua. Hengellisessä lukemisessa on kolme vaihetta: lukeminen, mietiskely ja rukous. Lukea tulee vain vähän, mutta luettua tulee mietiskellä ja soveltaa se itseensä. Tekstin henkilöiden kanssa tulee ’keskustella’, siten he muuttuvat eläviksi. Usein teksti saa aikaan halun tai tarpeen rukoilla.

Aito rukous ei ole toivomuslistojen esittämistä Jumalalle. On aivan eri asia etsiä Jumalan tahtoa kuin etsiä hänen lahjojaan. Ihmisen ei tule etsiä Jumalan lohdutusta, vaan lohdutuksen Jumalaa. Oikealta rukoukselta vaaditaan rehellisyyttä: Ihmisen on oltava aidosti läsnä rukoillessaan eikä vain hoettava sanoja. Varsinaisesti rukous ei ole kuitenkaan puhetta tai tunnetta, vaan Jumalan kaipausta.

Rukous on molemminpuoliselle kunnioitukselle perustuvaa kohtaamista. Jumala on vapaa subjekti, eikä hänellä ole mitään velvoitetta olla läsnä sinä 20 minuuttina, joka hänelle on varattu vuorokaudesta. Elävää Jumalaa ei voi manipuloida. Wikströmin mukaan perinne opettaa, että rukouksen tulee suuntautua sisäänpäin, sydäntä kohti, sillä sydän on ovi Jumalan valtakuntaan. Rukous voi olla vapaa rukous, pelkkä huokaus tai valmiiksi kirjoitettu rukous. Virret ja liturgia ovat rukousta omimmillaan.

Kun rukous ei enää tyydytä, vaan ihminen tuntee rukoillessaan pelkkää kuivuutta, tulee Wikströmin mukaan siirtyä meditaatioon. Siinä rakkaudella on ymmärrystä merkittävämpi asema. Apuna tulee käyttää kirjaa tai ulkoista symbolia ja Kristuksen kanssa tulee keskustella. Aluksi tällainen tuntuu väkinäiseltä, mutta harjoittamisen myötä Kristus tulee eläväksi ja todelliseksi, eikä ole enää ihmisten sisäisten mielikuvien aikaansaannos.

Rukouksen aikana ihminen voi kokea voimakkaita hengellisiä kokemuksia. Niitä voivat olla ruumiilliset näyt, mielikuvituksen näyt ja ymmärryksen näyt sekä kuuloaistimukset eli auditiot. Kokemuksiin ei tule kiinnittää erityistä huomiota eikä niitä tule tavoitella. Ne saattavat olla lähtöisin Jumalasta, mutta saattavat olla myös ihmisen mielikuvituksen tuotetta. Kaikkia välineitä ja kokemuksia tärkeämpää on joka tapauksessa osallistuminen kirkon elämään.

4. Arviointia

Wikströmin kirjassa oli joitakin käsityksiä, joihin en voinut lainkaan yhtyä, ja jotka eivät mielestäni olleet yhteensopivia luterilaisen uskonkäsityksen(i) kanssa. Näitä oli ensinnäkin Wikströmin apofaattisen teologian korostus, jota vastaan voisin lausua montakin sanaa, mutta tässä ei ole sen paikka. Toisekseen tällainen oli Wikströmin edustama synergismi. Monessa kohdassa hän esittää asian niin, että ihmisen on tehtävä ratkaisu, vastattava Jumalan kutsuun, lähdettävä seuraamaan jne. Tässä Wikströmin esittämä armonjärjestys (tie) tuntuu ratkaisevasti poikkeavan klassisesta luterilaisesta teologiasta. Hän tuntuu ikään kuin sulauttavan yhteen kaksi toisilleen vastakkaista perinnettä (kutsu – ratkaisu – uusi elämä) ja (suruttomuus – laki – vanhurskauttaminen – pyhitys) omaksi seitsenportaiseksi armonjärjestyksekseen. Siinä missä luterilainen teologia näkee ihmisen omasta itsestään lähtevän Jumalan etsinnän olevan turmeltunutta kunnian teologiaa, näkee Wikström tämän jo Jumalan työnä, ei suinkaan Jumalan työlle vastaisena asiana. Tuntemassani perinteessä Wikströmin määrittelemä "esimaku" on täysin tuntematon käsite, autuuden tunteet liittyvät vasta armon kokemukseen.

Sinänsä Wikströmin esittämä tie on kumminkin hyvin mielenkiintoinen hahmotelma, sillä se tuntuisi selittävän varsin hyvin, mitä tapahtuu erilaisissa karismaattisissa liikkeissä (esim. Nokian herätys), joita on syytetty nimenomaan Kristuksen ristin ja lain vaatimusten ohittamisesta. Vaikka ennättävän armon tehtäväksi on luterilaisuudessa yleensä käsitetty ennen kaikkea ihmisen johtaminen synnintuntoon, ei olisi välttämättä mahdotonta nähdä Jumalan käyttävän ihmistä vetääkseen vastoinkäymisten lisäksi myös myötäkäymisiä.

Toinen Wikströmin kirjan omituisuus oli mielestäni hänen ajatuksensa, jonka mukaan itsetuntemus johtaa Jumalan tuntemiseen. Luterilaisessa perinteessä asia on mielestäni juuri päinvastoin: Jumalan tunteminen johtaa itsetuntemukseen. Näin opettaa myös esimerkiksi Kallis Hunajanpisara: "Jos tahdot nähdä synnin syntisyyttä, inhota ja murehtia sitä, niin älä seiso tirkistelemässä syntiä vaan katso ensin Kristukseen hänen kärsimyksessään ja sovitustyössään. Jos halajat nähdä omaa tilaasi, edistymistäsi pyhityksessä, älä pysähdy katsomaan niihin, vaan katso ensi sijassa Kristuksen vanhurskautta (kun näet Pojan, näet kaiken muun); vasta toiseksi katso kokemaasi armoon."

Tähän ajatukseen liittyy mielestäni myös idea sisäisestä kammiosta, rukouksen kohdistumisesta ihmisen sisimpään jne. Tästä en voisi olla enempää eri mieltä. Luterilaisen perinteen mukaan ihmisen sisin on synnin ja turmeluksen asuinsija. Rukouksen tulee kohdistua ihmisen ulkopuolelle, itsensä ilmoittaneeseen Jumalaan.

Kirjallisuus

Wikström, Owe

1995 Häikäisevä pimeys. Näkökulmia hengelliseen ohjaukseen. Pieksämäki.

Wilcox, Thomas

1987 Kallis hunajan pisara Kristus-kalliosta. Pisara 1. Pieksämäki.